Viittasit lyhyesti myös vuorovaikutukseen (backchannel). Riippuen kohderyhmästä ja esityksen sisällöstä tavoitteineen se ei ole aina tietenkään välttämätöntä, mutta tuonee useimmiten lisäarvoa. Esitykseen saa kaksisuuntaisuutta välittämällä luennon perinteisen saliyleisön lisäksi etäyhteydellä chätin kera; samalla kynnys kommentoida ja kysyä madalloittuu, taustakeskustelu syventää oppimiskokemusta… vielä kun oman esityksen aikana paremmin pystyisi huomioimaan kaikki mahdolliset eri kanavilta saapuvat kommentit; saisiko ne kanavoitua johonkin yhteen yhteiseen paikkaan. Esityksen kokonaisuuden taltiointi tosiaankin antaa tuohon haasteeseen erään vastauksen.

Toisaalta lähivuorovaikutus samassa tilassa lienee useimmille välittömämpää; aktivoivat (provosoivatkin) kysymykset tai väitteet sytyttävät mielen työstämään uutta, yleisökommentit rikastuttavat oppimiskokemusta yhteisöllisen synteesin muodostumisen polulla.

Kommenteissa viitattiin siihen, että eri ihmiset pitävät esityksissä erilaisista asioista: oppimistavat voivat poiketa hyvinkin paljon toisistansa. Joillekin visuaaliset ärsykkeet stimuloivat parhaiten muistilohkoa, joku uppoutuu sisältöön äänenpainojen ja miellyttävien kuulohavaintojen siivittämänä, joku kykenee eläytymään tarinaan niin, että on roolinsa kautta läsnäoleva.

Kyse on elämyksellisyydestä, mikä rakentuu monista osasista. Palapeli ei ole täysin eheä kokonaisuus ilman sen osia, mutta se toki hahmottuu enemmän tai vähemmän selkeänä, kun raamien sisällä on suurin osa palasista jotakuinkin järjestyksessä. Ja varsinkin, kun ko. palaset ovat yhdestä ja samasta pelistä!

Sääntöjen mukaan tehtyjen esitysten ongelmana voi olla mekaanisuus, joka kyllä näkyy esityksessä. Yllätyksellisyys ja improvisointi tekee esityksestä elävän ja kuulijasta on tärkeää tuntea olevansa osana luomassa tilaisuutta.

Sääntöjä tärkeämpänä kokisinkin oman persoonallisuuden ja omien vahvuuksien/heikkouksien tuntemisen. Persoonallinen esitys on kiinnostava.

Wikiopiston “Vapaiden ja avoimien oppiresurssien tuottaminen” -kurssin yhteydessä näkemäni Lawrence Lessigin esitys “free culture” http://randomfoo.net/oscon/2002/lessig/free.html on aivan mielettömän tehokas, vaikka se koostuukin vain lyhyistä valkoisista tekstin pätkistä mustalla taustalla.

Esittämisessä kuitenkin on tärkeintä mitä esitys herättää kuulijan päässä. On tunne sitten emotionaalinen, jonka voi saavuttaa ekstra-hienoilla kuvilla tai tunne on tiedonnälkää tyydyttävä …ihan sama, kaikkia kun ei voi miellyttää. Toiset kuulijat ovat enemmän tyytyväisiä listoista ja taulukoista (=tietoa tekstinä) ja toiset ehkäpä enemmän kuvista. Lähtökohdaksi tulee asettaa kohderyhmä ja valita temput ja välineet (ja niiden hienous) sitä ajatellen.

Kalvojen ja diojen täytyy tukea esiintyjän puhetta. Kova esiintyjä olet, jos et tarvitse kalvoja ollenkaan, mutta silti pidät yleisön jännittyneessä otteessa. Itse luotan pelkän puheen voimaan ja persoonaan. Mutta kaikkien persoonassa ei ole potkua luonnostaan esiintymään. Sitä pitää harjoitella! Säännöt eivät tee autuaaksi vaan niiden mielläkäs soveltaminen kohderyhmään. Nimim. harjoittelija.

Viime viikolla oli kyllä hassu fiilis, kun samaan aikaan tein vielä julkaisematonta esitystä monikulttuurisuudesta pohjana kuvat, joihin yhdistetty sellaista maalailevaa tekstivirtaa otsikoiksi, jossa graafisia “sanaliukuja” (pakko tosin tehdä tarkka handout itselle inEnglish sessioihin), muttei tekstiä oikeastaan olenkaan. Samaan aikaan kopioin vinhaa vauhtia lisää tekstiä edellisviikon materiaaleihin ennen kuin siirsin niitä Slide Shareen. Yleisön pyynnöstä vielä tarkentaen. Itselläni on sellainen juttu, että jos tiedän, että yleisö kirjoittaa asiat tekstinä ylös – niin tykkään myös tarjota tekstiä. Näin aina kun puhutaan pykälistä, standardeista tai kaavoista. En kyllä itsekkään tykkäisi istua sähkötekniikan luennolla, jossa on vain vaikka valopallo diassa ja opettaja sitten vain kertoo sen syntyyn vaikuttaneet fysiikan lait ja kaavat.

Yleisö ja aihe – tekstillekin on paikkansa, mutta ei sen tarvitse harmaata olla!

Aloin miettiä, mihin perustuu suomalaisten suunnaton hinku kirjoittaa diat täyteen asiaa. Yksi syy on nähdäkseni siinä, että halutaan palvella kuulijoita ja tarjota heille valmiit luentomuistiinpanot. Kun yritetään juosta kahden jäniksen perässä, ei saada kiinni kumpaakaan: diat eivät palvele esitysgrafiikkana ja muussa muodossa muistiinpanotkin voisivat aueta paremmin.

Slidecastit ovat minusta oiva ratkaisu siihen ongelmaan, että esitystilanteessa hyvin toimivat vähäsanaiset diat eivät jälkeenpäin toimi asioiden kertaamisessa. Esimerkiksi Turun remixaussettisi oli minusta ihana! Suoran lähetyksen fiilis nauruineen ja kohahduksineen välittyi erinomaisesti. Jotenkin noin se pitäisi toteuttaa, ottaa ääni livetallenteena sen sijaan, että pitäisi erikseen nähdä vaivaa puhumalla diat auki nauhoitetta varten (jollei sitten käyttäisi nauhoitustilannetta harjoitustilanteena, mikä sekin voisi olla kovasti suositeltavaa aikataulusa pysymistä ajatellen).

Minusta on hyvä, että otat tuossa nelikentässäsi huomioon sen, ettei näyttävä ulkoasu pelasta sisällötöntä esitystä. Myös suomalaisen yleisön erityispiirteen olet syystäkin noteerannut.

“Puhutaan asiat suoraan halki ja pinoon. Tämä ei välttämättä toimi kaikkialla maailmassa, mutta Suomessa on totuttu suoraan puheeseen.”

Tätä samaa mietin itse kuukausi sitten. Yhdessä tilaisuudessa oli puhumassa ministeriön virkamies. Diat olivat täynnä tiukkaan sullottua asiaa. Ääni oli tasaisen asiallinen, olemus hillityn kurinalainen. En jaksanut keskittyä juttuun puolta hetkeä pitempään! Ympärilläni asialliset, kurinalaiset suomalaiset kuulijat kirjoittivat muistiinpanoja kynä höyryten! Jälkeenpäin he kehuivat, miten erinomainen ja ajatuksia herättävä esitys oli ollut. Se oli itselleni yhden sortin heräämisen paikka. Voi nimittäin olla niinkin, että jotkut suomalaisyleisöt ihan oikeasti haluavat bulletpoint-kalvoja ja harmaata lavatyöskentelyä! Heistä räväkämpi esiintyminen ja omintakeisempi esitysgrafiikka on osoitus “helppoheikkiydestä”. Tämäntapaista ajattelua olin havaitsevinani Savonlinnan SL-seminaarissa. Itse kuuntelin huumaantuneena Intellagirlin esitystä ja ihailin hänen diojaan, tuttu tuumasi esityksen jälkeen, että eipä siinäkään mitään sisältöä ollut, pelkkää sanahelinää.

Huh, menee vähän sekavaksi tajunnanvirraksi! Yritän edellä sanoa, että esiintyjän tehtävä on Suomessa erityisen haastava sitä varten, että osa yleisöstä on TED Talkinsa katsonutta, elävämpää kontaktia edellyttävää ja osa perinteisiin suomalaisiin traditioihin pitäytyvää. Ole siinä sitten kaikille mieliksi!