OPH väläyttelee opettajien autonomia leikkaamista, koska opettajat eivät hyödynnä tarpeeksi tietotekniikkaa opetuksessaan. Kyseenalaistan tähän uhkaukseen johtaneita päätelmiä ja avaan peliteorian kautta järkevää etenemistapaa myös digitaalisen oppimisen neuvottelukunnalle.
Selvää on, että Suomen koulutusjärjestelmä menestyy kansainvälisissä vertailuissa. Selvää ei kuitenkaan ole, mistä menestys johtuu. Onko takana opettajien korkea koulutus? Kansankynttilä-aura ja opettajien arvostus? Vähäinen maahanmuuttajien määrä? Suomen kielen foneettisuus? Opettajien ja koulujen autonomia?
Suomalaisten opettajien mahdollisuus valita oppikirjat, opetusmenetelmät sekä jossain määrin jopa ne OPSin osat, joihin keskitytään, ovat maailmalla varsin poikkeuksellisia. Pelkästään Euroopassa useimmissa maissa on hyvin vahva keskusjohto: opetusministeriö määrää, mitkä ovat hyväksytyt oppikirjasarjat ja niitä on pakko käyttää. USAssa, lakimiesten luvatussa maassa, opettajien on pystyttävä tarvittaessa oikeusistuimessa todistamaan, että he ovat opettaneet kaiken mitä piti, kun jonkun huonosti menestyneen oppilaan vanhemmat haastavat opettajan oikeuteen. Ei Suomessa.
Opettajien autonomia Suomessa johtuu siitä, että opettajien osaamiseen on satsattu ja siihen on luotettu. Jo J.V. Snellman aikoinaan patisti pois oppikirjojen keskitetystä hyväksymisprosessista perusteenaan, että opettaja lopulta on vastuussa antamastaan opetuksesta ja on myös paras asiantuntija arvioimaan, mikä materiaali hänen opetustaan parhaiten tukee. Luottamus oli siis vankkaa jo 1800-luvulla.
Omassa työssäni useissa EU-projekteissa olen päässyt näkemään muiden EU-maiden opetuskäytäntöjä, ministeriön edustajia, koulurakennuksia, opettajia ja oppilaita. Väitän, että nimenomaan keskusjohtoisuus tai sen vähäisyys on merkittävin organisatorinen ero Suomen ja muiden maiden välillä.
Kun opettajat ovat autonomisia, he voivat tehdä irtiottoja ja kokeiluja. Kekseliäitä ratkaisuja syntyy ja ne leviävät: tapahtuu innovaatiota. Keskusjohtoisessa Keski-Euroopassa tätä ei juuri tapahdu. Opettajat saavat kokeilla asioita oikeastaan vain osallistuessaan johonkin kehitys- tai pilottiprojektiin, joka antaa heille luvan tehdä asioita eri tavalla. Sivuhypoteesina voisin heittää, että iso osa opetusalan piloteista ja hankkeista EU:ssa saa hyviä tuloksia ihan vain sillä, että hyville opettajille annetaan vapaus kokeilla.
Autonomialla on myös kääntöpuolensa: Opettajia on vaikea pakottaa uusiin suuntiin. Tätä valitteli Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä ITK2013-konferenssin avauspuheenvuorossaan. Aulis kävi läpi uusinta EU-tutkimusta, jossa voitiin todeta, että Suomen kouluissa on laitteistoa ja tekniikkaa EU-keskitasolla, mutta niiden käyttö on selvästi vähäisempää. Laitteita siis on, mutta useimmat opettajat eivät niitä juuri käytä. Tätä puhetta ei verkosta löydy, mutta tässä tiivis haastattelu samasta aiheesta:
Huolta aiheuttaa se, että oppimistulokset vaikkapa matematiikassa ovat pudonneet viimeisten parin vuosikymmenen ajan merkittävästi. Ja koska nyt käsissä on tutkimus, joka osoittaa, että tvt:tä ei käytetä kovin paljon, tästä tehdään johtopäätös, että tietotekniikan vähäinen käyttö on syynä tulosten heikkenemiseen.
Hetkinen! Pieni logiikkatarkistus. Jos 80-luvulla saatiin parempia tuloksia kuin 2010-luvulla, niin tuskin syynä voi olla teknologian vähäinen käyttö 2010-luvulla. Ei sitä teknologiaa silloin 80-luvullakaan käytetty, koska sitä ei ollut olemassa. Mutta tämän johtopäätöksen OPH on kuitenkin tehnyt, eli matala tvt:n käyttö 2010-luvulla aiheuttaa 80-lukua huonommat oppimistulokset.
En tiedä moniko huomasi saman, mutta Aulis väläytteli puheessaan pariinkin kertaan mahdollisuutta “normiohjauksen lisäämiseksi”. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että keskusjohtoa lisätään ja koulujen ja opettajien autonomiaa vähennetään. Ilmeisesti OPH:ssa ja OKM:ssä ollaan niin huolestuneita tietotekniikan vähäisestä käytöstä, että he harkitsevat sen tekemistä pakolliseksi.
Kyseessä olisi melkoinen suunnanmuutos monisatavuotisesta koulutusperinteestämme, joka kuitenkin mittausten mukaan tuottaa maailman parhaita oppimistuloksia. Toivon siis hartaasti, että keskusjohtoisuutta ei lisätä kevyin perustein. Jos luottamus opettajiin rapautuu ja kontrollia ja normeja lisätään, päästään monista muista maista tuttuun kierteeseen: luottamus laskee entisestään, kontrollia lisätään, luottamus vähenee, kontrollia lisätään… Lopulta ollaan USAn tilanteessa, jossa peruskoulun oppilaita testataan kansallisilla standardikokeilla vuosittain koulujen ja opettajien tason varmistamiseksi. Selvyyden vuoksi totean, että tämä ei ole toivottava tulevaisuus. Monesti olen todennut, että Suomen ylioppilaskirjoitusten paras piirre on se, että se on ainoa kansallinen tasokoe eikä niitä ole enempää. Tasokokeet ohjaavat opetusta, kuten lukio-opettajat tietävät: Kaikki tähtää tasokokeessa menestymiseen, koska sitä mitataan ja siitä riippuu koulun maine, tulevien opiskelijoiden taso (parhaat oppilaat haluavat parhaisiin kouluihin) ja siten tuleva menestys.
Loppuun haluan vielä nostaa sen tärkeimmän kysymyksen: Onko uuden teknologian käytön taajuudella mitattavaa yhteyttä oppimistuloksiin? Itse en tällaista tulosta ole mistään löytänyt. Kyse on aina ja joka kerta vain tästä: Oppimistulokset paranevat, jos opetuksen käytännöt muuttuvat. Kaikki ymmärtävät, että jos interaktiivista valkotaulua käytetään samalla tavalla kuin tavallista videotykkiä (eli näytetään juttuja luokalle), mikään ei muutu paitsi koulun hankintakulut. Samoin jos tietokonetta ja videotykkiä käytetään kuten liitutaulua tai piirtoheitintä (eli diojen esittämiseen), mikään ei muutu paitsi koulun hankintakulut.
Tästä syystä en olisi niin huolissani tekniikan käytön vähäisyydestä Suomen kouluissa. Tärkeämpää kuin käytön taajuus on selvittää, miten teknologia voi parantaa oppitunnilla (ja sen ulkopuolella) tapahtuvia aktiviteetteja. Jos on perusteltua väitellä jostain aiheesta oppitunnilla, se luultavasti sujuu paremmin kasvotusten kuin chat-widgettiä käyttämällä.
Viestini OPH:lle on seuraava: Sitä saa, mitä mittaa. Jos teette kysymyksestä “oletko käyttänyt tvt:tä viimeisen viikon aikana” tulosmittarin, tulette saamaan siihen paremman tuloksen. Mutta tällä ei luultavasti ole mitään tekemistä oppimistulosten kanssa. Miettikää, mitä mittaatte ja miten sen mittarin yleistyminen laadunvalvonnassa tulee vaikuttamaan opettajiin ja kouluihin. Opettajat tulevat kuitenkin keksimään yllättävän luovia tapoja menestyä mittarissanne, yllättävin sivuvaikutuksin. Jos ette oikeasti ole varmoja, että se vähiten työtä opettajalta vaativa tapa vastata jonkin mittarin vaatimuksiin todella tuottaa parempia oppimistuloksia, älkää tehkö mittaristanne julkista mittapuuta. Suosittelen jotakin peliteorian perusteosta mittareita laativalle työryhmälle, tai sille uudelle digitaalisen oppimisen neuvottelukunnalle.
About Tarmo Toikkanen
Reader Interactions
Comments
Trackbacks
-
[…] Torstain avajaisissa Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä oli avauspuheessaan huolissaan suomalaisen koulun tilanteesta tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisessä opetuksessa. Numeraalisten vertailujen näkökulmasta Suomi on aika paljon jäljessä Euroopan kärkeä tietokoneiden määrässä. Vielä huonompi on tilanne opettajien pedagogisten taitojen suhteen myöskin konemäärään suhteutettuna. Pääjohtaja pohtikin, että ellei tilanteeseen saada muulla tavalla korjausta, se on hoidettava normilla. Toisaalta hän oli iloinen ja huojentunut siitä, että tässäkin tapahtumassa oli 1600 opetusalan ammattilaista ratkomassa näitä haasteita. Tässä Tarmo Toikkasen mainio kolumni asiaan liittyen: http://tarmo.fi/blog/2013/04/suomessakin-keskusjohtoiseen-opetukseen/ […]
1980-luvun tilannetta ei voi verrata nykytilanteeseen koska ympäröivä yhteiskunta ja yhteiskunnan tarpeet olivat erilaiset. 1980-luvun maailmaa ei enää ole ja kaikki silloin opittu on nykyään irrelevanttia. Emme elä enää sitä aikaa ja jotta koulu voisi olla relevantti pitää sen elää nykyaikaa. Nykyaikana sellainen tietotekniikka mikä olisi ollut 1980 luvulla satua on tänään arkipäivää.
Ymmärtääkseni OPH:n huoli perustui siihen, matematiikan opetuksessa voidaan ihan suoraan todeta, että peruskoulun lopussa oppijat ovat keskimäärin yhden vuosiluokan verran alempana osaamisessaan kuin 80-luvulla. Eli objektiivisesti samoilla mittareilla nähdään, että oppiminen on heikentynyt. Kiinnostavaa olisi etsiä syytä, että mitä tässä välissä on muuttunut. Teknologia ei ole oikea vastaus.
Tämä oli erittäin hyvä ja osuva kirjoitus. Opetan yläkoulussa tekstiilityön lisäksi uskontoa ja elämänkatsomustietoa, ja kommentoin tätä katsomusaineiden opetuksen näkökulmasta.
Syy tvt:n käytön vähäisyyteen ei ole siinä, että opettajat olisivat vanhanaikaisia, muutosvastarintaisia tai tvt-taidottomia. Syy on yksinkertaisesti se, että tvt:n änkeminen opetustilanteisiin on hyvin usein päälleliimatun oloista. Netistä löytyy muutama hassu peli, jotka eivät ole kovin hyviä, ja muutama testaa tietosi -tyyppinen tehtävä. En nyt tiedä, mitä muuta sieltä voisikaan löytyä. Toisaalta ikonien ja valikkojen kliksuttelu hiirellä ei ole mitään sellaista, mitä tarvitsisi kovin kauaa opettaa. Suurin haaste oppilailla liittyy siihen, osaavatko he arvioida netistä löytämänsä tiedon luotettavuutta. Tämä vaatii paitsi kypsyyttä, myös sellaista yleissivistystä, joka saadaan perinteisellä kouluopetuksella. Siis ensin oppimäärät päähän, sitten vasta nettiin. Tai kuten Jyri Kontturi sanoo loistavassa kirjassaan Niukkuuden pedagogiikka: oppilaan täytyy omaksua yleissivistyksen “käteisvarasto”, jonka varassa uutta tietoa arvioidaan ja jäsennetään, ja jonka perusteella tiedetään, mitä yleensä kysyä. Sivistymätön ei tiedä, mitä hän ei tiedä, jolloin hän ei voi sitä guuglatakaan.
Osaltaan tvt:n ihannointiin linkittyy konstruktivistinen oppimiskäsitys, joka ei opettajankoulutuksen laajasta aivopesusta huolimatta todellisuudessa ole osa opetuskäytäntöjä. Eihän edes OPS tarkkoine sisältöineen anna mahdollisuutta konstruktivismiin. Niinpä ajatus, että oppilaat oppisivat pääsääntöisesti etsimällä tietoa netistä itse asettamiinsa kysymyksiin, on täysin utooppinen. Todellisuudessahan tuollainen opetus johtaisi syvenevään eriarvoistumiseen ja kapenevaan yleissivistykseen. Jos taas tiedonhakua tehdään opettajan antamalla mallilla opettajan antamiin tehtäviin, huomataan pian, että opettajan antama luokkaopetus olisi ollut paljon tehokkaampi tapa oppia.
Omilla kursseillani teetän jonkin tiedonhakutehtävän, jos aikaa jää. Muuten suosin perinteistä opetusta. Katsomusaineissa mielestäni parasta on keskustelut, joita oppilaiden kanssa käydään. Tylsempi tunti on sellainen, jolloin minulla on valmisteltu powerpoint-esitys, jonka varassa edetään. Aivan mahtava tunti on sellainen, jolloin en edes avaa esitystekniikkaa, vaan heilun luokan edessä liitu kädessä ja havainnollistan oppilaiden heittämien ajatusten suhteita opittaviin asioihin joillain kuvioilla tai käsitekartoilla liitutaululla.
Joskus oppilaat kysyvät kysymyksiä, joihin en tiedä heti tarkkaa vastausta. Silloin tvt:n olemassaolo on kiva juttu. Jos esitystekniikka on päällä, vaihdan netin puolelle ja oppilaiden nähden haen tiedon netistä. Yleensä he seuraavat tätä tarkkaan ja näkevät samalla, millaisia hakusanoja käytän. Järkevien hakusanojen käyttökin kun on sellaista, jota on vaikea opettaa. Se opitaan kokemuksella ja ehkä osittain mallioppimisella juuri tuolla tavoin. Jos oppilaalla on mielessään parempi hakusana kuin käyttämäni, hän huutaa: “laita sinne näinjanäin..” Sitten yhdessä katsomme, miltä sivulta tieto löytyy ja kannattaako sivuun luottaa.
Jos esitystekniikka ei ole päällä, joku oppilaista kaivaa oman älypuhelimensa tai tablettinsa esiin ja etsii vastauksen. Tällöin tvt on aidosti antoisa ja luonteva osa tuntia. Sen sijaan koko luokan vieminen ATK-luokkaan ja jonkin tehtävän antaminen on aina pois siitä hyvästä opetuksesta, jossa jotain opitaankin.
Karmeinta OPH:n kohelluksessa on se, että ylioppilaskirjoitukset muutetaan sähköisiksi ilman että kukaan tietää, miten se tehdään tai mitä hyötyä tai haittaa asiasta on. Muutos on tulossa pelottavan pian, ja lukioissa taaplataan silti entiseen malliin. Kaikki tämä vain siksi, että OPH ei näe oman tvt-kouhotuksensa läpi yhtään mitään muuta.
Ihan vaan oikolukua: Troija on erisnimi, siis isolla kirjoitetaan. Eihän tää oleellista. Lähdeviittasin vaan just ja isolla T:llä.
Taisin käyttää sanaa tässä uuskäsitteenä. Kyse ei ole Troijan kaupungista, vaan piiloagendan paketoimisesta mediaseksikkääseen kuoreen, siis “troijan hevonen”. Vai pitäisikö kirjoittaa yhteen, troijanhevonen? Televisio ja internetkin kirjoitettiin aikoinaan isolla, nykyään pienellä. Onkohan KOTUS ottanut kantaa tähän?
Tarmo, hyvin kirjoitettu ja tärkeitä huomioita mm. tosiasiassa, “mitä mitataan sitä saadaan”. Myös analyysisi suomalaisen koulutuksen vahvuuksista ja eroavaisuuksista kv – vertailussa on hyvä.
On hyvä havahtaa aina kun puhutaan keskusjohtoisuudesta. Se minkä ilotta oppii sen surutta unohtaa. Kuitenkin, ehkäpä Aulis PItkälä on puheessaan puhunut tietoyhteiskuntaosaamisen sisällyttämisestä OPS perusteisiin. Siinä mielessä hän puhuu siis normiohjauksesta. OPS on normi. Tuohan ei ole huono asia, hyvin tehtynä. Kehitettävää on siinä, että samaan hengenvetoon saatetaan vaatia opettajilta teknisten härpäkkeiden käytön useutta ei perusteltua käyttöä.
Lopuksi vielä yksi asia joka jäi analyysistasi tai Pitkälän puheesta vähälle tai puuttumaan: Useissa maissa on kerrottu mitä sähköistä alustaa pitää käyttää opetuksessa ja mitä laitteita oppimisen tukena – tästä kehäpäätelmä on, että se vaadittu kapea käyttö sitten osataan. JOS jatkossakin opettaja voi valita mitä ja miten opettaa – niin vastassa on moninainen ja epävarmuuttakin lietsova “tvt-maailma” ja tulokset ovat suomalaisittain tuttuja: vähän käytetään eikä aina luoteta omaan osaamiseen. Pitkässä juoksussa tästä näkymästä muotoutuu kuitenkin aikaisempaakin vahvempi toimintamaasto, jossa TVT taipuu joustavasti opetuksen ja oppimisen tarpeisiin.
Opettajien mittaaminen on todellakin väärä lähtökohta tai tietyn oppimateriaalin käyttämiseen pakottaminen. Opettajien rehellisyys ja akateeminen vapaus ovat niitä perimmäisiä syitä, jotka savat opettajat jaksamaan ja innostumaan työstään. Esimerkiksi Pasi Sahlberg luennoi maailmalla suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuudesta ja kysyy, mikä saisi opettajamme luopumaan ammatistaan. Vastaus on akateemisen vapauden menettäminen.
Entäs jos OPH ottaisi mittaamisen sijaan rakentavan kannan ja antaisi oikeasti pohjan kehittää opetusta tukevia TVT-ratkaisuja? Entäs jos avoimia oppimateriaaleja alettaisiin tuottaa julkisin varoin? Koottaisiin asiantuntijoista muodostuva ryhmä, joka tuottaisi avointa oppimateriaalia ja saisi työstään palkan. Näitä materiaaleja saisi kuka tahansa käyttää ja hyödyntää parhaaksi katsomallaan tavalla. Luulempa, että meille tulis aika tavalla lisää tarjontaa TVT:n käyttöön opetuksessa.
“Jos esitystekniikka ei ole päällä, joku oppilaista kaivaa oman älypuhelimensa tai tablettinsa esiin ja etsii vastauksen. Tällöin tvt on aidosti antoisa ja luonteva osa tuntia. Sen sijaan koko luokan vieminen ATK-luokkaan ja jonkin tehtävän antaminen on aina pois siitä hyvästä opetuksesta, jossa jotain opitaankin.”
ATK-luokka on menneisyyden tvt:tä. Henkilökohtaiset päätelaitteet ja niiden monipuolinen, spontaanikin luonteva hyödyntäminen, kuten esimerkissäsi, tätä päivää. Voisiko tulevaisuutta olla sosiaalisten seikkailujen, tarinoiden ja pelien luominen ja päätelaitteiden yhdistäminen niihin, esim. tiedonhaussa, testeissä, juonenkehittelyssä yms. Työryhmätoiminnot, kuten esim. yhteisöllinen tekstin muokkaaminen vaikkapa google drivessa tai, kuten usein yrityselämässä, Sharepointissa valmistaisi elämään. Ja kriittisyys tiedonhakuun, siihen kyllä kasvetaan kunhan päästään siihen tilanteeseen, että tvt on lapsilla ja heidän opettajillaan jo sieltä ensimmäisestä luokasta saakka. Jos et ole alakoulussa etsinyt tietoa internetistä, et tietenkään voi olla taitava ja kriittinen tiedonhakija seiskalla. Ehkä et vielä ysilläkään. Mutta jos olet harjoitellut sitä eka luokasta asti, niin chance are, viimeistään lukioikään mennessä olet jo muutamia tuhansia kertoja törmännyt virheelliseen informaatioon internetissä…
Hieno kirjoitus.
Yliopistoväen mukaan “diginatiivien” ikäluokkien keskittymiskyky on huono, ja he odottavat nopeaa palkitsemista (peleissä vallitseva piirre). Toinen havainto on se, että niissä kouluissa, joissa käytetään vähemmän tietotekniikkaa, on paremmat oppimistulokset.
OPH:n johtopäätös on väärä.
Troijan hevosta voisi hyvinkin ajatella käytettävän samassa nykymerkityksessä kuin “troijalainen”. Olisi ollut jopa järkevää vakiinnuttaa Malware-virukselle yhdyssana “troijanhevonen”, sillä troijalaiset eivät olleet soluttajia vaan uhreja. Tässä tapauksessa käännös tulee suoraan englannista (Troyan). Kotuksen kannasta en tiedä. Tuskin ovat edes miettineet asiaa.
Ystävällisin terveisin
Väinö Kuukka