Vauvan eriytymisprosessista

Psykoanalyyttinen koulukunta puhuu itsenäistymis-eriytymisprosessista tarkoittaessaan vauvan kehityksessä sitä vaihetta, jossa tämä tajuaa, ettei koko maailma olekaan häntä itseään, vaan hän on erillinen olento ja muu maailma on jotain muuta. Veikko Tähkän kirjassa “Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen” Veikko kertoo 40 vuoden kokemuksella modernista psykoanalyyttisesta mallistaan. Tärkeänä hän pitää adultomorfisesta illuusiosta eroon hankkiutumista – koska vastasyntynyt eriytymätön lapsi on psyykkisesti ihan jotain muuta kuin eriytyneet lapset ja aikuiset, on aivan turha yrittää kuvitella, miltä lapsesta tuntuu. Tällainen kuvittelu vaatii empatiaa, mutta tällaisen eriytymättömän tilan empaattinen kokeminen on mahdotonta (yritäpä kuvitella, miltä tuntuisi, jos aistisit asioita, mutta et itse olisi kokemassa niitä). Siksipä monet perinteisessä psykoanalyysissa ja ihan lastenkasvatusopissakin mainitut näkemykset on hylättävä mystisenä satuiluna.

Eriytymisprosessin Tähkä näkee olevan verrattain nopea tapahtuma. Ensimmäiset puoli vuotta lapsi vain vastaanottaa aistiärsykkeitä, jotka liittyvät mukaviin ja vähemmän mukaviin tilanteisiin. Näistä jää muistijälkiä, jotka hiljalleen kasautuvat. Kun ne saavuttavat riittävän kriittisen massan ja rakenteen (johon kuuluu sekä tyydyttävien tilanteiden ennakoitavuus että ennakoinnin pettäminen), tapahtuu vauvan mielessä suhteellisen lyhyessä ajassa eriytyminen, jossa muistijäljet rakentuvat uudelleen kahden kiintopisteen – itsen ja muun – ympärille. Vasta, kun kokeva minä on muodostunut, voi turhautumisen tai mielipahan kokemuksia muodostua.

Eriytymisen jälkeen uudet aistihavainnot alkavat muodostua näiden kahden objektin ympärille ja vasta tästä eteenpäin muodostuu muistikuvia, jotka voidaan myöhemminkin tietoisesti muistaa. Tässä vaiheessa muun edustajaksi muodostuu ensisijainen hoitaja ja seuraavien viikkojen kuluessa muu alkaa eriytyä hoitajaksi ja muiksi erillisiksi objekteiksi. Tällöin alkaa vauvan vierastamisvaihe, kun se tajuaa, että se on erillinen, hoitajastaan riippuva ja että maailmassa on jotain muutakin, johon hän ei voi vaikuttaa ja joka voi olla epämiellyttävääkin.

Seuraavaksi hieman omaa pohdintaani.

Eritymisprosessi Tähkän mukaan sopii varsin hyvin Piaget’n oppimiskäsityksiin sekä konstruktivismiin: Alusta alkaen vauva assimiloi uusia aistihavaintoja vanhojen ympärille ja tueksi, näin kasvattaen hahmotuskykyään. Kun havaintomassa kasvaa tarpeeksi suureksi ja liian ristiriitaiseksi (eli havainnot yhä enemmän ovat ristiriidassa egosentrisen maailmankuvan kanssa), tapahtuu jossain vaiheessa akkomodaatio, eli olemassaolevien käsitysten uudelleenorganisointi, johon uudet havainnot paremmin sopivat. Tällainen akkomodaatio on se oppimismuoto, jota myös kouluopetuksessa peräänkuulutetaan – olemassaolevien käsitysten muuttuminen, eli maailmankuvan muuttuminen. Perinteinen luokkaopetus kun on pahamaineinen siitä, että opitut asiat jäävät erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät mitenkään vaikuta muualla kokemusmaailmassa oleviin vääriin käsityksiin.

Vauvan ensimmäinen akkomodaatio on tietenkin psyykkisesti aivan järisyttävä kokemus, kun kirjaimellisesti koko maailma ja elämä rakentuu aivan uudella tavalla, nyt yhden egon sijaan dipoliseksi kokemusmaailmaksi, itseksi ja muuksi. Tämän mullistavan akkomodaation jälkeen uudet havainnot taas assimiloituvat olemassaolevan käsitekokonaisuuden ympärille, kunnes uudet akkomodaatiot pilkkovat hoitajaobjektin muu-objektista ja hiljalleen muun yhä useampiin objekteihin, joiden väliset vuorovaikutukset hiljalleen nousevat merkityksessä.

Eriytymisen käynnistävä tapahtuma on luultavasti luonteeltaan sellainen, joka on voimakkaasti ristiriidassa egosentrisen kokemusmaailman kanssa ja sopii huomattavasti paremmin dipoliseen kokemusmaailmaan. Esimerkiksi kokemus siitä, että käyttäytymällä tietyllä tavalla, jolla vauva yleensä saa itselleen ruokaa, ruokaa ei tulekaan, voi olla tällainen ristiriitainen kokemus, joka käynnistää ensimmäisen akkomodaation. Tietysti on mahdoton kuvitella, miltä tämä akkomodaatio lapsesta subjektiivisesti tuntuu (koska subjektia ei ennen eriytymistä ole olemassa!), mutta luultavasti tämä prosessi on aivoille äärimmäisen raskas ja väsyttävä, joten vauva todennäköisesti nukkuu paljon tämän tapahduttua ja voi käyttäytyä hereillä ollessaan jotenkin poikkeavasti. Vaikka oikeastaan siitä hetkestä alkaen vauva käyttäytyy aikaisemmasta poikkeavasti, koska nyt hän itse on psyykkisesti olemassa kokijana ja hän voi subjektiivisesti kokea tuntemuksia, kuten iloa tai surua (aiemmin vauva voi kokea fysiologista mielihyvää tai mielipahaa, mutta meille tuttujen tunteiden attribuointi vauvan mieleen on adultomorfinen illuusio).

Se, miten vauva alkaa muu-objektista eriytyvään ympäristöön suhtautua, riippuu hoitajan tavasta tuoda ympäristö vauvan kokemuspiiriin ottaen vauvan temperamentti huomioon. Bowlbyn perinteen mukaisesti voitaisiin puhua kiintymyssuhteen muodostumisesta – jos suhteesta tulee turvallinen, uskaltaa vauva tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä voiden luottaa turvallisen hoitajan säilymiseen. Vaihtoehtoisesti vauva voi kokea ahdistusta, välttelyä tai molempia, jos tämän ensikokemukset hoitajan ja muun maailman kanssa epäonnistuvat (ensikokemuksethan ovat mahdollisia vasta, kun itse ja hoitaja ovat eriytyneet erillisiksi objekteiksi).

Mihin tulisi reagoida?

Monet ihmissuhteet työtovereihin sekä kaikki parisuhteet ovat siinä mielessä
vaikeita, että niissä odotamme toiselta osapuolelta jotain, siis olemme
toisesta jossain määrin riippuvaisia. Ja välillä se toinen osapuoli toimii
toisin kuin haluaisimme. Tällöin se harmillisen yleinen reaktio on joko oman
mielipahan peittäminen tai hermostuminen – mutta tilanne ei sillä kuitenkaan
parane.

Useimpien ihmisten kanssa sitä pärjää ihan hyvin niin kauan, kun kummallakin
on hyvä mieli. Ongelmia voi tulla esiin silloin, kun toiselle tulee jostain
syystä paha olo. Joitain erityisen itsetuntevia yksilöitä lukuunottamatta me
jokainen tällöin reagoimme jollakin oppimallamme primitiivireaktiolla tähän pahaan
oloomme – jotkut kieltävät asian alkamalla tehdä jotain aivan muuta
(lenkkeily, alkoholi tai tv:n katselu ovat suosittuja vaihtoehtoja), toiset
huutavat päänsä punaisiksi, jotkut mököttävät tai vetäytyvät itseensä, ja
niin edespäin. Yhteistä näille kaikille tavoille on se, että henkilö itse
harvoin edes tajuaa sitä pahaa oloaan tai sen aiheuttajaa, vaan näkee vain
sen reagointitapansa. Nyt mielenkiintoiseksi nousee tapa, jolla toinen tähän
reagoi.

Luonnollinen ja yleisin tapa on nähdä vain tämä toisen käyttäytyminen ja
reagoida siihen. Jos toinen juo viinaa, moititaan sitä. Jos toinen lähtee
ovet paukkuen, loukkaannutaan. Jos toinen huutaa, itketään tai huudetaan
takaisin. Jos toinen vetäytyy, syytetään tai yritetään maanitella toinen
takaisin esiin. Vaikka toisen rereagointitapa olisi kovin ymmärtäväinen ja
rakentava, se on lähtökohdiltaan epäonnistunut, jos se kohdistuu toisen
käyttäytymiseen, sillä käyttäytyminen on vain oire sisällä olevasta pahasta
olosta, joka kuitenkin vaatii paranemista.

Toimivampi tapa olisi nähdä toisen haastavan käyttäytymisen läpi ja
kohdistaa huomio toisen pahaan oloon, mikä se sitten onkaan. “Sinulla on
varmaan paha olla.” “Jokin taitaa nyt ahdistaa sinua.” “Oletko huolissasi
jostain?” Keskittymällä toisen pahaan oloon ja osoittamalla, että tämä paha
olo on ihan sallittu, pääsee se purkautumaan. Kun oma paha olo (ahdistus,
epävarmuus, pelko, syyllisyys…) kuullaan ja vastaanotetaan ymmärtävästi,
voidaan se käsitellä ja siitä päästä eteenpäin. Vastaanpaneminen vain
pahentaa tilannetta, sillä kuulemattomaksi jäänyt paha olo vain pahenee. On
muistettava, että kiellettyjä tunteita ei ole olemassakaan – kaikki
erilaiset tunnetilat ovat sallittuja, vaikkeivät ne olisikaan miellyttäviä.
Tunteet ovat kuitenkin toisen oma juttu ja ne on voitava hyväksyä. Sen
sijaan kaikenlaista niistä tunteista seuraavaa käytöstä ei pidä hyväksyä.
Jos toinen reagoi epävarmuuden tunteeseensa fyysisellä väkivallalla, on se
voitava kieltää. Epävarmuus ja siitä seuraavat ikävät tunteet ovat
sallittuja, mutta niiden ilmaisu toisia vahingoittavalla tavalla sen sijaan
ei.

Teoriassa kovin yksinkertaista, mutta käytännössä todella vaikeaa. Kaikkein
vaikein tilanne on silloin, kun kummallekin tulee paha olo samaan aikaan.
Sillä kun itsellä on hyvä ja vahva olo, on täysin mahdollista nähdä toisen
reagoinnin läpi ja rereagoida oikein, mutta kun itsekin on heikkona ja
primitiivireaktionsa varassa, on näin toimiminen lähes mahdotonta.

Kaikkein vaikein ja pitkällä tähtäimellä tuhoisin parisuhde on sellainen,
jossa kummankin primitiivireaktiot ovat sellaisia, että ne ovat toiselle
kivuliaita. Jos toinen reagoi vetäytymällä ja itse on epävarma suhteesta
ja itsetunnostaan, koetaan vetäytyminen hylkäysuhkana. Jos oma reaktio
sitten on ongelmien esiin ottaminen yhä voimakkaammin ja toisen pakottaminen
niiden selvittelyyn, toinen taas ahdistuu entistä enemmän. Noidankehä on
valmis.

Erityisopetuksen pedagogia

Pari vuotta ehdin tutustua ja tutkia sosiaaliskonstruktiivista pedagogiaa,
kuten tutkiva oppimista, kunnes satuin kuulemaan erityisopetuksen
menetelmistä. Erityisopetukseen joutuvat/pääsevät siis ne lapset, jotka
eivät hyödy tavallisesta luokkaopetuksesta esimerkiksi oppimisvaikeuksien,
käytöshäiriöiden, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi.

Erityisopetuksen opetusmenetelmät ovat nimittäin hyvin lähellä
sosiaaliskonstruktiivisen pedagogia tutkijoiden esittämiä teorioita ja
menetelmiä: oppilaiden omista kiinnostuksenkohteista lähtevää,
keskustelevaa, ongelmalähtöistä ja ratkaisukeskeistä asian selvittelyä ja
tutkimista, sekä vanhojen käsitysten ja uusien oppien välisen kontrastin
korostamista. Lisäksi tällainen lähestymistapa on lähempänä pienten lasten
luonnollista uteliasta toimintatapaa, sekä työntekijöiden ja tutkijoiden
toimintamalleja, joten tällaisessa koulutuksessa opitaan elämässä
tarvittavia taitoja aivan eri tavalla kuin perinteisessä luokkaopetuksessa,
jonka säännöt eivät ole missään muualla käytössä.

Alan tutkijat korostavat, että tällainen oppiminen lisää motivaatiota,
itsesäätelytaitoja, tietoutta omista päättely- ja oppimiskyvyistä,
mediakriittisyyttä, ajankäyttötaitoja, itsenäisyyttä ja sosiaalisia taitoja.
Erityisopetuksessa on otettu vastaavia menetelmiä käyttöön jo kauan ennen
kuin sosiaaliskonstruktiivisuus nousi pedagogisen tutkimuksen eturintamaan.
Toki tutkimusperinne juontaa juurensa jo 1800-luvulta Deweyn kirjoituksista,
mutta pilottiluonteisia opetuskokeiluja lukuunottamatta tämä suuntaus on
saanut tuulta siipiensä alle vasta 1990-luvulla. Erityisopetuksessa
vastaavat menetelmät ovat olleet käytössä pidempään.

Suomessa kehitetty Tutkiva oppiminen on hyvä esimerkki
sosiokonstruktiivisesta pedagogisesta menetelmästä, joka on sovellettavissa
aina esikoulusta koko peruskoulun läpi ammatilliseen koulutukseen,
yliopistokoulutukseen sekä yksityisiin opintopiireihin asti. Eräs
menetelmään vastaan suunnatuista kritiikeistä on se, että kaikkien ei
pidäkään oppia tutkimaan ja ajattelemaan kriittisesti, vaan myös
ei-tietotyön tekijöitä tarvitaan. No, erityisopetuksessa tavoitteena ei ole
tehdä oppilaista tietotyön huipputekijöitä, vaan saada heidät kunnialla
koulusta läpi. Mutta heillekin sovelletaan menestyksellisesti samanalaisia
menetelmiä, joita alan tutkijat nyt suosittelevat kaikille kouluasteille.
Need I say more?

Aito kunnioitus ja avoimuus

Kaarlo Laine veti yhteisöllisyyskoulutusta Ylisen Kuntoutuskeskuksen väelle
erittäin asiantuntevasti ja pedagogisestikin tyylikkäästi. Koulutuksessa
nousi monia asioita esiin, mutta itseeni kolahtivat kunnioitus ja avoimuus
yhteisöllisyyden avaimina, ja noin yleensä ihmissuhteiden parantajina.

Työpaikalla ja oikeastaan missä tahansa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa ja
aina välillä tulee esiin potentiaalisia ristiriitoja, esimerkiksi
väärinymmärrysten tai arvoerojen vuoksi. Jos näitä ristiriitoja ei pureta,
ne jäävät kytemään, vaikuttavat kaikkeen tekemiseen, hiertävät suhteita yhä
pahemmiksi ja vaikeuttavat yhdessä toimimista, johtaen lopulta kriisiin,
jonka kohdalla ongelma ratkaistaan joko katkaisemalla ihmissuhde tai
purkamalla tilanne hyvin vaikeassa kriisineuvottelussa.

Keino, jolla ristiriidat ratkaistaan ennen kuin ne paisuvat ongelmiksi, on
loppujen lopuksi todella yksinkertainen. Kun toiseen ihmiseen suhtautuu
aidon kunnioittavasti ja kertoo ajatuksistaan avoimesti, ristiriidat
katoavat. Jos toisen ihmisen tekemiset ärsyttävät, kerro tunteistasi -
älä hyökkää, vaan kerro avoimesti ja syyttämättä, mistä on kyse. Kun kerrot
avoimesti oman kantasi, toisella ei ole syytä loukkaantua ja hermostua – jos
niin käy, on vika täysin hänen.

Aito kunnioitus ei tarkoita, että toista on aina miellytettävä. Jos asiasi
on toiselle vaikea vastaanottaa, kannattaa asia kertoa hieman harkiten ja
toista kunnioittaen. Kannattaa muistaa, että jos toisesta ajattelee jotain
huonoa, eikä siitä toiselle kerro, ei tällöin toimi kunnioittavasti.

Ristiriitoja voi myös ennaltaehkäistä olemalla avoin ja kertomalla omista
asioistaan. Tietenkään kaikesta ei pidä kertoa, vaan vain niistä asioista,
jotka jotenkin vaikuttavat kyseiseen ihmissuhteeseen.

Nämä neuvot pätevät mielestäni sekä työpaikan osastojen
välisiin suhteisiin että ihmisten välisiin työ-, ystävyys- ja
parisuhteisiin. Myös aikuisen ja lapsen välisiin suhteisiin.