tarmo.fi

Viime aikoina esitystekniikan merkitys on noussut keskustelun aiheeksi. Luultavasti monipuolisin keskustelu on Sometu-verkoston aiheessa Twitter kapina HighEdWeb konferenssissa (joka oikeastaan käsittelee MindTrek-konferenssissa Pekka Himasen keynote-esitystä). Monet julkiset suomalaiset puhujat ovat havainneet, että oman esityksen ryydittäminen hienommilla slaideilla eli dioilla (niin, slide on suomeksi dia, ei kalvo) on ns. Hyvä Juttu. Esimerkiksi Teemu Arina tunnetaan näyttävistä dioistaan ja Harto Pönkä visualisoi tilastollista dataa kivasti omissa dioissaan. Myös Turre Legalin blogissa todetaan, että esittäminen on taito jonka voi oppia. Ja omassa kirjassanikin (Sosiaalinen media opetuksessa) ohjastan sivuilla 61 ja 64-65 opettajia elävöittämään niitä diapakkojaan hyödyntämällä netin avoimia kuvakirjastoja ja videopalveluita.

Diat ovat osa suurempaa kokonaisuutta, eli esitystekniikkaa. Piirsin seuraavan kaavion:

Pääajatukseni on tämä: Visuaalisuus ja lavatekniikka ei korvaa viestiä, mutta voi peittää sen puuttumisen.

Puran auki kuvan pallukat:

• Roskaa: Jos esiintyjällä ei ole oikein mitään sanottavaa, ja hän vain mumisee partaansa, ei kenellekään jää epäselväksi, että tässä haaskataan kaikkien aikaa.
• Mainos: Jos esiintyjällä ei ole mitään sanottavaa, hän voi piilottaa tämän puutteen upeaan visuaaliseen tykitykseen. Televisioalalla puhuttaisiin mainoksesta: “Uusi, aito häkkyrä, nyt jopa puolet edullisemmin!” Käytetään helppoja suostuttelukeinoja yleisön mielipiteen vaikuttamiseen, ilman että on kovin paljon viestiä takana. Hyvin tehty mainos tekee tehtävänsä eikä kukaan huomaakaan, että heille on myyty keisarin uudet vaatteet.
• Viihdettä: Kun esiintyjällä on edes jonkinlainen viesti kerrottavana, ja se on paketoitu miellyttävään kokonaisuuteen (kivat diat, hyvä äänenkäyttö, hyvä lavapresenssi), saadaan aikaan esitys, jota on miellyttävä seurata, vaikka aihe ei niin kiinnostaisikaan.
• Asiaesitys: Asiaesityksiin on meillä totuttu. Dioissa lukee, mitä pitääkin, ehkä käytetään vähän leikekuvia apuna, pari kaaviotakin mukana. Puhutaan asiat suoraan halki ja pinoon. Tämä ei välttämättä toimi kaikkialla maailmassa, mutta Suomessa on totuttu suoraan puheeseen.
• Liian vaikea seurata: Sitten on niitä esityksiä, joissa asiaa on, mahdollisesti todella paljonkin, mutta esitystekniikan vuoksi esitystä ei voi seurata. Syynä voi olla, että itse asiaa ei pysty ymmärtämään (visualisointi voisi auttaa, ei vain viihdyttää), tai että esityksen kulku on epämääräistä, äänenkäyttö heikkoa, kielen osaaminen kehnoa, tai ihan vain kaikenkaikkiaan yleisön myötähäpeä esiintyjän osaamattomuutta kohtaan vie huomion itse asiasta.
• Huippuesitys: Huippuesityksessä on sekä viesti että sen välitys huipussaan. Viesti on tärkeä, jopa kriittisen tärkeä, ja se esitetään tavalla, joka ottaa valtaansa. Diaesityskin voi voittaa Oscarin, kuten Al Goren Inconvenient Truth osoitti.

Visuaalisuuden merkitys on noussut, koska meillä kotosuomessakin voidaan nykyisin katsella helposti esim. TED-esityksiä, joista useimmat menevät tuonne huippukategoriaan. Huomattavan arvoista on se, että melko harvassa TED-esityksessä on muuten dioja käytössä. Värikkäät diat ovat kiva juttu ja elävöittävät esitystä, mutta pelkästään niiden avulla ei huipulle päästä. Yleisö alkaa vaatia parempaa esiintymistekniikkaa, mihin kuuluu äänenkäyttö, elekieli, lavan haltuunotto, tauotus, tarinankerronta, dramatiikan taju – esiintymistaidot lyhyesti sanottuna.

Vaarana tässä on se, että esitystekniikkaan uskotaan kritiikittömästi: “Koska presis on näin näyttävä, täytyy puhujan olla ammattilainen.” Tietysti jos presis on näyttävä, kaveri osaa ainakin rakentaa visuaalisesti miellyttäviä diapakkoja. Ja jos lavalla karismaa riittää, on esiintyjä hyvä esiintyjä. Mutta se ei sano yhtään mitään tämän asiantuntijuudesta esityksen aiheen suhteen. Mutta joka tapauksessa tarpeeksi hyvin tehty esitys luo auktoriteetti-illuusion, joka vähentää ihmisten kriittisyyttä. Tähän koko mainosteollisuus perustuu. Ja käänteisesti heikko esitystekniikka vähentää esiintyjän uskottavuutta, vaikka asiantuntijuus olisikin huipputasoa.

Hyvän esityksen tekeminen ja pitäminen vaatii vaivaa ja alussa uusien taitojen oppimista. Eräs hyvä lähde on
Presentation Zen, joka käsittelee esittämistä varsin monipuolisesti. Sosiaalinen media opetuksessa -kirjassa mainitsen sivulla 65 lyhyesti joitain nyrkkisääntöjä, joilla pääsee alkuun:

• 10-20-30-sääntö: Korkeintaan 10 diaa, vähintään 20 pisteen fonttikoko, esityksen pituus korkeintaan 30 minuuttia. Tätä sääntöä seuraamalla diat ovat luettavia ja niissä on vain kohtuullisesti tekstiä, jolloin esiintyjä puhuu diassa olevien asioiden ympärille, eikä vain lue niitä suoraan seinältä.
• Pecha Kucha -menetelmä: 20 diaa, jotka vaihtuvat automaattisesti 20 sekunnin välein. Tämä tekniikka pakottaa harjoittelemaan puheensa hyvin huolellisesti.
• Selkeys: Korvaa tekstit otsikoilla, otsikot yhdellä avainsanalla, avainsana kuvalla. Esitysgrafiikan tarkoitus on tehdä vaikutus, sen lisäksi että se voi visualisoida hankalia asioita. Sen tarkoitus ei ole toimia esiintyjän muistilistana. Jos tarvitset esitykseen muistilistan, tee se itsellesi, älä näytä sitä seinältä koko yleisölle.
• Ei dioja lainkaan: Mitä jos esityksessäsi ei olisikaan dioja? Yleisö keskittyy tällöin täysin sinuun, mikä voi olla hyvä juttu tietyissä tilanteissa, mutta asettaa suurempia vaatimuksia esiintymistaidoille.
• Jotain muuta: Jos et ole ammattinäyttelijä ja haluat lavalle jotain muutakin itsesi lisäksi, tykillä voi näyttää videoita, aiheeseen liittyviä verkkosivuja, tai aiheeseen liittyviä satunnaisia valokuvia. Tai tykillä voi näyttää sitä esityksen backchannelia, eli näkymää, johon kertyvät yleisön tweettaukset, qaikuilut ja muut kommentit.

Ehkä tärkeintä luettelon kahdessa ensimmäisessä säännössä on se, että säännöt on tarkoitettu rikottaviksi. Aivan samoin kuin haikujen kirjoittamisessa on tavusäännöt 5-7-5, joita useimmat haikujen kirjoittajat orjallisesti seuraavat, eivät haikumestarit kirjoita haikujaan 5-7-5-kaavan mukaan. He ovat jo ymmärtäneet haikuuden olemuksen ja osaavat kirjoittaa haikumaisia haikuja ilman tätä sääntöä. Samaan tapaan näkisin, että 10-20-30, Pecha Kucha, lightning talkit ja muut tekniikat ovat hyviä apukeinoja taitojen harjoitteluun, mutta kun niistä saatava ymmärrys on sisäistetty, ei niitä enää pidä orjallisesti seurata.

Tutkimusryhmässämme on pitkään ollut käytössä bullet point -kielto (jota rikon jos diassa pitää oikeasti näyttää luettelo), eli teemme varsin visuaalisia dioja. Pedagogisesta näkökulmasta luennoitsijan muistilistana toimivat diat ovat niin monella tapaa väärin, etten tiedä mistä päästä sen purkamisen aloittaisi. Joten jätän sen analyysin toiseen kertaan. Omat esitykseni ovat jo pitkään olleet varsin visuaalisia, ihan ilmaisten kuvapalveluiden suosillisella avustuksella. Kun aloin jakaa esityksiäni SlideShare-palvelussa, huomasin pian, että tällainen visuaalinen diapakka on melko arvoton netissä ollessaan, koska se esityksen ydin on puheessani. Siksipä olen tämän syksyn ajan tallentanut puheeni ja julkaissut ne diojen yhteydessä, jolloin netissäkin voi katsoa diat ja kuunnella puheeni synkronoidusti.

Tags: esitystekniikka, powerpoint, diat, visuaalisuus

Tags: esitys, esitystekniikka, visuaalisuus