Locke, jalat maassa

Locke tekee selvän pesäeron metafyysisiä rakennelmia kehitteleviin
aikalaisiinsa ja keskittyy ihmisen kokemuksien ja varman tiedon tärkeyteen.

Ei pilvilinnoja

Toisin kuin Manner-Eurooppalaiset filosofit, britti John Locke (1632-1704)
ei jaksa kiinnostua kaiken tietämisestä, vaan ihmisiä kiinnostavan tiedon
tietämisestä. Hänelle riittää, jos löydetään keinot, joilla ihminen voi
tietyssä tilanteessa hallita mielipiteitään ja tekojaan. Muulla ei ole
väliä. Locke ei vakuutu aikalaistensa metafyysisistä pilvilinnoista.

Locke pyrkii määrittämään inhimillisen ymmärryksen ja tiedon rajat ja luonteen. Moderni tieto-oppi alkaakin hänen tavoitteestaan “tutkia inhimillisen tiedon alkuperää, varmuutta ja alaa yhdessä uskon, mielipiteen ja hyväksynnän perusteiden ja asteiden kanssa.”

Kokemusten tärkeys

Locke hyökkää ensin synnynnäisiä ideoita vastaan. Vaikka onkin olemassa monia yleispäteviksi tunnustettuja periaatteita, eivät ne Locken mukaan silläkään perusteella ole synnynnäisiä, vaan kumpuavat ihmisen kokemuksista. Lockea kauhistuttaa ihmisten taipumus hyväksyä joitain asioita sellaisenaan – synnynnäisinä ideoina – sillä juuri auktoriteetin sanelema totuus on vankkumaton ja kypsymätön totuus, josta ei voi keskustella ja joka painetaan toisen mieleen ilman lupaa. Periaatteita tulisi siis aina kyseenalaistaa. Asiat on ymmärrettävä itse ja pystyttävä itse perustelemaan itselleen.

Locken ajatukset ovat nykyisin käytössä sosiaalisen konstruktivismin mukaisessa oppimiskäsitteessä, jossa oppijat kasvattavat tietämystään toimimalla tutkijoiden tavoin – esittämällä hypoteeseja, kritisoimalla niitä, keräämällä todistusaineistoa ja tarkentamalla hypoteesejaan. Tällä tavalla vältytään ylhäältä annetun tiedon kaatamiselta ja kannustetaan ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Locke toteaakin, että ihmismieli on syntyessään tyhjä – hänen kuuluisten sanojensa mukaan “tabula rasa”, tyhjä taulu. Kaikki tieto, mikä ihmiselle voi tulla, tulee kokemuksen kautta. Ja samoin ainoastaan kokemus voi toimia jonkin tiedon varmistajana. Uskomuksesta tulee varmempi, kun sen pystyy empiirisesti toteamaan.

Kokemuksia varten on tietysti pystyttävä havaitsemaan. Locke kehitteleekin havainnon edustusteorian, jonka mukaan jonkin objektin havaitseminen muodostaa mieleen ideoita, jotka edustavat tätä objektia. Fyysinen objekti pysyy mielen ulkopuolella ja vain siitä saatu edustus on mielen ja järjen käsiteltävissä. Descartesin dualismi jatkaa sitkeää eloaan myös Locken filosofiassa.

Ideaoppi

Locke jakaa ideansa yksinkertaisiin ja kompleksisiin. Yksinkertaiset ovat kaikkein perustavimpia havaintoja, joita voidaan tehdä, kuten liike tai muoto. Monimutkaiset ideat koostuvat yksinkertaisista mielen sisällä. Mieli siis yhdistelee näitä perusideoita ja muodostaa kompleksisempia. Jos kahta ideaa tarkastellaan niitä yhdistämättä, syntyy suhteen käsite. Ja vielä mieli voi erottaa jonkin idean kaikista muista, joiden kanssa se esiintyy, jolloin syntyy abstrakti idea. Kaikki yleiset ideat perustuvat tähän abstraktioon.

Locke pitää kaiken kuitenkin kiinni maassa ja katsoo, että kaikki ideat perustuvat yksinkertaisiin ideoihin, jotka perustuvat aistihavaintoihin tai itsetarkkailuun. Yksinkertaisissa ideoissa mieli on passiivinen ja vain vastaanottaa havaintoja. Kompleksiset ideat sen sijaan vaativat mielen toimintaa.

Locken ideaoppia kritisoidaan siitä, että se rakentuu aina yksinkertaisesta monimutkaiseen, kun aivan hyvin havaitusta yksinkertaisesta ideasta voitaisiin tunnistaa yhä yksinkertaisempia ideoita. Mutta tavallaanhan abstraktio, ainakin minun mielestäni, tekee tätä ainakin jossain määrin. Ja jos abstraktion lisäksi hyväksytään aggregaatio (koostumus), attribuutti (idean ominaisuus) ja ilmentymä (idean yksilöilmentymä), ollaan jo modernissa aivojen käsitemallissa.

Leibniz, metafysiikkaa kaksin käsin

Leibniz oli monialainen osaaja ja kehitti tiedettä monella suunnalla.
Loogisen yleiskielen lisäksi erityisen kiinnostava on hänen metafyysinen
rakennelmansa, joka hakee vertaistaan ja taas pistää aikaan sidotut
ihmisaivot koville.

Lusikka monessa sopassa

Gottfried Wilhelm von Leibniz (1646-1716) on eräs historian suurimmista yleisneroista. Hän väitteli oikeustieteen tohtoriksi 20-vuotiaana, kehitti deifferentiaali- ja integraalilaskennan, hallitsi latinan, käytöstavat ja vaikka mitä muuta. Leibniz ei sinänsä julkaissut paljonkaan teoksia, vaan hänen filosofiset ajatuksensa on kerätty häneltä säilyneistä 15000 kirjeestä.

Leibnizin yleisnerous antoi hänelle oman näkökulmansa myös filosofiaan. Monialainen asiantuntemus mahdollisti yleiskatsauksen, johon moni muu ei pystynyt ja Leibniz kokikin toimivansa yhdistäjänä ja sulauttajana. Hänen mielestään filosofiset koulukunnat periaatteessa hyväksyivät oikeita asioita, mutta hylkäsivät vääriä.

Eräs mielenkiintoinen Leibnizin ajatus oli “characteristica universalis”, looginen ja kirkkaan ajattelun yleiskieli, jonka avulla voitaisiin kommunikoida kansainvälisesti ja joka toimisi myös maailmanrauhan edistäjänä. Nykyisin tällaista puhtaan loogista kieltä on rakenneltu Lojban-nimellä. Ideaalikielen lisäksi Leibniz visioi jättiläismäisen, tyhjentävän tietosanakirjan, jossa olisi kerättynä kaikki inhimillinen tieto. Saa nähdä, saadaanko sellainen rakennettua nykyisten tietoverkkojen avulla.

Lukemattomat maailmat

Leibnizin monadioppi on hänen metafyysisen järjestelmänsä pohjalla. Monadi on metafyysinen piste substanssia, näitä monadeja on äärettömän monta ja ne eivät ole kausaalisuhteessa toisiinsa. Ne ovat kuitenkin muuten järjestyneitä ja yhteydessä toisiinsa rakenteessa, johon ne on maailman alussa asetettu. Monadeja ovat kaikki yksiköt, kuten ihmiset ja esineet. Ainetta voidaan aina vain pilkkoa pienempiin osiin ja ne kaikki sisältävät äärettömän monta monadia. Kaikki monadit muuttuvat jatkuvasti ja nämä muutokset peilautuvat kaikkiin muihin monadeihin, eli jokainen muutos, joka jossain tapahtuu, vaikuttaa enemmän tai vähemmän kaikkiin muihin äärettömiin monadeihin. Kaikki äärettömät monadit siis näkevät kaikki muut äärettömät monadit.

Jokaisella monadilla on sen oma näkökulma, joka kuvastaa monadin sen hetkistä tilaa. Kahdella monadilla ei voi olla täsmälleen samaa näkökulmaa. Monet piirteet voivat olla samoja, mutta aivan tarkasti samoja ne kaikki eivät voi olla. Jokainen monadi siis näkee todellisuutta oman näkökulmansa kautta. Mutta samoin kuin jokainen monadi kykyjensä mukaan tiedostaa maailmaa, se myös tiedostaa koko maailman – itsensä kannalta. Tämä on näppärä uusi tapa kuvastaa subjektiivista maailmankuvaa. Se, minkä näen ja koen, on minun maailmani. Muusta en tiedä mitään.

Myöskään Leibniz ei pääse Jumalasta eroon, vaan tarvitsee tätä metafyysisen rakennelmansa toimimiseksi. Tämä äärettömän monimutkainen (nykytermein kaoottinen) monadirakennelma ei voisi toimia, ellei monadeja olisi alunperin järjestetty hyvään, toimivaan järjestykseen. Tämän teki Jumala. Koska jokainen monadi heijastaa täydellisesti kaikkia muita monadeja, sisältyy jokaiseen yksilökäsitteeseen a priori koko maailman historia, nykytilanne ja tulevaisuus. Siinä meni vapaa tahto. Kaikki oli ennaltamäärättyä, kun maailmankaikkeus alkoi – kaikki monadit vain toimivat tästä alkutilanteesta eteenpäin Jumalan asettamien muutoslakien perusteella eikä mitään vapaata tahtoa ole. Jumalan valitsema maailma äärettömistä mahdollisista on juuri tämä meidän maailmamme, koska se on paras mahdollinen. Kaikki kurjuus ja vääryyskin maailmassa vain korostaa hyviä asioista. Tämä viimeinen toteamus tietysti herätti paljon vastustusta, mutta on silti mielestäni hyvinkin oivaltava käytännön tasolla – huonoja asioita tarvitaan hyvien arvostamiseen. Kontrastia on oltava. Sinänsä tämän maailman täydellisyys tuntuu vähän arveluttavammalta, sillä siinä taas luotetaan Jumalan täydellisyyteen, mikä taas on kehäpäätelmä eikä lainkaan vakuuttava.

Kritiikki

Leibnizin kirjoitelmia ei julkaistu hänen elinaikanaan tämän saaman kritiikin johdosta. Uskonnolliset voimahahmot eivät suostuneet sulattamaan Leibnizin ajatuksia, etenkään sitä, että Jumalan kaikkivaltius asetetaan kyseenalaiseksi, koska jos maailmankaikkeuden koko historia ja tulevaisuus on lyöty lukkoon jo ennalta, eihän Jumala silloin voi enää vaikuttaa mihinkään.

No tässähän tietysti kriitikot menevät metsään ja kovaa, kuten Leibnizkin yritti heitä opastaa. Leibniz omasta mielestään nimenomaan ylisti Jumalan suuruutta. Kriitikot ovat liiaksi kiinni aika-akselissa. Koska maailma on jo määrätty syntymänsä hetkellä, ei Jumala voi enää vaikuttaa mihinkään. Kuulostaa tietysti järkevältä, mutta tässä luullaan Jumalan olevan jossain pisteessä ajassa, kuten ihmisetkin. Että Jumala kulkisi ajassa eteenpäin meidän kanssamme ja tekisi päätöksiä (tai katselisi voimattomana) maailman eläessä. Mutta ei ole mitään syytä sitoa Jumalaa aika-akseliin.

Jo Augustinus 1200 vuotta aiemmin oli esitellyt ajattoman Jumalan, joten ajatuksen olisi luullut olevan tuttu. Mutta koska Jumala on täydellinen ja kaikkivaltias (taas vähän oletetaan reilusti), hän ikäänkuin etukäteen tietää maailmaa luodessaan, millainen siitä tulee. Mutta tämäkin on väärin sanottu, sillä “etukäteen” on aikaan sidottu käsite. Jumala ennemminkin liikkuu vapaasti ja rajattomasti ajassa kuten lintu taivaalla, eikä hänelle ole aikaa olemassa. Hän siis näkee maailman kaikkina hetkinä ja näkee, millainen maailma tulee olemaan jokaisena ajan hetkenä. Hän siis voi säätää ja pyörittää monadejaan ajan alussa niin paljon kuin haluaa ja katsoa, millaiseksi maailma muodostuu. Me ihmiset vain olemme nyt jonkin tällaisen monadikokonaisuuden luomassa maailmassa, aikaan sidottuina kulkemassa lyhyen matkamme. Ja luulemme, että Jumala jo ole nähnyt kaikkea mennyttä ja tulevaa. Vaikka maailma on täysin ennaltamäärätty ajan alusta alkaen, on Jumala jo nähnyt kaikki vaihtoehdot ja seurauksen ja hän on säätänyt alun sellaiseksi kuin itse haluaa siten, että lopputulos on hänen kannaltaan paras.

Maailmassa on siis satunnaistotuuksia – asioita, jotka vain sattuvat. Niillä on kuitenkin tosiasiassa syynsä, joka johtuu Leibnizin mukaan monadien dynaamisesta kokonaistilanteesta, joka taas johtuu niiden ajan alussa Jumalan määräämästä alkumuodostelmasta ja muutossäännöistä. Jumala kuitenkin tietää, mitä satunnaistotuuksia tulee ja ei tule tapahtumaan, sillä hänelle aikaa ei ole: hän luo maailman ja näkee sen. Aikaa ei ole.

Augustinuksen 4D-Jumala

Augustinus eli vuosina 354-430 ja pohti moniosaisessa elämänkertamaisessa kirjasarjassaan suhdettaan Jumalaan ja uskoon. Hän itse kääntyi uskoon 32-vuotiaana ja hänen kirjoissaan käsitellään paljon syntiä, henkilökohtaisesta näkökulmasta. Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa hänen pohdintansa Jumalan olemuksesta hänen omaksumans Platonisen dualismin puitteissa. Hän on nykyisin katolisen kirkon pyhimys, mutta hänen vaikutuksensa myös luterilaiseen kirkkohistoriaan on merkittävä.

Maailman luominen

Augustinus yritti yhdistää Platonin ideoiden ja fyysisen maailman kristinuskon oppeihin. Luonnollisesti hän päätyi tulokseen, että ikuiset ideat ovat Jumalan mielessä ja muuttuvat fyysiset oliot ihmisten maailmassa. Totuuteen pyrkiminen tarkoittaa siis Jumalaa kohti kurkottamista ja Jumalan avulla voidaan totuutta ymmärtää. Sinänsä tämä on aika näppärä tapa väistää Platonin ikuisten ideoiden ongelma – jos ihmiskunta keksii jonkin aivan uuden asian (kuten vaikkapa ydinvoiman), syntyykö tämä käsite tällöin vai onko se aina ollut olemassa? Itse tulkitsin, että käsitteet syntyvät ja kuolevat sekä jokaisen yksilön mielessä että yhteiskunnissa kollektiivisesti. Tämä ei kuitenkaan toimi Platonin ikuisten ideoiden mallin mukaan. Augustinus sijoittaa ideat Jumalan mieleen, jossa ne ovat aina olemasa.

Eräs merkittävä ongelma Augustinukselle oli kristillinen oppi maailman luomisesta. Tätä ongelmaa ei antiikin filosofeilla ollut. Augustinus alkaa leikkiä ajalla hyvin nerokkaalla tavalla, joka muistuttaa viimeaikojen fyysikoiden visioita. Augustinus toteaa, että maailman luonnin yhteydessä luotiin myös aika. Siksi on mieletöntä kysyä, mitä oli olemassa ennen maailman luontia, sillä käsitettä “ennen” ei voi siihen soveltaa.

Vapaa tahto vastaan kaikkitietävyys

Toinen paha paikka Augustinukselle oli Jumalan kaikkitietävyys – teitpä mitä tahansa, Jumala tietää sen jo ennen kuin teet päätöksesi. Mitä tällöin tapahtuu vapaalle tahdolle? Ihmisen vapaa tahto on kuitenkin tärkeä asia, sillä liika fatalismi ei ole hyväksi millekään yhteisölle. Kuinka siis saattaa ihmisten vapaa tahto ja Jumalan kaikkitietävyys myös tulevaisuuden tapahtumista saumattomasti yhteen? Augustinuksen ratkaisu on suorastaan nerokas – nykysanaston mukaan hän toteaa Jumalan olevan täysin neliulotteinen aika-avaruudessa.

Ihminenhän on kolmiulotteinen kappale ja on olemassa vain rajoitetusti aikaulottuvuudessa – tarkkaan ottaen ihminen kulkee aikaulottuvuuden läpi tasaisella nopeudella (no tasaisuudesta voivat suhteellisuusteoreetikot olla montaa mieltä) elämänsä alusta loppuun, eikä hän voi pysäyttää aikaa saatika sitten palata ajassa taaksepäin. Jumala sen sijaan Augustinuksen mukaan on ikuinen ja ajan ulkopuolella. Jumala on siis olemassa joka hetkellä samanarvoisesti. Itse tulkitsen tämän ajatuksen siten, että Jumala pystyy vapaasti liikkumaan ajassa tahtonsa mukaan.

Tällä 4-ulotteisella Jumalalla voidaan selittää vapaa tahto. Jumala tietää kaiken, mikä tulee tapahtumaan, koska hän on olemassa myös tulevaisuudessa, mutta hän ei silti päätä, mitä kukin ihminen milläkin hetkellä tekee. Hän tietää päätöksesti “etukäteen”, koska hän näkee koko tulevaisuuden. Se ei siltikään rajoita ihmisen päätösvaltaa omista asioistaan. Koska Jumala on siirretty ajan ulkopuolelle, ei häntä voida myöskään ottaa huomioon loogisesti pätevissä syy-seuraus-suhteissa. Vaikka hän tietääkin jotain, hän tietää sen vain, koska se on tapahtunut – tulevaisuudesa. Se, voiko (tai haluaako) Jumala muuttaa maailman kulkua vaikuttamalla maailman tapahtumiin, on sitten eri asia ja luultavasti aiheuttaa Jumalalle päänsärkyä tai ainakin orientaatiovaikeuksia, kun koko tulevaisuus muuttuu erilaiseksi hänen puuttuessaan johonkin. Ehkäpä tämä selittää, miksi Hän ei vastaa aivan joka rukoukseen?

Aistien luotettavuus

Augustinuksen subjektiivinen aika on mullistava käsite, mutta kuitenkin yksinkertainen ja kaunis. Eri ajat ovat vain ihmisen sielun tiloja. “Menneen nykyisyys on muisti, nykyisenn nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys on odotus.” Tämä selittää näppärästi myös sen, että joskus aika tuntuu matelevan, muulloin taas syöksyvän eteenpäin. Subjektiivinen aika saakin tehdä niin.

Subjektiivinen aika on siinäkin mielessä mullistava, että se vaatii tietysti subjektin. Augustinus onkin ensimmäinen, joka ottaa ihmisyksilön tällä tavalla merkittävään asemaan subjektina, vaikka yleensä tämä lasketaan Descartesin ansioksi.

Tämä subjektiivisuus pakottaa Augustinuksen kuitenkin käsittelemään myös subjektin olemassaoloa. Olenko minä todella olemassa? Koska aisteja voi harhauttaa, eikö ole mahdollista, että kaikki aistihavainnot ovat harhaa ja että koko maailma on illuusio? Augustinus hoitaa tämänkin ongelman kotiin varsin hyvin. Vaikka aistimus voikin olla harhauttava, on kuitenkin yksilön käsitys eli vaikutelma havainnosta olemasta. Sillä jos olen sitä mieltä, että ulkona paistaa aurinko, voi tietysti aistihavaintoni olla väärä, mutta ehdottomasti olen kuitenkin sitä mieltä – sitä ei voi kukaan kiistää. Augustinus toteaakin, että kunhan epäilee edes hiukan joitain asioita, tulee samalla varmaksi omasta olemassaolostaan, sillä “joka ei ole olemassa, ei voi tulla petetyksi.” Jos kerran aistihavaintoni voivat pettää minua, täytyy minun olla olemassa, jotta minua voitaisiin pettää. Vaikka toteamus ei olekaan aivan vesitiivis, on se silti varsin hyvä. Vaikka koko maailma olisi illuusio, olen minä olemassa, sillä minä elän tässä maailmassa. Descartes muotoili tämän ajatuksen kuuluisaan muotoon “Cogito, ergo sum” – “Ajattelen, siis olen.”

Descartes jakaa ihmisen

René Descartes (1596-1650) teki nuoruudessaan sen, mikä monelta jää
tekemättä – kerran hän totesi kaiken hänelle opetetun olevan väärää, tai
ainakin väärin muotoiltua, ja aloitti kokonaan uudelleen perustuksista
rakentamaan omaa ymmärrystään nimenomaan sen suhteen, mitä tästä maailmasta
voi varmasti tietää.

Epäily ja tieto

Ohimennen Descartes kehitti analyyttisen geometrian, mutta
nyt eniten kiinnostaa hänen “Metodin esityksensä” (1637) ja sen esittelemät
kolme suurempaa teosta, “Metafyysisiä mietiskelyjä” (1641), “Filosofian
periaatteet” (1644) sekä Mielenliikutukset (1649). Kirjansa Descartes
kirjoitti helppotajuisiksi ja ranskaksi yleisemmin käytetyn latinan
sijaan.

Descartes lähti siis tutkimaan, mitä ihminen voi varmasti tietää. Augustinus etsi varmuutta tukeutuen uskoon, Descartes tavoittelee varmaa tietoa. Tähän hän ryhtyi epäilemällä järjestelmällisesti aivan kaikkea ja katsomalla, jääkö jäljelle mitään, mitä voi pitää ehdottoman varmana.

Aistihavaintoihin ei voi luottaa, sillä ihminen voi nähdä harhoja tai yksinkertaisesti unta. Eikä unen näkemistä voi aina havaita, joten kaikki aistimukset ovat epäilyksenalaisia. Descartes vetää tämänkin äärimmilleen olettaen tilanteen, jossa jokin kaikkivaltias “paha henki” tekee kaikkensa yrittääkseen huijata ihmistä. Mitä ihminen enää tämän jälkeen voi tietää?

Tulos: Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen olemassa. Descartes päättelee varsin terävästi, että kaikista aistiharhoista huolimatta voin olla varma siitä, että havaitsen juuri nyt kirjaimia, joista muodostuu sanoja. En voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, mutta olen varma, että minä havaitsen ne. Jotta minua voitaisiin johtaa harhaan, on minun oltava olemassa. En voi epäillä, jos en ole olemassa epäilemässä. Augustinuksella oli samaa ajatusta omissa pohdinnoissaan, mutta Descartes laskee koko filosofiansa tämän varaan.

Ihmisen kaksinaisuus

Koska Descartes on päätynyt tulokseen, että hän itse on varmasti olemassa,
mutta kaikki muu voi olla harhaa, jakaa hän täten ihmisen sisäiset
mielenliikutukset ja ulkoiset havainnot kahteen osaan. Mieli on riippumaton
ruumiista. Descartesin mielestä kyseessä ei edes ole saman asian kahdesta
eri puolesta, vaan kahdesta olennaisesti erilaisesta substanssista.
Descartesin luoma ihmisen dualismi sai todella vahvan pohjan ja vaikuttaa
edelleenkin ihmisten ajatteluun monin tavoin. Syvälle juurtuneen dualismin
yhtenä haittapuolena voidaan mainita mielen irrottaminen fyysisestä
maailmasta, joka hidasti ihmismielen tieteellistä tutkimista mahdollisesti
sadoilla vuosilla. Nykypsykologia on niin lähtökuopissaan osittain siksi, ettei pitkiin aikoihin mielen tieteellistä tutkimista pidetty edes mahdollisena.

Dualistinen ajattelu on myös osaltaan kasvattanut länsimaissa vahvaa omanarvontuntoa ja individualismia, jota Kiinassa ja Japanissa ei samalla tavalla ole ollut. Ihminen kokee itsensä erilaiseksi ja arvokkammaksi kuin muut. Tästä seuraa toisaalta oikeuksista taistelua, toisaalta myös eripuraa ja rikollisuutta.

Sekä fenomenologia että eksistentialismi ovat vahvasti dualismin pohjalla korostaen ihmisen henkilökohtaista kokemusmaailmaa.

Dualismin heikko kohta on ajattelevan subjektin johtaminen epäilyn varmuudesta. Vaikka epäilys on varmaa, siitä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, että on olemassa yhtenäinen minuus (transendentti ego), joka tätä epäilyä tekee. Descartes olettaa sen ilman perusteluja. Hupsista.

Jumalan todistus

Saatuaan ihmisen halkaistua kahteen palaan Descartes todistaa Jumalan olemassaolon. Perustelu menee jotakuinkin niin, että ihminen kuvitellessaan selvästi ja tarkasti ehdottoman täydellisen olion, tavoittaa hän Jumalan käsitteen. Ja tähän käsitteeseen kuuluu jo täydellisyyden vuoksi se, että sen on oltava myös olemassa. Muut ideat voivat olla olematta, mutta Jumalan on myös oltava olemassa, koska hän on täydellinen.

Samoin ihmisen epäilyksestä voidaan todeta, että ihminen on epätäydellinen. Ja ihmisen pyrkiessä kohti täydellisyyttä täytyy samalla tämän täydellisen käsitteen olla olemassa. Ja tähän ideaan taas sisältyy myös ehdottomasti idean ilmentymän todellinen olemassaolo. Täydellinen ei voi johtua epätäydellisemmästä, joten ihmisen yhä parempien ajatusten on tultava jostain täydellisemmästä, jota Jumalaksi voi kutsua.

Kehäpäätelmähän tämä on, mutta esitystavasta riippuen hyvinkin helppo niellä. Kun Jumala nyt on Descartesin mielestä todistettu täydelliseksi olennoksi, saadaan sen avulla todistettua koko maailman olemassaolo. Sillä täydellinen Jumala ei tietenkään voi pettää ihmistä, joten pääosin selkeästi ja tarkasti havainnoimani ympäristön on oltava olemassa.

Harhat ja hallusinaatiot selittyvät ihmishengen vapaudella. Henki etenee ymmärrystä nopeammin, mikä aiheuttaa, että kaikkea ei ehdi tarkastella “selkeästi ja tarkasti”. Syynä ei ole täydellinen Jumala, vaan vapaan hengen epätäydellisyys ja virheet.

Vaikka nykytietämykseni pohjalta Descartesin päättelyssä on reikiä, täytyy hänelle kuitenkin antaa tunnustusta omana aikanaan uskomattomasta älyllisestä ponnistuksesta, joka heilautti tieteen ja filosofian kehitystä huimasti eteenpäin.

Aristoteles, tiedemies

Aristoteles oli Platon oppilas ja eräs Platonin ideaopin
voimakkaimmista kritisoijista. Hän uskoi, että fyysisen maailman
tutkiminen on arvokkaampaa ja hän tutkikin luontoa ja maailmaa monilla
eri tieteenaloilla.

Ideaopin kritiikki

Aristoteleeen ajatuksissa on yhteneväisyyksiä Platonin ideaoppiin,
mutta hän tekee kuitenkin pesäeron – hänen mukaansa ei ole olemassa
erikseen fyysistä ja ideamaailmaa. Fyysinen maailma on todellinen,
ideoita voidaan käyttää vain ajatuksien tukena, mutta ne eivät ole
olemassa ilman fyysistä maailmaa. Tässä olen itsekin samaa mieltä ja
taisin päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin Platoniin
tutustuessani.

Sinänsä ideaopin kritiikki siitä, että erillinen ideamaailma
kaksinkertaistaa kaiken turhaan, ei uppoa minuun. Aristoteles haluaa
pitää maailmansa yksinkertaisena, mutta mitä enemmän meillä on
havaintoja, sitä enemmän voimme havaintoaineksesta tehdä. Tämän
havaitsee viimeistään tilastotieteeseen tutustuessaan – mitä enemmän
materiaalia, sitä tarkempia ja pätevämpiä päätelmiä siitä voidaan
tehdä. Tietysti paljous voi myös vaikeuttaa asioiden perimmäisen
olemuksen ymmärrystä, mutta pidemmälle mennessä täytyy tarkastella
suurempia kokonaisuuksia.

Aristotelesta vaivaa myös se, että koska ideat ovat pysyviä ja
ikuisia, ei niillä voida kuvata fyysisen maailman muuttuvuutta ja
väliaikaisuutta. Mikä on väärin – ideoihin voidaan sisällyttää tietoa
niiden kuvaamien yksilöolioiden elinkaaresta; siis miten ne syntyvät,
mitä ne tekevät ja kuinka ne häviävät. Se, että ideoissa on tietoa
yksilöiden toimintaperiaatteista, ei vähennä itse ideoiden
ikuisuutta.

Aristoteles kritisoi Platonin ideaoppia myös siitä, että ideat ovat
olemassa erikseen, sekä suhteessa yksilöolioihin että
toisiinsa. Käytännössähän ideoita mallinnettaessa juuri niiden väliset
suhteet toisiinsa ovat kaikkein mielenkiintoisimpia, kuten totesin jo
Platonin ideaoppia ihmetellessäni.

Eräs merkittävimmistä ongelmista tuntuu Aristoteleen mukaan olevan se,
että ideoita kertyy loputtomiin – mitä pidemmälle asioita analysoidaan,
sitä enemmän syntyy uusia ideoita. Eivätkä ne lopu koskaan. Mutta
näinhän asiat ovat. Mitä pidemmälle jotain asiaa tutkii, sitä enemmän
siitä löytää. Esimerkiksi hiukkastutkimuksessa ollaan jo kvarkkien
tasolla, mutta kyllähän kvarkitkin jostain koostuvat. Loppua tuskin
löydetään ikinä. Mutta kun mietimme vaikkapa autojen törmäyksiä, ei
meidän tarvitse käytännössä ottaa huomioon aliatomisten hiukkasten
ominaisuuksia. Voimme siis ilman sen parempia perusteluja vain vetää
rajan johonkin kohtaan ja tutkia asioita sillä
tarkkuudella. Matemaatikoilla on tälle sanakin – aksioomat,
oletukset, jotka hyväksytään ilman loogista ja pitävää
perustelua.

Aristoteles törmää myös logiikan riittämättömyyteen – uusien ideoiden
kehittäminen ei onnistu (Aristoteleen itsensä kehittämän)
syllogistiikan avulla. Nykyisin tällaisia hihasta ravistettuja
oivalluksia kutsutaan abduktioiksi ja ne ovat ihmiselle
ominaisia irrationaalisia oivalluksia, jotka eivät ole loogisia eivätkä
välttämättä tuota edes oikeita tuloksia, vaan antavat usein aivan
vääriä ideoita. Näistä puutteistaan huolimatta abduktiivinen ajattelu
on yksi ihmisen piirteistä, joka tekee meistä niin kekseliäitä, ja jota
tietokoneet eivät vielä hallitse.

Metafysiikka

Selvimmin Aristoteleen ja Platonin näkemysero näkyy heidän
ontologiassaan eli olemassaolo-opistaan. Platonin mukaan vain ideat
ovat todellisia ja fyysinen maailma vain sen heijastus. Aristotelene
mukaan vain fyysiset oliot ovat olemassa ja ideat ovat näiden
yksilöiden yhdistäviä piirteitä, yleistyksiä, tietoa. Aristoteleen
mukaan kaikki tieto kohdistuu universaaleihin, ei
yksilöihin. Tieto ja tiede eivät siis käsittele yhtä yksilöä, vaan
tiettyä ideaa (tai ideoita).

Tiedon analyysissä Aristoteles ja Platon ovat siis samalla kannalla -
vain ideat ovat merkityksellisiä. Ero on ontologiassa, siis siinä, mikä
on todella olemassa. Platonin mukaan ideat ovat olemassa itsekseen,
Aristoteleen mukaan ideat ovat olemassa vasta yksilöolioiden
kautta.

Metafysiikka-kirjoitelmissaan Aristoteles pohtii olemassaoloa
ja todellisuutta. Filosofia alkaa ihmettelystä, ja nimenomaan
syiden ihmettelystä. Viisauden Aristoteles määrittelee
kaikkein arvokkaimmaksi tiedoksi, joka taas on tietoa kaikkein
perimmäisistä syistä. Ja metafysiikka on nimenomaan näiden äärimmäisten
kysymysten pohtimista, vaikkei Aristoteles itse termiä “metafysiikka”
käyttänytkään. Itse näen tässä metafyysikan tutkimisessa
abstraktion: perimmäisiin asioihin päästään käsiksi
abstrahoimalla työstettäviä käsitteitä yhä uudeleen. Metafysiikka
pyrkii selvittämään kaikille olioille yhteisiä piirteitä ja
lainalaisuuksia. Oliomallinnuksen termejä käyttäen metafysiikka on
kaikille luokille yhteinen kantaluokka – luokka, jonka ominaisuudet
ovat olemassa kaikkialla kyseisessä oliomaailmassa, sen jokaisessa
oliossa.

Teleologia

Teleologia eli tarkoitusperäisyysoppi tutkii asioiden
tarkoituksia. Tämä liittyy Aristotelesta kiehtoneeseen
muutoksen teemaan, johon tietysti liittyvät syyt, joista
muutokset johtuvat.

Aristoteles erottelee syyt neljään osaan. Muodollinen syy kertoo olion
nykytilan, mahdollinen syy kertoo, miten olio voi muuttua, vaikuttava
syy aiheuttaa itse muutoksen ja finaalinen syy on olion päämäärä,
tavoite.

Aristoteleen mukaan luonnossa finaaliset syyt ovat vaikuttavia syitä
tärkeämpiä. Sorsalla on siis räpylät, koska sen on tarkoitus uida, eikä
se suinkaan ui, koska sillä olisi räpylät. Minä itse näen asian juuri
päinvastoin. Sorsalle ei ole kehittynyt räpylöitä, koska sen olisi
tarkoitus uida, vaan sorsa on alkanut uida jostain muusta syystä ja
sille on kehittynyt räpylät tätä tarkoitusta varten. Tietysti
evoluution kannalta on vaikea erotella näitä kahta toisistaan ja
luultavasti kehittyminen on tapahtunut rinnakkain, mutta perusidea on
minun mielestäni kuitenkin Aristoteleen idean kanssa vastakkain.

Toinen esimerkki olkoon vaikkapa viulun soittaminen. Aristoteleen
idean mukaan viulu pitäisi antaa lapselle, joka on hyvä
viulunsoittaja vaikka tosiasiassa lapsesta tulee (mahdollisesti) hyvä
viulunsoittaja vain, jos hänelle annetaan viulu, jolla
harjoitella. Tässä voi tietysti olla, että olion potentiaali
(mahdollisuus) ja aktuaali (todellisuus) ovat jääneet minulta
ymmärtämättä ja Aristoteles puhuukin potentiaaleista – siis annettakoon
viulu vain sellaiselle lapselle, jolla on luontaisia taipumuksia tulla
viulunsoittajaksi. Tällaisten luontaisten taipumusten mittaaminen on
toisaalta monissa tilanteissa puolimahdotonta.

Logiikka

Aristoteleen eräs tärkeimmistä saavutuksista oli muodollisen logiikan
kehittäminen. Hän itse jakoi logiikan kolmeen osaan: kategoriaoppiin,
syllogistiikkaan ja tieteen metodioppiin.

Kategoriaoppi lähentelee kielitiedettä ja tutkii asioiden rakennetta
niistä puhumisen (tai ajattelemisen) kannalta. Aristoteles lanseeraa
käsitteet subjekti (se, mistä puhutaan) ja predikaatti (se, mitä
subjektista sanotaan). Subjektit muodostavat Aristoteleen ensimmäisen
kategorian, substanssin. Substanssi voi olla joko yksilöolio tai sitten
idea. Yksittäisellä substanssilla on omia sen ideasta (luokasta)
johtuvia piirteitä, mutta myös satunnaisia piirteitä. Nämä satunnaiset
piirteet Aristoteles luokittelee 7-9 predikaattikategoriaan.

Kvantiteetti ilmaisee olioon liittyvää mitattavaa määrää,
joka voi olla joko jatkuva tai diskreetti. Kvaliteetti kertoo
olion tilasta tai olemuksesta jotain. Relatiivit kuvailevat
oliota suhteessa muihin olioihin. Vielä Aristoteles erottelee
paikan ja ajankohdan sekä toiminnan
ja toiminnan kohteena olemisen. Joskus hän myös mainitsee
tilan ja aseman. Kategoriaoppi kulkee jossain
ontologian ja kielitieteen välimaastossa.

Erityisen ylpeä Aristoteles lienee ollut syllogistiikastaan, jota
nykyisin kutsutaan logiikaksi. Hän kehitti siis ensimmäisen muodollisen
loogisen päättelyn säännöstön, siis deduktiivisen (muttei
abduktiivisen!) ajattelun ohjeet. Hän keksi kvanttorit (“pätee kaikille
X, että” sekä “on olemassa X, jolle pätee, että”) sekä loogisten
väittämien yhdistämisen päättelyketjuiksi. Kaikkein mullistavinta oli
abstraktien kirjainten käyttäminen päättelyssä, jolloin päättelyketju
pätee aina samanlaisessa lähtötilanteesta sovellusalueesta ja
yksittäisen tapauksen laadusta riippumatta. Ennen tätä piti
Aristoteleenkin käyttää päättelyssään konkreettisia esimerkkejä, joiden
saattaminen yleispäteviksi teki lauseista melkoisia sanasotkuja.

Aristoteleen tieteenteoria on myös loistava kokonaisuus. Hänen
mukaansa joka tieteenalalla pätevät samat syllogismit, siis loogiset
päättelyketjut. Eri aloilla on vain erilaiset lähtökohdat, siis
aksioomat, jotka vaikuttavat päättelyihin. Aristoteleen mukaan
tieteessä on neljä tavoitetta: selvittää tosiasioita, syitä niille,
niiden olemassaoloa sekä mitä ne ovat. Yritämme siis löytää uusia
asioita, selvittää, miksi ne ovat niin kuin ovat, onko niitä todella
olemassa oikeasti ja mitä piirteitä niillä on.

Yhdistäessään käytännön havainnot universaaliin tietoon (siis
yhdistämällä havaintomaailman ideamaailmaan) Aristoteles astuu heikolle
alueelle, jossa Platon päätyi erottelemaan nämä kahdeksi eri
maailmaksi. Aristoteles puhuu eräänlaisesta “intuitiivisesta
induktiosta”, siis vaistonvaraisesta yleistämisestä. Yksilöhavaintoja
tekemällä tieteilijälle tulee siis vaistonvaraisesti mieleen näitä
havaintoja yhdistäviä piirteitä, jolloin hän voi myös keksiä uusia
käsitteitä, uusia ideoita. Tässähän Aristoteles puhuu juuri
abduktiivisesta ajattelusta! Aristoteles on luonnollisesti pettynyt,
että logiikka ei yllä näin pitkälle – päätelmät vaativat sellaisia
lähtökohtia, joita ei voida syllogistisesti johtaa, joten työhön
tarvitaan intuitiota.

Onnellisuus

Käsitellessään ihmisen etiikkaa Aristoteles puhuu
eudaimoniasta, joka suomentuu “onnellisuutena”, mutta ei
kuitenkaan olotilana, vaan aktiivisena tekemisenä. Aristoteleen mukaan
ihmiset ovat sosiaalisia olentoja. Tämä on lähtökohta. Hänen mukaansa
kaikki olennot pyrkivät kohti sitä, mikä on niille hyvää ja hyväksi. Ja
ihminen on onnellinen ollessaan mahdollisimman lähellä sitä, mikä on
hänelle hyväksi. Ihmisen elämän tavoite on siis olla mahdollisimman
onnellinen.

Aristoteleen mukaan onnellisuus ei synny itsekseen, vaan vaatii
tekoja. Se rakennetaan. Ja nimenomaan hyveellisillä
teoilla. Hyveellinen teko on sellainen, joka aiheuttaa hyvää
ihmisille. Aristoteles jakaa hyveet kahteen osaan: rationaaliseen ja
irrationaaliseen. Rationaalisen hyveen hän korottaa tärkeämmäksi ja
tämä toki koostuu filosofiasta ja pohdiskelusta. Irrationaalisen puolen
muodostaa ihmisen luonne. Irrationaalisia hyveitä, kuten rohkeus ja
myötätunto, täytyy Aristoteleen mukaan harjoitella samoin kuin muitakin
taitoja. Niitä ei saada syntymässä. “Toimimalla kohtuullisesti tulemme
kohtuullisiksi ja toimimalla oikeudenmukaisesti tulemme oikeudenmukaisiksi.”

Aristoteles kannattaa kultaista keskitietä: mitään ei pitäisi olla
liian vähän eikä mitään liikaa. Ainoastaan järjen käytön
liiallisuuksiin hän ei puutu, vaan nimenomaan sen avulla punnitaan,
mikä on oikea määrä kaikkea muuta.

Aristoteleen praktinen syllogismi on hänen oppinsa käytännön
logiikkasta ja siinä hän käyttää syllogistisia lauseitaan osoittamaan,
että jos olento haluaa jotain ja hän havaitsee, että hänen on tehtävä
jotain muuta saavuttaakseen haluamansa, hän tekee niin. Tätä ilmeisesti
on kritisoitu myöhemmin vapaan tahdon hävittäjänä, mutta minun
mielestäni jos praktinen syllogismi tulkitaan niin, ettei olio suoraan
tee, vaan vain saa halun tehdä niin, on vapaa tahto
edelleen mukana kuvioissa. Ja näin tuntuu elämä muutenkin toimivan. Jos
tiedän, että minun on tehtävä jotain saavuttaakseni jotain itselleni
tärkeää, haluan tehdä niin, mutta en välttämättä tee. Tässä ehkä
paistaa läpi Aristoteleen mittava työskentely eläinten parissa, joiden
kohdalla vapaa tahto ei vaikuta ainakaan niin voimakkaasti kuin
ihmisten tapauksessa. Toisaalta kun aletaan tutkia ihmisjoukkoja,
alkavat yksilöerot kumota toisiaan ja ihmisjoukko toimiikin
kollektiivisesti yllättävän “tahdottomasti”…

Sokrates ja Hulluus

Sokratesta pidetään länsimaisen filosofian synnyttäjänä, joskin hänen ja
Platonin osuudet ovat hämärän peitossa. Sokrates oli kuitenkin elämänfilosofi, joka innoitti Platonia suunnattomasti. Kukaan historian filosofeista ei ole ollut yhtä “elävä” kuin Sokrates, mutta nykyaikana Sokrateen ajatukset ovat löytyneet uudelleen.

Hullujen maailma

Sokrates oli monille aikalaisilleen hankala naapuri – hän kysyi kysymyksiä, joita he eivät mieluummin olisi pohtineet, ja hän villitsi nuorisoa radikaalilla, epäsovinnaisella käytöksellään. Lopultahan Sokrates sitten tuomittiin kuolemaan jotakuinkin näistä syistä.

Nykyisin tällaista ihmistä voidaan kutsua nimikkeellä “Hullu” (“Fool”). Hullut ovat ihmisiä, jotka toimivat sisäisen äänensä ohjeiden mukaan, eivät ulkoisen maailman jäykkien sääntöjen. Hullu ei kerää omaisuutta ympärilleen, vaan nauttii vaikkapa linnun laulusta. Hullu ei ripustaudu toisiin ihmisiin, vaan pystyy elämään itsensä ja ajatustensa kanssa. Hullu voi pysäyttää sinut kadulla ja kysyä tai kertoa jotain hauskaa tai erikoista – ja jatkaa sitten matkaa. Hullu osaa olla onnellinen elämässään eikä hänellä ole tylsää arkea.

Tällaisen ihmistyypin kuvaaminen sanalla “Hullu” on samalla tavalla ironista ja tavallisia ihmisiä kiusoittelevaa kuin aikoinaan “Irti elämästä ry”, jonka teini-ikäiset jäsenet eivät vetäneet viinaa joka perjantai ja olivat siten “irti elämästä”, niin kuin suuri massa sen ymmärsi. Juopottelun sijaan he tekivät kaikkea muuta mielekästä yhdessä. Hulluja koko sakki.

Sokrates oli hullu ja hänet tuomittiin kuolemaan. Historian varrella Hulluja on hyljeksitty, suljettu mielisairaaloihin ja kuritettu. Vasta viime vuosien aikana ovat länsimaisen yhteiskunnan säännöt vapautuneet niin paljon, että Hulluus voisi olla jos ei hyväksytty niin ainakin siedetty elämäntapa.

Opettaminen

Sokraattinen metodi on nostamassa päätään uusissa opettamisperiaatteissa. Sokrateshan ei itse koskaan esiintynyt auktoriteettina, vaan nimenomaan ei paljastanut keskusteluissaan omaa tietoaan. Sokrates toimi “kätilönä” ja auttoi keskustelukumppaniaan “synnyttämään” ymmärrystä, kirkastamaan ja selventämään omia käsityksiään. Tämän hän teki raflaavilla kysymyksillä, jotka pakottivat toisen pohtimaan käsityksiään yhä syvemmillä tasoilla.

Nykyinen tutkivan oppimisen periaate etenkin nuorempiin opiskelijoihin sovellettuna on hyvin pitkälle samanlaista. Opiskelijat itse päättävät (opettajan hienovaraisen ohjauksen avustamana), mitä mielenkiintoista ongelmaa he alkavat selvittää. Opettajan kysymykset ja kommentit ohjaavat heidät pohtimaan ongelmaa yhä tarkemmin ja hankkimaan lisätietoa asioista, jotka eivät tunnu selviltä. Opettaja ei missään vaiheessa “kaada tietoa”, vaan ohjaa opiskelijoita itse oivaltamaan, mihin suuntaan heidän on kulloinkin jatkettava.

—LOPPU TEKSTISTÄ KADONNUT—

Platonin oliot

Antiikin filosofeista Platon on ehdottomasti merkittävin länsimaisen filosofian kehitykselle. Monet hänen ajatuksistaan ovat toimineet pohjana jatkokehitykselle, mutta eivät itsessään ole käytännöllisiä, kuten vaikkapa Platonin utopistinen valtio-oppi. Platonin ideaoppi sen sijaan on suoraan sovellettavissa nykyaikaiseen oliosuunnitteluun ja -ohjelmointiin sekä aivojen toiminnan mallintamiseen.

Ideaoppi lyhyesti

Platonin mukaan maailma jakautuu kahteen: aistein havaittavaan muuttuvaan osaan ja ajatuksin ja päättelemällä tavoitettavaan, pysyvään ideoiden osaan. Platonin mielestä ideat olivat arvokkaampia, tärkeämpiä ja todellisempia kuin havaittavan maailman asiat, sillä ilman näitä ideoita emme pysty ymmärtämään ympäröivää maailmaammekaan. Selittävä asia on arvokkaampi kuin asia, jonka se selittää.

Otetaanpa esimerkki: Jos näen vaikkapa ystäväni koiran Roopen, tiedän, että se on koira. Ja että se on koira samoin kuin kaikki muutkin koirat. Silti tämä yksittäinen koira on ainutlaatuinen ja erilainen kuin kaikki muut koirat. Jossain on siis olemassa koiruuden idea, joka kertoo, mitä on olla koira. Tätä koiran ideaa ei voida havaita millään aisteilla, vaan sen voi saavuttaa vain ajattelemalla.

Toki ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt koiraa, ei voi ymmärtää koiran nähdessään, että tämä on koira. Ja että spanielilla olisi jotain yhteistä bulldogin kanssa. Vasta, kun hän oppii tämän yhdistävän asian, saa hän käyttöönsä koiran käsitteen. Tätä ennen hän voi luokitella nämä asiat eläimiksi, nelijalkaisiksi eläimiksi tai vaikkapa vain uusiksi, tunnistamattomiksi olennoiksi.

Yksittäinen koira kuuluu havaintojen maailmaan. Se on muuttuva ja häilyvä – vain juuri ja juuri olemassa tietyllä ajan hetkellä. Koiran idea sen sijaan on Platonin mukaan muuttumaton ja pysyvä. Totuus voidaan Platonin mielestä saavuttaa vain tutkimalla pysyviä ideoita, sillä eihän absoluuttinen totuus voi tietenkään löytyä väliaikaisista havainto-olioista, jotka eivät ole edes kunnolla olemassa. Tällä perusteella Platon nostaa filosofit (joka tässä ei tarkoita ammattinimikettä vaan ajattelumallia) arvokkaimmiksi ihmisiksi ja valtio-opissaan hallitsijoiksi. Moraaliselta kannalta Platonin mukaan kaikki ihmiset toimivat niin oikein kuin voivat. Syy hyveen rikkomiseen on tiedon puute. Jos ihminen ei tiedä, mikä on oikein hänen itsensä ja kaikkien kannalta, hän voi tehdä jotain väärin. Tästä syystä Platonin hallitsijat tulisi kouluttaa huolellisesti ja monilla tavoin tarkista, että he ovat mahdollisimman viisaita.

Olio-ohjelmointi ideaopin mittakaavassa

Olio-ohjelmointi ja oliosuunnittelu (yhdessä oliosuuntautuminen) ovat tulleet ohjelmistoalalle viimeisen kymmenen vuoden aikana hitaasti mutta varmasti. Nykyisin lähes kaikki ohjelmistot tehdään oliokäsitteen avulla. Mutta mitä tällä on tekemistä Platonin ideaopin kanssa?

Olio-ohjelmisto koostuu kymmenistä tai sadoista yksittäisistä olioista (object), jotka keskustelevat toistensa kanssa ja yhdessä saavat ohjelman kokonaisuutena toimimaan niin kuin on tarkoitettu. Nämä oliot vastaavat Platonin käsitystä havaintomaailman olioista – kun ohjelma sammutetaan, häviävät nämä olio. Kun se käynnistetään uudelleen, luodaan uusia olioita, jotka aloittavat toimintansa alusta. Ne ovat siis väliaikaisia, vain juuri ja juuri olemassa.

Jokaisella oliolla on luokka (class), johon se kuuluu. Tällä luokalla on nimi (“koira”) ja se kertoo, mitä tietoja (pituus, paino, rotu, nimi, nälkäisyys) tämäntyyppisillä olioilla on. Se kertoo myös, mitä tällaiset oliot voivat tehdä (haukkua, juosta, syödä). Luokka vastaa siis Platonin ideaa. Luokka on pysyvä ja kun luomme luokasta ilmentymiä (siis fyysisiä olioita), määrittyvät näiden olioiden ominaisuudet täysin luokassa olevista tiedoista. Vaikka fyysiset oliot kuolisivat, niiden idea, siis luokka, on edelleen olemassa. Tämä luokka on olemassa vaikkei yhtään fyysistä olioita olisikaan sillä hetkellä olemassa.

Oliosuunnittelussa keskitytään nimenomaan näiden luokkien suunnitteluun ja laatimiseen. Kun ne ovat valmiit, käynnistetään ohjelma, jolloin jotain kautta luodaan jostain luokasta ensimmäinen olio, joka alkaa toimia ja luo vuorostaan uusia olioita ja näin oliomaailma muodostuu ja alkaa toimia. Oliosuuntautumisessa ei siis missään vaiheessa suunnitella yksittäistä oliota, vaan kaikki kirjoitettu koodi kuuluu johonkin luokkaan. Oliosuuntautuminen on siis Platonin ideaopin mukaan puhtainta filosofista ajattelua, jossa mahdollisimman vähän joudutaan tekemisiin epätäydellisen fyysisen maailman väliaikaisten olioiden kanssa.

Tarkempi ideaopin tarkastelu

Platon suhtautui moniin asioihin varsin terävästi, mutta se annettakoon koko länsimaisen filosofian uranuurtajalle anteeksi. Kerron tässä kuitenkin jotain ajatuksia, joita itselleni heräsi ideaoppia tutkiessani ja verratessani sitä monivuotisen oliosuunnittelukokemukseni antamiin käsityksiin.

Ensinnäkin Platonin mielestä yksilöoliot eivät sinällään ole tiedettävissä eikä niillä ole juuri mitään arvoa. Ne tarvitsevat taakseen idean, jotta ne voitaisiin ymmärtää. Tämä onkin sinällään totta, sillä jos ihmisellä ei ole jostain havaitsemastaan asiasta mitään käsitystä (eli hän ei tiedä, mikä se on), ei hän pysty juurikaan ymmärtämään sitä. Mutta yksilöolioita tutkimalla voidaan kuitenkin selvittää niiden ominaisuuksia ja tällä tavalla saada yhteyksiä tuttuihin käsitteisiin. Vaikka Platonin mielestä ideat ovat pysyviä, eivät ne ole pysyviä ihmisyksilön tai ihmiskunnan kannalta. Ennen kuin ihminen on jollain tavalla oppinut vaikkapa käsitteen “talo”, ei hän ymmärrä sen tarkoitusta. Kannattaa ajatella sylivauvaa, jolla ei ole vielä mitään kokemusta maailmasta – se ei myöskään ymmärrä yhtään mitään. Vasta vähitellen se alkaa oppia yhdistämään asioita, havaitsemaan yhtäläisyyksiä ja luokittelemaan niitä mielessään. Ideat siis syntyvät ihmisen päässä, ja myös kuolevat, jos hän unohtaa asioita tai menettää ymmärryksensä kokonaan.

Ihmiskunta kokonaisuutena on paljon stabiilimpi ideoidensa suhteen, mutta aina välillä syntyy uusia ideoita. Esimerkiksi mustan aukon idea on uusi eikä se ole ollut antiikin aikana tiedossa. Se, ovatko ideat olemassa universaalisti meistä riippumatta, onkin sitten vaikeampi todentaa.

Joka tapauksessa havaittavilla yksilöolioilla on myös oma arvonsa, sillä niitä tutkimalla voidaan päätellä, mitä piirteitä niiden ideaan kuuluu. Kaikilla koirilla on jotain yhteisiä asioita, jotka kuuluvat koiran ideaan. Kaikilla niillä on esimerkiksi jonkinlainen karvoitus, vaikkakin se on joka lajilla erilainen. Koiran ideaan kuuluu siis karvoitus. Koirilla on myös pituus ja paino, vaikka joka yksilö onkin erikokoinen ja -painoinen. Yksilöt ovat yksilöllisiä, mutta tämä itse ominaisuus eli pituus tai paino, on niille kaikille yhteinen. Koiran ideassa on siis tällainen tieto, joka sitten voi yksilökohtaisesti vaihdella.

Platon suosi jatkuvasti mahdollisimman abstraktien ja yleisten käsitteiden tutkimista. Yksilöolioiden sijaan käsitteitä. Oliosuuntautumisessakin abstrahointi ja yhä yleisempien luokkien (ideoiden) tutkiminen on suotavaa, sillä tämä tekee ohjelmistosta joustavamman ja helpommin laajennettavan.

Platon puhuu myös ehdollisesta olemisesta. Hevoset eivät voi olla olemassa ellei hevosen idea ole olemassa. Yksilöoliot ovat siis riippuvaisia niiden ideasta. Platon voisi jatkaa ajatustaan pidemmälle ja ryhtyä erottelemaan ideoitaankin, mutta sitä hän ei ilmeisesti tehnyt. Hänen jakonsa jäi havainto-olioiden ja ideoiden väliin.

Sillä samoin kuin yksittäinen hevonen vaatii hevosen idean, samoin
hevosen idea vaatii eläimen idean. Ja eläimen idea vaatii vuorostaan
sellaisia ideoita kuin elämän, elinympäristön ja ravinnon. Platonin ajatusta
jatkamalla voitaisiin päätellä, että elämän idea on arvokkaampi ja pysyvämpi kuin eläimen idea, sillä ilman elämää ei voi olla eläintä. Entä mitä sitten elämän idea vaatii? Tätä ajatusketjua jatkamalla päästään varsin vaikeisiin asioihin hyvinkin nopeasti. Samoin vaikkapa ideoiden kuten ihminen, hyve tai tieto riippuvuussuhteita tutkimalla joudutaan nopeasti vaikeisiin asioihin – mistä filosofiassa juuri onkin kyse.

Platonin mukaan ideoita ei voida johtaa aistimaailmasta. Nykyisin erotellaan kolme eri päättelytapaa: induktio (yleistäminen), deduktio (johtaminen) ja abduktio. Kaksi ensimmäistä tapaa ovat loogisesti päteviä ja tuottavat aina oikean lopputuloksen, jos lähtökohdat ovat oikeita. Abduktio sen sijaan on ihmiselle ominainen ajattelumalli, jossa säännöt tai mallit (eli ideat) keksitään havainnoimalla niiden seurauksia. Abduktiossa lopputulos (eli keksitty idea) ei ole välttämättä oikea, mutta toisaalta abduktiota käyttämällä voidaan tehdä suuriakin “neronleimauksia”.

Kun Platon sanoo, ettei ideoita voi johtaa aistimaailmasta, on hän oikeassa,
sillä havaintoja tekemällä ei voida loogisesti pätevästi yleistämällä tai
johtamalla saada selville havaintojen takana olevia ideoita. Mutta
abduktiota käyttämällä ihmisaivo pystyy tekemään epäloogisia ja huonosti
perusteltavissa olevia johtopäätöksiä.

Tätä eroa aistimaailman ja ideamaailman välillä Platon korostaa ja on sitä
mieltä, että ideoiden on oltava olemassa ennen kuin voimme millään tavalla
ymmärtää niihin liittyviä havaintoja. Itse kuitenkin näkisin, että ymmärrys
ideasta voi tulla havaintoja tutkimalla abduktiivisen ajattelun kautta:
Tutkijalle tulee mieleen useita eri teorioita, jotka voisivat päteä
havaintotilanteessa. Tämän jälkeen hän käy teoriat läpi ja yrittää arvioida,
mikä niistä olisi kaikkein mielekkäin ja todennäköisimmin oikea. Tällä
tavallahan tiedettä nykyisin tehdään.

Platonin ideoiden arvotus tuntuu myös tarpeettoman jyrkältä yleensä ottaen, vaikkakin se on hyödyllistä moraalifilosofian kannalta. Platon ei hyväksynyt
ideoiden maailmaansa “huonoja” ideoita, kuten pahetta tai vaikkapa lokaa.
Myös ihmisen ideasta hän oli epävarma. Platon halusi pitää ideamaailmansa
puhtaana ja virheettömänä. Platonin mukaan kaikki ideat olivat tosia ja
ettei vääriä ideoita ollutkaan. Itse kuitenkin ajattelen, että ihmisellä
itsellään voi olla hyvinkin vääristyneitä ideoita erilaisista asioista.
Juuri sitähän oppiminenkin on – käsitteellistä muutosta eli vanhojen
käsitteiden (siis ideoiden) parantelua, tarkennusta ja myös silloin tällöin
romuttamista.

Platonin yhteiskuntaoppi on myös mielenkiintoinen, mutta toimiakseen
valitettavasti vaatisi, että ihminen toimisi rationaalisesti ja loogisesti.
Platonin yhteiskunnassa kukaan ei omistaisi mitään, vaan kaikki olisi
yhteistä. Johtajina olisivat parhaat filosofit, jotka olisivat lähimpänä
totuuden ymmärtämistä. Ja jokainen olisi tyytyväinen omaan paikkaansa
yhteiskunnassa. Platonin mukaan ihmisillä on luontaisia taipumuksia, joiden
mukaan heidät pitäisi asettaa omalle paikalleen yhteiskunnassa. Kovasti
tulee mieleen Intian kastijärjestelmä, vaikka siellä paikka valitaankin
suvun, ei taitojen mukaan. Platon tyrmää demokratian täysin, sillä jos kansa
tekee päätökset, kansan mielipiteeseen voidaan aina vaikuttaa “retoriikalla
ja hämäyksellä”. Nykyisin puhutaan mainoskampanjoista esimerkiksi
presidentinvaalin yhteydessä.

Platon oli hämmästyttävän edistyksellinen myös ilmeisesti länsimaisen
kulttuurin ensimmäisenä feministinä. Hän päätteli varsin hyvin, että jos
ihmiset valitaan tehtäviinsä heidän ominaisuuksiensa suhteen, naisilla ja
miehillä on täysin samat lähtökohdat kuhunkin tehtävään. Kuluikin pari
tuhatta vuotta ennen kuin kukaan muu alkoi tätä ajatusta hyväksyä.

Ideaoppi ja kognitio

Platonin ideaoppi ideoineen ja havainto-olioineen tarjoaa ihmisille luonnollisen kognitiivisen työvälineen – sanaston. Voimme sanoa, että “Tuo tuossa on hevonen.” Uuden idean myötä meillä on käytössämme uusi sana, uusi käsite. Sanaston laajentaminen (eli uusien ideoiden omaksuminen) parantaa viestintä- ja ajattelukykyämme. Sen sijaan, että joudumma sanomaan “Tuo tuossa on nelijalkainen ihmisen korkuinen karvainen kavioeläin, jolla voi ratsastaa”, voimme sanoa “Tuo tuossa on hevonen.” Tehokkaampaa.

Samoin tehostuu myös ajattelumme. Kun jokin käsite on meille tarpeeksi tuttu, voimme käyttää sitä monimutkaisemman perustavammista käsitteistä koostuvan selityksen sijaan. Kun huomioon otetaan ihmisen työmuistin kapasiteetti, on tämä hyöty päivänselvä.

Ihmisen työmuistiin mahtuu 4-7 käsitettä samanaikaisesti. Enempää ihminen ei siis voi yhdellä kertaa työstää – loput saadaan joko palautettua pitkäkestoisesta muistista tai sitten ei, mutta samaan aikaan enempää ei päässä pysy. Mutta käsite voi olla kuinka monimutkainen ja kehittynyt tahansa. Käsite voi olla vaikkapa väri tai muoto (pikkulapsella), mutta miksei myöskin molekyyli, lämpölaajeneminen, kirja, galaksi, kirjain, integraali tai tuli. Kunhan jokin käsite on omaksuttu ja se on tarpeeksi tuttu, se vie työmuistista vain yhden paikan.

Tämä selittää asiantuntijuuden – miksi johonkin alaan perusteellisesti perehtynyt henkilö pystyy suorituksiin, jotka maallikolle olisivat aivan mahdottomia. Kun maallikko joutuu pyörittämään päässään peruskäsitteitä ja siirtelemään niitä jatkuvasti pois toistensa tieltä, pystyy asiantuntija käyttämään monimutkaisempia käsitteitä siten, että hän saa kaiken mahtumaan työmuistiinsa ja pystyy saavuttamaan halutun lopputuloksen nopeammin, virheettömämmin, laadukkaammin ja vaivattomammin.

Platonin ideaoppi on myös läheisessä suhteessa ihmisen aivojen toimintaan, sillä ne toimivat hyvin pitkälle näiden ideoiden kanssa. Kun aivot aktivoidaan jollakin käsitteellä, kuten vaikkapa “laiva”, palautuu pitkäkestoisesta muistista automaattisesti erilaisia käsitteitä, jotka liittyvät “laivan” ideaan. Kukin ihminen tuottaa käsitteet hieman eri järjestyksessä ja joillakin voi olla yksilöllisiä linkkejä käsitteiden välillä, mutta kaikilta luultavasti tulevat ennemmin tai myöhemmin käsitteet kuten “meri”, “järvi”, “vesi”, “kala”, “moottori”, “purje”, “matkustaja”, “matka”, “liikkuminen”, “kulkuväline” ja niin edespäin. Kukin käsite on jollain tavalla yhdistyneenä käsitteeseen “laiva” tai sitten johonkin muuhun esiin tulleeseen käsitteeseen. Kun laivasta tulee mieleen vaikkapa meri, tulee merestä puolestaan mieleen kala. Laivalla ja kalalla ei sinänsä ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa, mutta tämä käsitteiden aktivoituminen tapahtuu automaattisesti eikä sitä oikein voi tietoisesti estää. Ja kun käsitteet laiva ja kala on aktivoitu, voi seuraavaksi tulla esiin vaikkapa “kalastaja-alus”. Aivoista voi tulla ulos myös muistoja havainto-olioista, kuten tietystä laivamatkasta tai jostain muusta yksittäisestä asiasta. Aivoihin on siis tallentunut Platonin ideoiden lisäksi myös muistoja yksilöolioista.

Elämän tarkoitus

Elämän tarkoitus on kiusannut filosofeja koko tunnetun historian ajan: Miksi
me olemme täällä? Mikä on meidän tarkoituksemme? Mikä on minun merkitykseni?
Näihin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia, joten niitä on turha etsiä
tästäkään kirjoitelmasta. Minä vain kerron ajatuksia, jotka itse olen saanut
elämäni varrella kerättyä aiheesta ja sen vierestä. Toivottavasti niiden
lukeminen herättää lukijassa lisää ajatuksia.

Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki

Ensin on eroteltava, tarkoitetaanko “elämän tarkoituksella” yksilön
tarkoitusta, ihmiskunnan tarkoitusta vai koko maailmankaikkeuden
tarkoitusta. Valitettavasti nämä asiat eivät ole sopusoinnussa toistensa
kanssa, kuten ei yksilön ja yhteisön etu kovin monissa muissakaan asioissa.
Yksilölle elämän tarkoituksen selvittämistä vaikeuttaa osaltaan sekin, että
yksilön on jossain määrin otettava huomioon myös yhteisönsä tarkoitusperät,
eivätkä ne aina kulje käsi kädessä yksilön omien tavoitteiden kanssa.

Ihmiskunnan olemassaolon tarkoitus vaatii pitkien aikavälien tarkastelua,
eikä välttämättä ole kovin mieluisaa ajateltavaa. Sillä Homo Sapiens Sapiens
ei ole – nerokkuudestaan ja ainutlaatuisuudestaan huolimatta – kuin vain
yksi linkki kehityksen ketjussa. Yksi ainoa ja ohimenevä, mutta silti
arvokas. Aivan samoin kuin alkuihmiset, kuten Homo Erectus, ovat hävinneet
maan päältä, ovat ne silti täyttäneet oman tarkoituksensa: toimineet
ponnahduslautana entistä kehittyneemmän ihmislajin syntymälle. Tämän
tehtävän täytettyään nämä alkuihmislajit ovat hiljalleen jääneet
eloonjäämiskamppailussa alakynteen ja lopulta kuolleet sukupuuttoon. Harva
alkuihminen on tästä tilanteesta ollut kovin mielissään, joten tuskinpa
monet nykyihmisetkään suhtautuvat tähän ajatukseen kovin lämpimästi.

Nykyihminen on teknologisella osaamisellaan lopettanut luonnollisen
evoluution. Ihminen ei enää yksilötasolla kehity aina vain vahvemmaksi ja
paremmaksi. Päinvastoin – monet vakavasti sairaat ihmiset, jotka aiemmin
olisivat kuolleet pois, pysyvät nykylääketieteen avulla hengissä ja
lisääntyvät. Synnynnäiset sairaudet ja heikkoudet lisääntyvät jatkuvasti ja
niitä vastaan taistellaan yhä kehittyneemmällä lääketieteellä. Ihmiskunnan
kollektiivinen tietomäärä ja ymmärrys lisääntyvät valtaisaa vauhtia, mutta
ihmiset eivät enää kehity.

Mutta toki me nykyihmiset tiedämme enemmän asioita kuin vaikkapa muinaiset
egyptiläiset? Emmekö siis ole kehittyneet? No emme. Ihmisen aivot eivät ole
juurikaan kehittyneet moneen tuhanteen vuoteen. Jos ihmisillä olisi 3000
vuotta sitten ollut kaikki se tutkimus ja kirjallisuus ja koulutus joka
meillä on nyt, lähettelisivät hekin satelliitteja avaruuteen. Ei ihminen
synny tämä teknologinen ihmetieto veressään, vaan se opetetaan hänelle
vuosikymmenten aikana. Kuinka moni uskoo, että heti syntymästään alken
pimeään koppiin eristetty lapsi, jota vain ruokittaisiin, tulisi sieltä ulos
18-vuotiaana “ylioppilaslakki päässä”?

Ei, ihmiset eivät enää yksilöinä kehity, mutta ihmiskunnan yhteinen
tietotaito lisääntyy jatkuvasti. Tämä tietotaito tulee tulevaisuudessa
mahdollistamaan myös ihmisten kehittämisen geneettisesti (sairauksien
poistaminen) tai koulutuksellisesti (aivojen kapasiteetin parempi käyttö)
tai teknologisesti (erilaiset kehoon upotetut tekniset apulaitteet), mutta
luonnollinen evoluutio on ihmiset osalta hävinnyt. Tilalle on tullut jotain
aivan muuta – tiede ja teknologia.

Ihmiskunnan evoluutiossa seuraava askel voi olla ihmisten ja teknologian
sulautuminen toisiinsa, tai sitten ei. Vielä on kai teoreettisen pieni
mahdollisuus siihen, että ihmisaivojen luovuutta ei syystä tai toisesta
saada toteutettua teknologian avulla. Tällöin ihmiset eivät häviä täysin,
vaan sulautuvat tulevaisuuden teknologisten olentojen
“luovuusprosessoreiksi”. Tekniikan avulla toteutetut mekaaniset “aivot” ovat
joka tapauksessa monia kertaluokkia ihmisaivoja nopeampia, tarkempia ja
virheettömämpiä, samoin kuin tekniikan avulla toteutetut “kehot”. Kun
päästään niin pitkälle, että ihminen on joka suhteessa luomaansa tekniikkaa
alempiarvoisempi, voimme hetken elää yhteiskunnassa, jossa ihmisten ainoa
tehtävä on vain nauttia elämästä tekniikan hoitaessa kaiken työn. Mutta
ennemmin tai myöhemmin ihmisistä muodostuu vain taakka uudelle
synnyttämällemme teknolajille. Ihmiset mahdollisesti häviävät, tai jäävät
asuttamaan tätä pientä planeettaa seuraajiemme suunnatessa kohti muita
tähtiä.

Tulevaisuudessa on monia vaihtoehtoa, mutta se on selvää, että olemme jo
käynnistäneet teknologian vallankumouksen eikä sitä ole pysäyttäminen.
Ihminen tekee itsensä tarpeettomaksi, mutta samalla täyttää oman elämänsä
tarkoituksen – toimii seuraavan, paremman elämänmuodon luojana.

Mikä sitten on tämän kaiken tarkoitus? Miksi koko maailmankaikkeus on
olemassa? Ehkäpä mekin olemme vain osa maailmankaikkeuden pyrkimystä
ymmärtää itse itseään. Ehkä meillä ei ole mitään ylhäältäannettua
tarkoitusta – me olemme olemassa sattuman oikusta ja saamme käyttää
mahdollisuutemme niin kuin haluamme. Arthur C. Clarke sanoo, että
ihmiskunnan tarkoitus on luoda tietoa ja kauneutta; kiistanalaista on
ainoastaan se, kumpi on tärkeämpää.

Yksilön merkitys yhteiskunnassa

Mitä yksi ihmisyksilö voi oikein tehdä vaikuttaakseen johonkin? Etenkin
edellistä lukua pohtien yhden ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat kovin
vaatimattomilta. Mutta niin se vain on, että yksi ihminen ei voi muuttaa
koko maailmaa. Joidenkin harvojen yksilöiden nimet me muistamme edelleen
vuosituhansien jälkeen, mutta harva heistäkään oli niin ainutlaatuinen
yksilö, etteikö joku muu olisi saavuttanut samoja asioita. Jos Pythagoras
olisi kuollut härkävankkurin alle poikana, tuntisimme Pythagoraan lauseen
nyt jollain muulla nimellä. Tai ehkä sillä ei olisi nimeä. Mutta joka
tapauksessa sen olisi joku kehittänyt – samoihin aikoihin tai sitten
myöhemmin; sillä ei ole juurikaan merkitystä.

Yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa pysyvästi. Mutta toisaalta jos
ihmiskunta yhteistuumin menee istumalakkoon, loppuu sivilisaatiomme siihen
paikkaan. Ihmiskunnan pyrkimykset muuttavat ja muokkaavat maailmaa ja
ihmiskunnan kaikki työ koostuu vain yksittäisten ihmisten tekemisistä. Emme
siis ole turhia, mutta eipä se maailma meidän ympärillämme pyörikään. Minä
en ole maailman tärkein ihminen, mutta toisaalta voin omalta pieneltä
osaltani vaikuttaa huomiseen. Eniten vaikutan oman itseni elämään ja jonkin
verran myös lähipiirini elämään. Voin vaikuttaa johonkin toiseen ihmiseen
siten, että hänen toimintansa muuttuu hieman johonkin suuntaan ja hän
vuorostaan vaikuttaa muihin ihmisiin. Tekemämme asiat vaikuttavat
ympäristöömme kuin heitetyt kivet lammen pintaan. Kun kiviä on miljardeja,
ei yksittäisen kiven aiheuttamaa aaltoa erota, mutta sillä on oma
vaikutuksensa siitä huolimatta.

Pitäisikö ihmisen sitten välittää siitä, miten hän vaikuttaa yhteisöönsä?
Tietysti hän voi olla välittämättä. Tällaista ihmistä kutsutaan usein
itsekkääksi. Sanaan “itsekäs” liittyy varsin voimakas moraalinen lataus – ja
nimenomaan negatiivinen – vaikkei siihen sellaista tarvitsisikaan liittyä.
Ihmisellä on täysi oikeus olla itsekäs. Tällöin hän elää itseään varten ja
saa kaiken tarvitsemansa itsestään. Jos se tekee hänet onnelliseksi, on asia
varmaankin sillä selvä. Hän siis elää elämänsä itsensä kanssa ja kuolee
lopuksi pois. Eikä hän vaikuttanut yhtään mihinkään.

Muiden ihmisten kannalta yksilö on sitä, mitä hän antaa ympärilleen. Vain
se, miten hän vaikuttaa ympäristöönsä ja mitä hän antaa muille on millään
tavalla muiden havaittavissa. Ihmisen sisäiset ajatukset ja pohdinnat eivät
ikinä vaikuta mihinkään, ellei hän jaa niitä muiden kanssa (siksi minäkin
kirjoitan näitä ajatuksiani ylös juuri nyt). Ihmisen vaikutus yhteisöönsä on
yksinkertaisesti summa kaikesta, minkä hän antaa itsestään ulospäin – sekä
hyvät, että huonot asiat (hyvä ja huono on tässä ymmärrettävä yhteisön
subjektiivisesta näkökulmasta).

Jos siis haluat, että maailma olisi erilainen, vaikuta ympäristöösi siten
kuin parhaaksi näet, jotta ympäristösi muuttuisi samaan suuntaan. Kerro
ajatuksistasi, näytä esimerkilläsi mallia, vaikuta asioihin. Mutta muista,
että yksi ihminen ymmärtää hyvin pienen osan maailmasta. Ole siis avoin
muidenkin ajatuksille – vaikka he eivät olisi kanssasi samaa mieltä, on
heillä kuitenkin omia ajatuksia, jotka voivat auttaa sinua ymmärtämään
asioita paremmin.

Yksilön elämän tarkoitus

Oman elämänsä tarkoituksen selvittäminen voi olla helppoa tai vaikeaa,
riippuen omasta näkökulmastaan. Elämän tarkoituksen voi nimittäin
omakohtaisestikin ymmärtää kahdella tavalla: mikä on minun koko elämäni
tarkoitus, tai mikä on minun elämäni tarkoitus juuri nyt?

Useimmiten kysymys “Mikä on minun elämäni tarkoitus?” ymmärretään
tarkoittamaan koko elämää. Miksi olen olemassa? Mitä minun on saavutettava
tai tehtävä, että olisin elänyt hyvin? Näihin kysymyksiin vastaaminen on
mahdotonta ensimmäisen muutaman kymmenen elinvuoden aikana. Ihminen ja hänen
sisäinen arvomaailmansa kehittyvät voimakkaasti ainakin näin pitkään, joten
koko elämänsä tarkoituksen selvittäminen ei ole mahdollista. Harvassa ovat
ihmiset, jotka ovat jo 10-vuotiaina tienneet, mitä he haluavat elämällään
tehdä ja ovat myöskin tehneet niin, ja ovat eläneet onnellisina. Ihminen
muuttuu koko elämänsä ajan, joten eikö hänen tavoitteidensakin pitäisi
muuttua samalla? Jos tavoitteet lyödään lukkoon jo nuoruusiällä, voiko
ihminen enää kasvaa ja kehittyä vapaasti?

Elämän tarkoitukseen on paljon helpompi suhtautua “tässä ja
nyt”-periaatteella. Mikä minun tarkoitukseni on juuri nyt? Mikä tuntuu
merkitykselliseltä ja arvokkaalta, johon voisin seuraavan vuoden aikana
keskittyä? Ihminen toki pyrkii olemaan onnellinen, mieluusti mahdollisimman
usein. Mutta kuinka ihminen sitten saavuttaa onnellisuuden, se onkin
vaikeampi selvittää. Koska omaa tulevaisuutta ja etenkin omaa arvomaailmaa
on vaikea ennustaa kovin monen vuoden päähän, kannattaa suunnitelmat
rajoittaa seuraaviin lähivuosiin. Minkä asioiden tekeminen tuntuu
mielekkäältä, merkitykselliseltä? Tässä ei kannata keskittyä vain
nykyhetkeen, vaan ajatella tulevaisuuttakin: Mitä asioita tekemällä parannan
mahdollisuuksiani olla onnellinen myös tulevaisuudessa? Pitkällä tähtäimellä
vastaukset ovat vain arvauksia, joten ne eivät välttämättä ole oikein. Niitä
kannattaa kuitenkin seurata niin kauan kuin ne tuntuvat oikeilta ja niihin
käytetty vaiva tuntuu suhteessa sopivalta. Sitten jos vuosien kuluttua
selviää, ettei haluakaan elämältään sitä, minkä vuoksi on raatanut
vuosikausia, kannattaa rohkeasti miettiä, mitä sitten haluaisi tehdä.
Todennäköisesti sitä löytää jotain uutta, jossa tästä vuosien
uurastuksestakin on jotain hyötyä. Hyvin harvoin mikään tekeminen menee
täysin hukkaan. Joko sillä saavuttaa jotain arvokasta, hyödyllistä tai
tyydyttävää, tai siitä oppii jotain. Epäonnistumisista oppii kaikkein
eniten, joten niitäkään ei pidä pelätä – ainoastaan hyväksyä.

Entä nyt?

Esitin edellä omia ajatuksiani, jotka ovat muodostuneet 27 vuoden elämisen
perusteella. Nämä ajatukset eivät ole vain kypsyneet omassa päässäni, vaan
ovat kehittyneet keskusteluissa muiden ihmisten kanssa, erinäisiä kirjoja
lukemalla ja tietysti elämällä elämää. En väitä, että nämä ajatukset
olisivat oikeita, mutta uskon, että ne eivät ole täysin puuta heinää. Ne
kuvastavat ajatusmaailmaani ainakin tämän dokumentin kirjoitushetkellä. Jo
huomenna ajattelen hieman toisin.

Jos tämän lukeminen herätti jotain ajatuksia, voit lähettää minulle
sähköpostia ja kertoa mielipiteesi: saitko jotain ajattelemisen aihetta,
olinko joissain asioissa aivan hakoteillä, kannattaisiko joitain asioita
sanoa toisella tavalla, saitko sinä itse tästä mitään irti. Jos kritisoit,
kritisoi rakentavasti: jos jokin ajatukseni on mielestäsi väärä, kerro, mikä
olisi lähempänä oikeaa sinun mielestäsi.

Configuring PLIP in Linux

There are quite a few web pages that contain information on configuring a
LapLink connection between two Linux machines, but none of them contain all
the information needed. I had to rummage around quite a bit to get
everything working, so I decided to write it all down so others might get
PLIP activated more easily.

Hardware

To get a PLIP connection working, you need a LapLink cable, which is
basically a parallel cable with male connectors on either end. You can get
more information on building your own cable (although I suggest buying one -
they’re not that expensive) in the PLIP mini-HOWTO. Of course, you need two
computers with free parallel ports to make this work. If you want to also
use a parallel printer, then things get a bit more complicated. I’ll not
talk much about that, since I did not need such an installation. The normal
steps presented here will only need minor modifications, though, so read on.

Before doing anything else, please check and write down the I/O address and
IRQ of the parallel port on both machines. This information is in the BIOS
setup screen. If you haven’t enabled IRQ support, do that now, since without
it the transfer speed will really crawl.

Loading and configuring the modules

First of all you need to load the appropriate modules into the kernel. I
suggest using modules instead of building the code into the kernel, as
you’ll have an easier time changing the settings if need be.

There are basically two possible module configurations. In the kernel
configuration you’ll have to make the following selections:

  • General setup
    • CONFIG_PARPORT: Y (to get the parallel port support)
    • CONFIG_PARPORT_PC: Y (if you’re using a PC machine – for other you probably
      need CONFIG_PARPORT_OTHER)
  • Network device support
    • CONFIG_NETDEVICES: Y (well, if you want to have any kind of
      networking)
    • CONFIG_PLIP: M/Y (for PLIP support; M for module gives you more
      flexibility)

After configuration run a “make dep;make modules;make modules_install” and
you should have in /lib/modules/…/misc/ either the modules “parport.o” and
“parport_pc.o” or just “parport_probe.o”, depending on your kernel version.

If you have the two modules parport and parport_pc, you’ll need to load them
into memory. Start with parport_pc and give it the correct I/O and IRQ
values: 

insmod parport_pc io=0x37b irq=7

After this just load parport without any parameters. If you have
parport_probe, just load it without any parameters.

When you have the parallel port module(s) loaded, load the plip module: 

insmod plip

If you get an error message like this: 

/lib/modules/2.2.10/net/plip.o: init_module: Device or resource busy
parport: Device or resource busy

Then you basically need to tell plip the IRQ of the parallel port. You
cannot give it as a module parameter (which is weird), so you’ll need to
specify it in the /proc file system: 

echo 7 >/proc/parport/0/irq

(assuming the IRQ is 7 and you’re using the first parallel port). After this
change (check with “cat /proc/parport/0/irq” that the change actually is
there) you should probably unload the parallel port modules (with rmmod) and
then reload them with insmod and retry loading the plip module.

When your modules load without errors, you might want to enter their
configurations into /etc/modules.conf. In Debian you should add a file for
each module into /etc/modutils and then run update-modules, which will
create the modules.conf file. So for each module that you need to specify
parameters for, add an option line, like this: 

options parport_pc io=0x37b irq=7

If you need any special command entered before or after a module load, you
can use the pre-install, post-install, pre-remove and post-remove commands: 

pre-install parport_pc echo 7 >/proc/parport/0/irq

Network interface specification

When the modules are loaded without error (on both machines) you just need
to activate the plip network interface and set up routing rules. Defining a
network interface depends quite a bit on your distribution. On SuSE you can
use yast to specify the interface. On Debian you’ll get the basic interface
information in /etc/network/interfaces.

The basic commands to activate the interface and routing are as follows.
Replace [CLIENT] and [SERVER] with the IP addresses of the client machine
(whose only network connection is the plip interface) and the server (that
provides the plip connection and has connections to other networks as well). 

#on the client machine:
ifconfig plip0 CLIENT pointopoint SERVER
route add default gw SERVER
#
#on the server machine:
ifconfig plip0 SERVER pointopoint CLIENT

After the ifconfig command, running “ifconfig plip0″ should produce an
output resembling this: 

plip0     Link encap:Ethernet  HWaddr FC:FC:C0:A8:01:62
          inet addr:192.168.1.98  P-t-P:192.168.1.99  Mask:255.255.255.255
	  UP POINTOPOINT RUNNING NOARP  MTU:1500  Metric:1
	  RX packets:110956 errors:0 dropped:68 overruns:0 frame:0
          TX packets:184524 errors:602 dropped:0 overruns:0 carrier:602
          collisions:26 txqueuelen:10
          Interrupt:7 Base address:0x378

Troubleshooting

Error “Device or resource busy” when trying to
load the plip module.

You either have the module loaded already or (more likely) the IRQ setting
is missing. Apparently setting it into the /proc system is only needed in
kernels 2.2.x. The older 2.0.x kernels work fine without it. So execute
echo 7 >/proc/parport/0/irq
before loading the parallel port modules.

Error “Unkown host” etc. when trying to connect to a server using http
etc.

If you can access a host using its IP address instead of its host name, your
DNS configuration is faulty. The easiest way (if you’re not running your own
named) is to add the IP address of the name server into /etc/resolv.conf:

nameserver xxx.xxx.xxx.xxx

Error “Network unreachable”

This usually points to a routing problem. Make sure you’ve specified in the
client machine that all traffic should go through the plip interface. Check
out the sample configuration commands above.

Nothing happens when trying to use the network.

First of all start a ping from the client machine to the plip server. If
this works, then the problem is somewhere else. If this also fails (gives an
error or does nothing), then the plip connection has a problem.
Execute the command “screen -d ifconfig plip0″ on both plip machines in one
virtual terminal (or x-terminal). This will keep displaying the plip0
interface information and highlighting any changes. The lines you’ll want to
keep an eye on are the RX and TX lines and their error counts.
Now start a ping from the client machine and see what happens. If you get a
carrier error for each ping, then you’ve loaded the plip module, but the
parport_probe module is not loaded. The fix is to shutdown the plip0
interface (“ifconfig plip0 down”), unload plip (“rmmod plip”) and then
install the parallel port module(s), load plip and start the interface again.

In conclusion

This document contained just the information I had to use to make my
connection work. For additional information, search for other pages with
suitable keywords. The information is there, you just have to find it.

My plip connection works quite nicely with a speed of around 40 kBps. The
connection produces “receive timeouts” on the client machine, but that
hasn’t caused any problems on network use.

Installing and configuring Linux on IBM Thinkpad 760C

This page contains information I needed to dig from the Internet to get an
old IBM Thinkpad 760C to work with Linux. I also go through the experiences
and problems I ran into when trying to get the thing to work.

IBM Thinkpad 760C has a 12.1″ LCD display, 2.1GB hard drive trackpoint
mouse, floppy drive, serial and parallel ports, level 2 PCMCIA slot and a
docking station connection. No CD drive. I had no docking station either nor
a PCMCIA network adapter, so getting Linux into the machine wasn’t too easy.

Using PLIP for networking

What I did have was an intranet firewall/server with a free parallel port
and a LapLink cable. So I decided to create a network using the parallel
ports. First of all trying to get the PLIP connection to work was a task in
its own right. Check out my article on configuring PLIP for more information.

Selecting the distribution

First I tried to install SuSE Linux 7.2, since I had had success installing
SuSE on my desktop machine over the network. So I fetched the installation
floppy images, wrote them on floppies and started out. When specifying a
network installation, you need to load the correct driver modules into
memory. The SuSE PLIP module loaded without problems once I specified the
correct I/O and IRQ values to it.

The problem, however, was that the installation started thrashing when it
started to check through the list of installable packages. I let it run for
a day or so, then gave up on it. The installation program had only got
something like 10 minutes of processor time in 24 hours, the rest was used
mainly in swapping. My laptop was boosted to 40 MB of RAM, but the 16 MB
ramdrive and the SuSE installation program (which is huge) apparently needed
more.

OK, so SuSE didn’t work. Then I downloaded Debian installation floppy images
and wrote them on top of the SuSE floppies. This worked better. Selecting
the PLIP interface was a breeze and the installation proceeded quite nicely.
I have to admit that the Debian installation is significantly smarter than
SuSE’s installation. While SuSE might do a better job of identifying all the
hardware and configuring them (Debian requires a bit more manual work), the
installation itself is more graceful. For example, Debian first installs
just the basic system (downloadable size around 12MB) after which you have a
running Linux and in one virtual console you’re installing other packages as
needed.

For anyone migrating from any RedHat based distribution to Debian, I
recommend a tutorial
which explains the installation in sufficient detail.

Thinkpad 760C special issues: APM

Basic Debian installation isn’t a problem, but getting it to work with a
thinkpad requires some extra work. For a start, you need to get a suitable
kernel. The best way is to get the latest Debian patched sources with
“dselect” and make your own kernel. Make sure you’ve also installed ncurses
with “dselect” so you can use “make menuconfig”.

Activate APM features. Without these your thinkpad can suspend itself, but
if Linux cannot handle this, you will get kernel panic.

After you’ve changed to your optimal kernel, it’s time to install the
Thinkpad control utilities, which do the same that PS2.EXE does for DOS and
the Thinkpad tools do for Windows. The Linux version goes by the name tpctl.
With Debian you can just get them as normal deb-packages. More information
is at the tpctl site. The
utilities consist of two parts – the programs that are simple to install,
and the modules, which have to be compiled. So to compile the modules you’ll
need at least the kernel header files, but having the entire kernel isn’t a
problem.

tpctl is packaged for Debian. RedHat users will have to work with a tarball.
The modules however are always in source code format. In Debian you install
the package, which provides a tpctl.tar.gz file in /usr/src/. Change to
/usr/src/linux and execute “tar xzvf ../tpctl.tar.gz” to unpack the tarball.
The files should drop into a modules-subdirectory under /usr/src/linux. Now
run “make-kpgp modules” to make the modules and package them into a
deb-file. This file will appear in /usr/src. Then install the package with
“dpkg -i debfilename”. After this you can install and configure the tpctl
package. After it’s finished, you’re done.

Now you have the command tpctl, which you can use to control the power
saving features of the BIOS. Remember, though, that tpctl does not save any
changes to BIOS, so you’ll need to rerun them if you power off the machine.
You can of course setup the necessary configuration commands to be executed
upon initialization.

In order to get hibernation to work, you’ll need to create the hibernation
file where the memory contents are to be stored. If you’ve created a double
boot with Windows or DOS, then you’re ok. In my case I did not need Windows
for anything, but for the hibernation you need to have a FAT partition.
Boring… Well, I had some slack in my partition table, so I created a FAT
partition (non-bootable) and used a DOS boot floppy to access it. I
downloaded the PS2 utility from IBM’s site and installed it to the FAT
partition. Then I set up the hibernation file using PS2. And that’s the last
time I needed to use DOS. You can optimize and create the FAT partition so
that it can just contain the hibernation file (size equals your RAM size)
plus a few megabytes for the PS2 utility.

Thinkpad 760C special issues: X

Getting X to work isn’t straightforward. I’ve heard you can get resolutions
up to 1024×768, but I’ve been content to work with 800×600. Check out my
working XF86Config file if you want to. Basically you can use 640×480 and
800×600 without any major hassle. You just need to specify the monitor’s
horizontal sync rate (31.5-37.9) and vertical refresh rate (50-90) and the
screen modes in the file are automatically filtered to contain only those
that the monitor can handle.

Notice that I use a finnish keyboard layout, so you’ll need to at least
change the layout statement to match your own keyboard. Another issue is the
trackpoint. I use gpm to get mouse functionality in the virtual terminals
and only occasionally use X. This is the contents of my /etc/gpm.conf: 

device=/dev/psaux
responsiveness=
repeat_type=ms3
type=ps2
append=""

The trackpoint uses the PS/2 protocol, which has to be given to GPM. The
device file turned out to be /dev/psaux at least in my configuration. When
using X, you can shutdown the gpm daemon and use the same settings in
XF86Config, or you can setup gpm to “repeat” the events. I tried to repeat
them using the same protocol (ps2) but that failed for some reason. Using
Microsoft mouse protocol (version 3) worked quite nicely. So specifying
repeat_type=ms3 then requires that in XF86Config the Pointer section’s
Protocol is “Microsoft”.

GPM sends its repeat data to /dev/gpmdata. You can either specify that in
XF86Config’s Pointer section’s Device statement, or you can use something
like /dev/mouse and then symlink it to /dev/gpmdata, which is probably the
better solution.

Remember that if you’ve stretched the text mode to a full screen (with
Fn-F8), starting X will give you a blank screen. Pressing Fn-F8 to switch to
unstreched mode will show the graphical screen normally.