Tutkivan oppimisen etenemisen kaavakuva

Tutkivaa oppimista (katso edellinen artikkelini) on aina kuvattu tällä kuvalla, joka on koristanut ensimmäisen tutkivaa oppimista käsittelevän kirjan kantta (joskin kuvatekstit ovat vaihdelleet vuosien varrella):

Tutkiva oppiminen

Tämä kuva on kuitenkin enemmän dekoratiivinen kuin kuvaileva, ja oman kokemukseni mukaan johtaa menetelmän soveltajia harhaan, kun he yrittävät kuvaa katsellessaan hahmottaa prosessin etenemistä. Kuvassa on vain yksi sykli, joten useimmat tulkitsevat, että työvaiheet seuraavat toisiaan tässä järjestyksessä, eli jokaista vaihetta voidaan tehdä vaikka 1-2 viikkoa ja sitten siirrytään seuraavaan.

Tutkivan oppimisen kehittäjät ovat aina sanoneet, ettei TO ole resepti tai menetelmä, vaan malli, jota täytyy soveltaa. Yksittäiset työvaiheet eivät ole tärkeitä, vaan niiden taustalla olevat periaatteet ja oppimistavoitteet ovat oleellisia. Käytännön toteutukset voivat olla hyvinkin erilaisia, kunhan periaatteet toteutuvat.

Kun tätä kuvaa kuitenkin säännöllisesti näkee opettajien koulutustilaisuuksissa ja kuvaa joko tulkitaan väärin tai sitä selitetään suurella vaivalla, päädyin viimein piirtämään itse kuvan tutkivasta oppimisesta, joka todella kuvaa, miten työvaiheet tulisi järjestää. Mutta koska TO on malli, tässäkin kuvassa on vielä paljon tulkintamahdollisuuksia:

Tutkivan oppimisen perusvaiheet

TO-prosessi alkaa kontekstin määrittelyllä, pienryhmien omien tutkimusongelmien esittämisellä ja omien työskentelyteorioiden esittämisellä. Tämän jälkeen päästään iteratiiviseen yhteistyöhön.

Keskeisin työvaihe on kriittinen arviointi, jota tarvitaan melkeinpä joka välissä. Tämä reflektiivinen ote on olennaisen tärkeä missä tahansa oppimiseen tähtäävässä prosessissa. Kritiikin kohteena voivat olla asetetut ongelmat, teoriat tai itse työskentelytapa.

Ensimmäinen sykli on teorioiden parantaminen: Saadun kritiikin perusteella omia teorioita joko parannetaan tai ne hylätään vääriksi osoitettuina. Tätä sykliä jatketaan niin kauan kun omien tietojen varassa teorioita voidaan vielä kritisoida ja parantaa.

Toinen sykli on syventävätn tiedon hakeminen: Tietoa haetaan tietolähteistä, asiantuntijoilta tai itse selvittämällä. Syventävät tiedon varassa voidaan jatkaa teorioiden parantelua ja kritisointia.

Kolmas sykli on aliongelmien tunnistus: Jos ja kun pääongelman selvittäminen vaatii tietyn toisen ongelman ratkaisua, on se aliongelma, jonka ratkaisussa käytetään samaa menetelmää, eli aloitetaan työskentelyteorioilla, joita parannetaan kriittisen arvioinnin sekä syventävän tiedon avulla.

Neljäs sykli on aiheen yläpuolelle nouseminen (“rise above”): Kun ongelma on saatu tyydyttävästi ratkaistua, voidaan yhteenvedon jälkeen joko lopettaa, tai nousta tasoa ylemmäs: “Kun nyt tiedämme tämän, mitä korkeamman tason ongelmia haluaisimme seuraavaksi selvittää?”.

Tässä kuvassa näkyvät kuhunkin työvaiheeseen liittyvät keskeisimmät tehtävät sekä niiden tekijät.

Tässä vähän yksityiskohtaisemmassa kuvassa näkyvät kuhunkin työvaiheeseen liittyvät keskeiset tehtävät, mutta myös kuvakkeet, jotka kertovat, ketkä kulloinkin työtä tekevät. Kuten kuvasta näkyy, ainoastaan työskentelyteorioiden luominen on tehtävä, jonka oppija tekee itsenäisesti (tavoitteena nyky-ymmärryksen esiin saaminen), kun taas kaikki muut vaiheet tehdään pääasiassa pienryhmänä.

Ensimmäinen ja toinen sykli (teorioiden parantelu ja syventävän tiedon hankinta) voivat olla yksilöllistä työtä, esim. kun oppija puolustaa omaa teoriaansa tai tekee selvitystyötä itsekseen. Työ voi olla myös ryhmätyötä, kun yhdessä mietitään parannusta teoriaan tai tehdään kokeilua, jolla jotain saadaan selvitettyä.

Kriittinen arviointi tapahtuu sekä yksilöllisesti, ryhmätyönä että ryhmien välisenä. Yksittäiset oppijat kritisoivat muiden teorioita sekä omassa ryhmässään että muissa ryhmissä. Kun teoriat kehittyvät, niiden kriittinen arviointi tapahtuu yhä enemmän ryhmissä.

Aliongelmien tunnistaminen tehdään ryhmänä, eli ryhmä päättää, mitä aliongelmia se lähtee ratkaisemaan. Samoin yhteenvedon laatiminen on ryhmän yhteinen tehtävä.

Kurssitasolla oikeastaan ainoat vaiheet, joissa kaikki toimivat yhdessä, ovat prosessin käynnistys kontekstin asettamisessa, sekä aiheen yläpuolelle kohoaminen. Rise above voi tapahtua pienryhmä kerrallaankin, jos se on kurssijärjestelyiden puitteissa mahdollista, mutta luultavasti tyypillisintä on, että yhden ongelman ratkaisuun menee kokonainen kurssi, ja rise above tapahtuisi jatkokurssilla.

PS. Kuvat ovat saatavilla täysresoluutiossa sekä vektorimuodossa. Olen lisensoinut ne CC BY -lisenssillä, eli niitä saa käyttää vapaasti mihin tahansa tarkoitukseen, muokata haluamallaan tavalla ja julkaista eteenpäin millä tahansa lisenssillä, kunhan minun nimeni mainitsee. Tietysti jos vastaavan kuvan piirtää itse, ei minua siinä tarvitse mainita – ideat eivät ole suojattuja eikä ajattelua ole kielletty.

Tutkivan oppimisen mallista

Olen toiminut tutkivan oppimisen parissa sekä opettajana, tutkijana että ohjelmistokehittäjänä jo 7 vuotta. Ajattelin vähän avata omia näkemyksiäni tästä pedagogisesta menetelmästä. Tutkivan oppimisenhan on kehittänyt Kai Hakkaraisen tutkimusryhmä ja he ovat julkaisseet aiheesta jo muutaman kirjankin. Jos aihe ei ole vielä tuttu, lukaisepa ko. tutkimusryhmän oma kuvaus tutkivasta oppimisesta. Seuraavassa pureudun enemmän menetelmän soveltamiseen ja omiin tulkintoihini.

Lyhyesti tiivistäen tutkiva oppiminen on pedagoginen malli, jossa sosiaaliskonstruktivismin periaatteilla rakennetaan ongelmalähtöisen oppimisen ja projektioppimisen päälle uusi, jakamista ja asiantuntijatyötä korostava malli. Prosessissa keskitytään kohteena olevan ongelman ymmärtämiseen ja vaiheittaiseen ratkaisemiseen siihen liittyvien aliongelmien kautta. Tämän asiantuntijatyön tuloksena oppija saa syvällisen ymmärryksen käsitellystä teemasta, mutta myös harjaannusta monissa asiantuntijatyön kriittisissä taidoissa.

Tutkiva oppiminen on kuin asiantuntijatyön apupyörä: se auttaa harjoittelemaan asiantuntijatyön toimintoja ja ymmärtämään työn kokonaisuutta; toisaalta se myös ohjaa sellaisiin käytäntöihin, jotka edistävät reflektiota, työssä oppimista ja organisaation oppimista. Kun taidot on opittu, apupyörät voi ottaa pois – tutkivan oppimisen menetelmän sääntöjä ei enää tarvitse noudattaa, kun reflektiivinen asiantuntijatyö sujuu automaattisesti.

Tutkivalla oppimisella on kaksi tavoitetta: oppimistavoitteet ja työtavoitteet. Osallistujalle ensisijaisina esiintyvät työtavoitteet: projektilla on tietty päämäärä ja aikataulu, joiden mukaan työtä tehdään. Työtä voi tehdä monella tavalla, mutta ammattaitaitoiseen asiantuntijatyöhön kuuuluu tiettyjä arvoja ja periaatteita, kuten ideointi, kriittisyys, yhteistyö, syvenevä ongelmanratkaisu ja kokonaisuuksien hahmottaminen. Tutkiva oppiminen tekee nämä hyvän ammattilaisen työssä usein itsestään tapahtuvat toimenpiteet näkyviksi, jolloin niitä voidaan harjoitella.

Lisäksi tutkivaan oppimiseen kuuluvat oppimistavoitteet, joiden toteutumisesta opettajalla tietysti on merkittävä huoli. Perusajatus on, että asiasisältö opitaan riittävän syvällisesti pelkästään tekemällä aiheeseen liittyvää asiantuntijamaista ongelmanratkaisua, ja seuraamalla muita pienryhmiä saadaan asiasisällön hallintaan laajuutta. Lisäksi käytetyt toimintamuodot parantavat useiden tärkeiden taitojen hallintaa: ajan hallinta, kritiikin antaminen ja vastaanottaminen, omien käsitysten kyseenalaistaminen, yhteistyö, mediakriittisyys, tiedonhakutaidot, jäsennystaidot, ja monia muita.

Helposti tutkivan oppimisen käyttöönotossa tämä tavoitteiden kahtiajakoisuus voi johtaa kurssinkin kahtiajakoisuuteen: tutkivaa oppimista käytetään oppimistavoitteiden toteuttamiseen teoreettisessa työssä, kun taas projektityötä tehdään tästä erillisenä. Tämä on kuitenkin väärä tulkinta – teoreettinen selvitystyö ja käytännön projektityö tulee pitää yhdessä, koska yhdessä ne ovat tietotyöläisenkin työssä.

Jos projektityössä tehdään oikeita kokeita, prototyyppejä tai tuotetaan jotain, on tämä kaikki syventävän tiedon hakua tutkivan oppimisen termejä käyttäen. Syventävää tietoa ei ole vain valmis asiantuntijoiden julkaisema tieto, vaan myös tieto, joka itse selvitetään empiirisesti, eli tekemällä jotain ja katsomalla, mitä seurauksia siitä on.

Tutkiva oppiminen ei voi olla kurssin päätavoite, sillä se on vain tukimalli, jonka avulla kehittävää asiantuntijatyötä harjoitellaan.

USAn talouskriisin taustaa

USAn musta maanantai ei tullut sinänsä yllätyksenä, sillä USAn talouden perusmekanismeista pystyi jo pitkään päättelemään, ettei järjestelmä voi pyöriä samaan tahtiin loputtomiin. Jokin aika sitten USAn hallitus (eli veronmaksajat) pelasti ostamalla kaksi maan suurinsa asuntoluottolaitosta, mutta nyt suuri pankki päästettiin konkurssiin asti. Asiasta lisää mm. HS:n pääkirjoituksessa: Pahinta ei ehkä ole vielä nähty finanssimarkkinoiden kriisissä.

USAn talousluvut ovat näyttäneet noususuhdannetta jo pari vuosikymmentä (mitä nyt yksi dotcom-kupla välissä puhkesi), mutta todellisuudessa maa on ollut taantumassa, kenties jopa lamassa jo vuosia. Tämä ei ole näkynyt julkisesti, koska talouden tunnuslukuja on säädetty – jokainen hallitus on aina muuttanut laskukaavoja, jotta taloudella näyttäisi menevän paremmin. Esimerkiksi inflaationa käytetään ns. “core inflation”-lukua, joka ei ole todellinen inflaatio, vaan josta on poistettu ruoan ja polttoaineen hinnat, ja myöhemmin asuntojenkin hinnat. Eli vaikka kaikkien hinnat ovat nousseet merkittävästi, ruoan hinta jopa 10% vuodessa, eivät ne näy raportoidussa inflaatiossa. Tämän lisäksi inflaatiota on korjattu substituutio- ja hedonismikorjauksilla. Substituutio tarkoittaa, että jos jonkin tuotteen hinta nousee, korvataan se vertailukorissa halvemmalla vastaavalla. Hedonismi taas tarkoittaa, että jos tuotteeseen tulee uusia ominaisuuksia ja siten sen nautittavuus lisääntyy, pitäisi tuote laskea korissa nautinnon lisäystä vastaavalla alennuksella. Eli jos TV:n uudessa samanhintaisessa mallissa on vaikkapa digitv-ominaisuus, lasketaan TV:n hinta nyt korissa vaikkapa 20% alennuksella, koska kuluttaja saa enemmän. Vaikka missään kaupassa kuluttaja ei enää saa sitä televisiota tällä 20% alennuksella ja ilman tätä lisäominaisuutta. Lisätietoja mm täältä: US Inflation Much Higher Than Reported: Get Ready For 10% Inflation | LIVING OFF DIVIDENDS & PASSIVE INCOME Näitä inflaatiokorjauksia kun poistaa ja tarkastelee USAn talouskehitystä, on siellä huideltu jo toista vuosikymmentä noin 10% vuosi-inflaation tahdissa. Myös työttömyystilastoista on siivottu pois “pysyvästi työttömät”. Ja silti USAn keskuspankki on pitänyt korkotason alhaisena, jotta bisnes ei hidastuisi.

Inflaatio tuntuu olevan sellainen pakollinen paha, mutta oikeasti näin ei ole. Maailman talouden inflaatio vuosina 1600-1900 oli 0%. Ainoastaan sotien aikana rahan arvo laski, kun valtiot ottivat lainaa ja loivat rahaa tyhjästä, mutta sotien jälkeen rahan arvo palasi ennalleen. Mutta kun rahan arvo irrotettiin kultakannasta maailmansotien melskeessä, ei ollut enää mitään pakottamassa arvoa ennalleen – valtiot voivat painaa rahaa tarpeen mukaan, mikä tietysti aiheuttaa myös inflaatiota. Esimerkiksi Saksassa koettu hyperinflaatio johtui holtittomasta rahan tekemisestä. Mainitaan nyt tässä, että vain 5% maailman rahasta on käteisenä. Loput on pelkkiä bittejä pankkien tietokannoissa.

Mistä raha sitten saa arvonsa, kun kerran kultaa tai hopeaa ei enää käytetä arvon mittana? Rahan arvo on velassa, eli lupauksessa, että joku maksaa velan takaisin. Kun kuluttaja ottaa lainaa pankista, hän tekee lupauksen maksaa lainan takaisin. Tämä velkakirja on siis se arvoa tuova paperi. Ja kun pankilla on paperi, jossa joku lupaa maksaa vaikkkapa 10000€, on pankilla ikäänkuin virtuaalisesti 10000€ rahaa, se vain on lainassa. Noh, tässä ei vielä ole ongelmaa, mutta kun tämä 10000€ käytännössä menee kuluttajan oman pankin tilille, on tällä pankilla (joka voi olla sama tai eri pankki) oikeus lainata 90% tästä rahasta jollekulle muulle kuluttajalle. Ja kun tämä 9000€ lainataan ja talletetaan toiselle tilille, voidaan sen perusteella taas lainata 90% eteenpäin, yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta tuo alkuperäinen 10000€:n laina on paisunut noin sadan tuhannen euron arvoisiksi lainoiksi. Ja koko tämän summan takeena on siis ainoastaan se alkuperäinen velkakirja kymppitonnista.

Tämä ei yleensä ole ongelma, sillä useimmat kuluttajat eivät tarvitse rahaansa käteisenä samanaikaisesti. Kun joku haluaa rahansa tililtään, pankilla yleensä on sen verran käteistä annettavana. Ja jos ei ole, on pankkien yhteisiä turvarahastoja, joista rahaa saa. Nytkin HS:n kirjoituksessa mainittiin, että

Rikkaiden teollisuusmaiden kymmenen suurta pankkia kiirehti yhdessä perustamaan 70 miljardin dollarin hätärahaston helpottamaan tilanteen luomia luottopaineita.

Eli rahaa siltä varalta, että kuluttajat alkavat suurissa määrin nostaa rahojaan pankeista ulos. Koska pankeilla itsellään sitä rahaa on vain murto-osa talletusten määrästä.

Tähän mennessä todettu: USAn taloudelliset tunnusluvut näyttävät liioitellun positiivista kuvaa. Kaikki raha perustuu kuluttajien, yritysten ja valtioiden pankeilta ottamaan velkaan (ei siis kultaan).

Kultakannasta irtoaminen oli tietysti siinä mielessä kivaa, että talouden kasvua rajoitti kullan hankkimisvauhti – talous ei voinut kasvaa nopeammin kuin valtioiden kultavarannot kasvoivat. Kun rahan arvo ei perustu mihinkään, talouden kasvuakaan ei rajoita mikään. Ja taloushan onkin kasvanut sen viimeiset 80 vuotta. Nyt otetaan jo itsestäänselvyytenä, että talouden on vuosittain kasvettava. Jos kasvua on vain vähän, ollaan huolissaan. Vaikka kestävän kehityksen kannaltahan mikään ei voi jatkuvasti kasvaa.

Maailman talousjärjestelmän on kuitenkin kasvettava jatkuvasti. Ja syy tähän on todella yksinkertainen: Koska kaikki käytössä oleva raha on lainattu pankeilta, olkoon summa vaikka gaziljoona, on tänäkin vuonna maksettava tästä summasta korkoa pankeille, vaikkapa 4% gaziljoonasta. Jotta tämä korko voidaan maksaa, on sitä varten oltava rahaa. Mutta koska kaikki raha on lainattu pankeilta, koron maksamiseen tarvitaan lisää rahaa, eli pankeilta on lainattava tänä vuonna 4% gaziljoonasta ihan vain korkojen maksamiseksi. Ja näin maailmassa olevan rahan määrä kasvaa väkisinkin jatkuvasti, koska olemassaolevalle rahalle eli lainalle on maksettava korkoa ja sitä saa vain lainaamalla lisää.

Nopeasti ajatellen tuo yllä kuvattu mekanismi ei kuulosta kovin toimivalta. Mutta kyllä se toimii – kunhan talous kasvaa yhtä nopeasti kuin uutta lainaa on otettava korkojen maksamiseen. Jos ja kun talous kasvaa heikommin, uutta rahaa tehdään vähemmän kuin korkoihin tarvitaan, joten jotkut lainanottajat menevät konkurssiin ja heidän lainansa muuttuvat arvottomiksi. Luottotappion kärsii se pankki, joka lainan on antanut.

Yksittäiset konkurssit tietysti eivät maailmaa hetkauta. Mutta isommaksi ongelma paisuu, kun enemmän lainoja muuttuu arvottomaksi. Jos siis vaikkapa USAn kansalaisten kulutusinto heikkenee ja siten talouskasvu hidastuu (tai pysähtyy, tai talous alkaa jopa pienentyä), alkaa firmoja mennä nurin ja niiden lainat jäävät maksamatta. Kun näitä tapahtuu paljon, alkavat pankit kärsiä luottotappioista ja pahimmassa tapauksessa luotottajia (kuten nyt USAn kaksi suurinta asuntoluotottajaa ja nyt suuri pankki) alkaa mennä nurin, jos valtio ei niitä pelasta (tekemällä lisää rahaa).

Eli: Nykyinen kroonisen talouskasvun aika (viimeiset 80 vuotta) on itseään ruokkiva järjestelmä, joka voi toimia vain niin kauan kun talous todella pystyy kasvamaan. Jos ja kun talouskasvu pysähtyy, lainoista alkaa tulla luottotappiota yleisen lainakorkoprosentin tahdissa.

Mikä sitten sai talouskasvun pysähtymään USAssa nyt? Vaikka moni ekonomisti voisi olla yllä kirjoitetun kanssa eri mieltä, niin ekonomistienkin mielestä Tuotto=Työ*Pääoma, tai jokin sen johdannainen. Oleellisesti työvoimaa tarvitaan tuoton saamiseksi. Työvoimaa taas on se energia, jota ihmiset voivat tuottaa. Valtaosa tästä energiasta ei ole lihasvoimaa, vaan halvan öljyn mahdollistamaa lisäenergiaa (jolla liikutetaan työkoneita, ruokaa ja ihmisiä, ja tuotetaan suuri osa ruoasta, raakamateriaalista ja hyödykkeistä). Kuten uutisissa on nähty, halpaa öljyä ei enää ole. Öljyn kysyntä kasvaa jatkuvasti, kun kiinalaiset haluavat jääkaapin ja auton joka kotiin. Mutta öljyn tuotanto ei ole viimeiseen neljään vuoteen kasvanut lainkaan, lisääntyneestä kysynnästä huolimatta. Valtaosa öljytutkijoista on sitä mieltä, että olemme saavuttaneet öljytuotantohuipun ja tästä eteenpäin öljyn tuotanto tulee hidastumaan, koska uutta öljyä on yhä vaikeammissa paikoissa ja pienemmissä varannoissa. Jos ja kun öljyn määrä vähenee, samalla vähenee se hyötyenergian tuotanto, jota talousjärjestelmään saadaan. Ja tuotto tulee laskemaan, vaikka jo tuoton pysymistä samalla tasolla pidetään huonona suorituksena nykyisessä jatkuvan kasvun maailmassa.

Kuinka tästä sitten päästään taas uuteen nousuun? Tuskin mitenkään. Jatkuva kasvu on idealismia, jota on nyt halvalla öljyllä saatu viimeiset 80 vuotta pönkitettyä, mutta nyt se on loppumassa. Me tulemme tulevaisuudessa muistelemaan 90- lukua ja 2000-luvun alkuvuosia kultaisena aikana. Tulevat polvet taas poskettoman tuhlailun aikakautena. Olemme suurten muutosten edessä. Paluuta kivikaudelle tuskin tapahtuu, mutta elintaso tulee länsimaissa laskemaan. Siihen voi jo nyt varautua opettelemalla pärjäämään vähemmällä tavaralla, liikkumisella ja energialla.

HS:n pääkirjoitus päättyy näin:

Euroopan talouskasvun on ennustettu olevan ensi vuonna vain 0,5 prosenttia – tämän jälkeen ehkä vähemmänkin. Suomessa on elätelty toiveita vielä 1,5 prosentin kasvusta, mutta maanantaina OP-Pohjolan talousennusteessa kasvuarvio oli enää yksi prosentti.

Koskakohan uskalletaan valtamediassa sanoa ääneen, että talouskasvu voi olla negatiivinen? Viimeistään sitten kun se todella menee negatiiviseksi. Ai niin, ainahan niitä talouden mittareita voi säätää siten, että tilanne näyttää paremmalta, kuten USAssa on tehty 80-luvulta alkaen. Ongelma tässä tietysti on se, että valehtelu ei asiantilaa todella muutu. Nyt nähtiin, että manipuloinnilla saatiin pari vuosikymmentä keinotekoista talouskasvua, mutta että jäljet lopulta johtavat sylttytehtaaseen.

Harvinaisen poikkeuksen suomalaisen valtamedian selkärangattomaan hyssyttelyyn tarjosi Aamulehden pääkirjoitus: Talous ei homeopatialla parane. Suosittelen lukemaan.

Lisätietoja:

Saa olla eri mieltä, kunhan perustelee mielipiteensä, mielellään lähdeviitteen kera.

Edit 19.9.2008: Korjasin uudelleenlainauksen summiin lipsahtaneen kirjoitusvirheen. Kommenteissa tarkemmin.

Oppiminen ja opetus 2000-luvulla

Ohessa viime talvena pitämäni esitys tästä aiheesta. Esitys käy läpi koululaitoksen historiallisen kehityksen, nykykäsityksen oppimisesta sekä uuden teknologian ja sen tuoman kulttuurimuutoksen opetusalalla.

Oppiminen ja opetus 2000-luvulla
View SlideShare presentation or Upload your own. (tags: oppiminen opetus)

Esitys kuvineen on avoimesti lisensoitu (CC BY-SA), joten sitä saa jatkokäyttää itse kuten haluaa, kunhan julkaistessa mainitsee minut ja käyttää samaa lisenssiä.

Maailma muuttuu – hyviä uutisia

Tämä teksti perustuu tohtori Dennis Meadowsin haastatteluun. Dennis Meadows kirjoitti jo 30 vuotta sitten kirjan, jossa käsiteltiin rajallisen planeetan dynamiikkaa. Kirjasta tuli uusi painos hiljattain (“Limits to Growth”) ja huolestuttavaa on se, että ne asiat, joista 30 vuotta sitten kirjoitettiin teoreettisina tulevina asioina ovat nyt konkreettisesti tapahtumassa, mutta poliitikkojen ja tavallisen kansan suussa näistä asioista ei vieläkään puhuta. Pääsen hyviin uutisiin tekstin lopussa, aluksi asian tiivistelmää ja pohdintaa.

Kansakunnan kehittymistä mitataan perinteisesti BKT:llä eli bruttokansantuotteella, tai tarkemmin sen kasvulla. Sinänsä mittari voisi olla mikä tahansa muukin, vaikkapa onnellisuuden kasvu. Edistyksen mittaaminen kansantuotteella tarkoittaa, että joka vuosi täytyy tuottaa enemmän. Sinänsä tietysti kiva juttu, että on enemmän kaikkea. Mutta jos ajattelee pitkällä tähtäimellä, niin kuinka ihmeessä voidaan tuottaa joka vuosi enemmän ja enemmän? Jos tavoite on 4%:n BKT:n vuosikasvu, niin ollaanko Suomessa 100 vuoden päästä 50 kertaa rikkaampia? Ja 1000 vuoden päästä 100 triljoonaa kertaa rikkaampia? Ihanko totta? Tähänkö uskovat kaikki Suomen päättäjät?

Kun realistisesti ajattelee, niin tämä planeetta on tietyn kokoinen ja siinä on puhdasta vettä, viljeltävää maata, öljyä, metsää ja muita resursseja vain tietty määrä. Jatkuva kasvu tarvitsee jatkuvasti kasvavia resursseja. Tietysti teknologiset innovaatiot voivat parantaa tehokkuutta ja saattaa uusia resursseja käytettäväksi, mutta johonkin se planeetta loppuu.

Kuten Meadows jo 30 vuotta sitten kirjassaan näki, resurssien rajat alkavat vaikuttaa haitallisesti samanaikaisesti, sillä jonkin resurssin parempi riittävyys mahdollistaa vähemmällä pärjäämisen muilla alueilla. Eli jos on tarpeeksi puhdasta vettä, pärjää vähemmällä energialla, ja jos on tarpeeksi energiaa, pärjää vähemällä vedellä tai huonommalla viljelymaalla (koska energialla voidaan tuottaa lannoitteita). Joten jokseenkin helposti käy niin, että todellisia ongelmia tulee vasta sitten, kun rajat kaikessa saavutetaan.

Ja nyt siinä sitten ollaan. Halpa energia on loppunut, jonka näkee yhä nousevissa bensan ja sähkön hinnoissa. Halpa ruoka on loppunut, jonka näkee 20-50% viimeisen vuoden aikana Suomessa nousseissa ruokatarpeiden hinnoissa. Ilmakehänkin käyttäminen hiilidioksikin kaatopaikkana alkaa loppua, koska siihen ei enää enempää sovi ilman varsin huolestuttavia sivuvaikutuksia.

Länsi-Eurooppalaisen elintasolla tällä planeetalla voi kestävästi elää ehkä 250 miljoonaa ihmistä. Kestävä tarkoittaa, että pärjätään ilman fossiilisia öljy- ja vesivarantoja eli eletään joka vuosi sillä, mitä luonto (pääasiassa auringon energian kautta) vuodessa tuottaa. Maailmassa on kohta 6,5 miljardia ihmistä, joten joko suurin osa ihmisistä kuolee pois seuraavan 30-50 vuoden aikana tai maailmassa on paljon vähemmän ihmisiä, jotka elävät nykyisten länsimaiden hyvällä elintasolla.

Ekonomistit ovat yleensä ensimmäisinä toteamassa, että mitään ongelmaa ei ole, koska heidän mallinsa eivät tällaista näytä. Valitettavasti ekonomistien regressiomallit eivät ole täydellisiä – niissä on vain ne luvut, joista on ollut historiallista dataa ja jotka ovat muuttuneet. Heidän malleissaan ei ole ollut esimerkiksi jäljellä olevan käyttämättömän öljyn määrää, koska siitä ei ole ollut luotettavia lukuja saatavissa. Joten heidän mallinsa eivät itse asiassa päde tilanteessa, jossa se öljy alkaa huveta. Eräskin haastattelussa mainittu ekonomisti oli 70-luvulla ennustanut, että 2000-luvun pahin ongelma tulee olemaan se, että öljyä on liikaa ja että se on siksi lähes arvotonta. No ei ihan mennyt oikein.

Meadows on 30 vuoden aikana muuttunut entistäkin pessimistisemmäksi, koska 30 vuoden aikana maailman valtiot eivät ole tehneet mitään näiden tosiasioiden huomioimiseksi. Kaikki tavoittelevat talouskasvua, elintason paranemista ja yhä enemmän omaan taskuun pelaamista. 30 vuotta sitten olisi vielä ollut se 30 vuotta aikaa tehdä asialle jotain, nyt on jo kiire. Mutta keskustelu ei ole juurikaan edennyt tekoihin. Tähän on ilmeisesti kaksi syytä:

1. USAn media on yritysten omistama ja yritysintressien kontrolloima. Mitään, mikä heikentäisi yritysten kannattavuutta lyhyellä tähtäimellä ei uutisoida (ainakaan liian näkyvästi). Kuluttajat halutaan pitää kuluttajina, jotka ostavat mahdollisimman paljon, vaikka velaksi, jotta yritykset saavat tulosta.

2. Maailman demokratiat toimivat varsin pitkälti vaalikausien mukaan – toimenpiteet toteutetaan siten, että maksimoidaan itsen ja oman puolueen jälleenvalintamahdollisuudet ensi kaudella.

Tässä tilanteessa tarvittavat poliittiset toimenpiteet ovat sellaisia, että ne ovat muutaman vuoden tähtäimellä elintasoa heikentäviä, mutta pidemmällä tähtäimellä auttavat yhteiskuntaa selviämään edes jotenkin eheänä.

Esimerkki: Polttoaineen hinnan noustessa kuljetusala useimmissa maissa on alkanut valittaa lakkojen ja muiden tekojen muodossa ja vaatii polttoaineen hinnan alentamista. Tämä on juuri se väärä suunta. Päinvastoin polttoaineen hintaa tulisi verotuksessa tehdä vielä kalliimmaksi (ei ehkä Suomessa, mutta USAssa, Kiinassa ja OPEC-maissa, joissa polttoaineen halpaa hintaa ylläpidetään valtion tukiaisin), jotta yhteiskunta alkaisi sopeutua kalliiseen polttoaineeseen, koska polttoaineen hinta tulee seuraavina vuosikymmeninä väistämättä moninkertaistumaan. Parempi, että sopeutuminen siihen alkaa jo nyt, eikä sitten kun on pakko.

Selkänä vaarana ongelmia vähättelevällä “kaikki on hyvin”-politiikalla on, että planeetan resurssit saadaan niin pahasti ylikulutettua, että tuloksena on romahdus. Kasvumalleja on periaatteessa neljä, jotka voivat olla biologian tunnilta tuttuja eläinpopulaatioista:

1. Ylikulutus ja romahdus: Pieni populaatio kasvaa eksponentiaalisesti, kunnes se ylittää ympäristön kantokyvyn jatkaen kasvuaan. Jonkin ajan päästä riistohyödynnetty ympäristö ei enää kykene populaatiota kannattamaan, jolloin populaatio romahtaa murto-osaan entisestä tuhoisin seurauksin.

2. Tasapaino (S-käyrä): Populaation kasvu hidastuu ennen kantorajan ylitystä muodostaen S:n muotoisen käyrän, ja tasoittuu kantorajalle. Tällä hetkellä ihmiskunta on jo resurssienkäytössä ylittänyt maapallon kantorajan, joten tämä malli ei enää ole mahdollinen. 30 vuotta sitten oltaisiin ehkä ehditty.

3. Oskillaatio: Kantoraja ylittyy jonkin verran, kääntyy laskuun, nousee taas, kääntyy laskuun, ja yhä pienemmin heilahduksin kantorajan ympärillä tasoittuu kantorajaan.

4. Eksponentiaalinen kasvu: Kasvu jatkuu eksponentiaalisesti kantorajan yli eikä pysähdy tai hidastu ikinä. Tämä on se perinteisten ekonomistien mielestä realistinen malli.

Kysymys on nyt lähinnä siitä, onko edessä oskilloiva (3) vai romahtava (1) malli. Mitä pidempään kulutus jatkuu nykytahdilla, sitä todennäköisemmin edessä on romahdus.

Oli edessä kumpi malli tahansa, tarkoittaa se elintason laskua länsimaissa. USAssa tämä tulee olemaan Eurooppaa vakavampi muutos. Muutokseen kuuluu autoilun vähentyminen, ihmisten muuttaminen lähemmäs työpaikkojaan ja lähiöiden häviäminen, joukkoliikenteen lisääntyminen, liharuoan vähentyminen, matkustelun väheneminen, kulutuksen väheneminen. USAn talous on II maailmansodasta asti rakennettu yhä kasvavan kulutuksen varaan, joten kulutuksen vähentyessä sen talous on pahassa romahdusvaarassa, kun se nytkin jo nitisee liitoksistaan.

Euroopassa joukkoliikenne ja kaupunkien rakenteet ovat huomattavasti paremmassa kunnossa tulevaa silmällä pitäen. Meidän kaupunkimme ovat paikallisesti elinvoimaisia ja joukkoliikenne on pääosin toimivaa. Mutta edelleen muutos seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa tulee tarkoittamaan kansan silmissä “köyhtymistä”. Enää ei ole varaa syödä lihaa joka päivä, ajaa autolla töihin, käydä etelän matkalla, asua sähkö- tai öljylämmityksellä talvisin, viettää kesiä mökillä grillaten, kuluttaa turhaan.

Ilmastonmuutos on tänä vuonna noussut kaikkien tietoisuuteen ja yritykset käyttävät sitä mainoskikkanaan. Nyt on tärkeä ymmärtää, että ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt ovat vain yksi ongelmistamme. Puhdas juomavesi on loppumassa suurimmasta osasta maailmaa, joskaan ei Suomesta ihan vielä. Viljelykelpoinen maa vähenee jatkuvasti tehoviljelyn seurauksena, mutta onneksi Suomessa sentään on älytty vuoroviljellä palstoja. Meret ryöstökalastetaan tyhjiksi, toivottavasti ei Suomen järviä. Öljyn tuotanto hidastuu joten halpaa öljyä ja energiaa ja kuljetusta ei enää ole saatavilla. Suomessa voitaisiin turvetta polttamalla tuottaa tarvittava sähkö 20 vuoden ajan (jos olisi olemassa tarvittava infrastruktuuri sen turpeen tarpeeksi nopealle kuljetukselle voimaloihin), sitten sekin olisi loppu.

Kaikki tulee kalliimmaksi, koska tätä kaikkea ei enää riitä 6,5 miljardille ihmiselle. Hyvä jos miljardille.

Lopuksi ne hyvät uutiset: Tulevina vuosina tapahtuva taantuma tai romahdus on luultavasti Suomessa suhteellisesti helpompi kestää kuin monessa muussa paikassa. Puhdas vesi ei meiltä lopu, viljelysmaata on pidetty vuoroviljelyllä jokseenkin hyvässä kunnossa, kylät ja useimmat kaupunginosat ovat vielä elinvoimaisia. Vaikeus tietysti tulee olemaan suhteellisen pitkät etäisyydet ja polttoaineen hirveä hinta. En ihmettelisi, vaikka polttoaine menisi jossain vaiheessa kortille – tärkeät kuljetukset tehdään, mutta huviajelua rajoitetaan. Ja kun hiilidioksidipäästöt todennäköisesti vain pahenevat hiilivoiman yleistyessä, tuleva ilmastonmuutos voi ehkä jopa parantaa ruoantuotantomahdollisuuksia Suomessa, vaikka eipä noita sääkuvioita oikeasti kukaan osaa ennalta varmuudella tietää. Toivotaan, ettei Golf-virta pysähdy ja että napajäätiköt eivät sula…

Yleiset ohjeet: Opettele pärjäämään vähemmällä ja matkustamaan vähemmän. Varmista että osaat jotain sellaista, mitä tarvitaan mahdollisen pienen tai suuremman romahduksen jälkeenkin.

Ilmatieteen laitokselta vihdoin tiukkaa faktaa ilmastonmuutoksesta

Ilmatieteen laitos julkaisi hiljattain minisivuston ilmastonmuutoksesta. Sivustolla on selitetty tiiviisti muutoksen syyt, ilmaston mekanismit ja sitten seuraukset. Esimerkiksi seuraava kuva on varsin informatiivinen ja kertoo, mitä tapahtuu jos keskilämpötila nousee asteen, kaksi…. tai kuusi.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia
Kuvan asiallisuudesta kertoo se, että kuusi astettakaan ei näytä katastrofilta. Mutta käytännössähän tämä tarkoittaa, että kaikki napajääätiköt sulavat, meren pinta nousee noin 100 metriä, jolloin rannikot siirtyvät kaikkialla kymmeniä tai satoja kilometrejä sisämaahan päin. Tällöin menetämme kaikki suuret kaupungit ja valtaosan esim. energialaitoksista, jotka ovat merien rannikoilla. Tampereesta tulisi ilmeisesti rannikkokaupunki ja Suomen suurin kaupunki, sillä nykyään suuremmat olisivat veden alla. Ja lämpötilanmuutos käytännössä tuhoaisi kaikki nykyiset kasvillisuudet uusien lajien siirtyessä etelästä. Sadekuviot menevät uusiksi (etenkin gulf-virta pysähtyy) joten Suomen sääolot ja ruoantuotantomahdollisuudet ovat aika iso kysymysmerkki. Joka tapauksessa tässä vaiheessa ei enää tarvitse pelätä mitään inflaatiosta tai stagflaatiosta kuten nykyään talousanalyytikot huolehtivat, koska ihmiskunta menee vauhdilla kohti keskiaikaa. Vai kuka meistä osaa edes tehdä valurautapannua ilman tehtaita ja sähköä?

Onneksi kuusi astetta on tosi paljon, eikä sitä välttämättä koskaan saavuteta. Eletään Toivossa, sanoin lapamato. Ehkä USAn uusi hallinto muuttaa ilmastopolitiikkaansa. Toisaalta kun se halvan öljyn tuotanto ei enää riitä, luonnollinen korvike on hiilivoima, jota sekä USAssa että Kiinassa on riittävästi useaksi vuosikymmeneksi. Joten ei tässä mitkään helpot ilmastotalkoot edessä ole.

Tags: , , , ,

Paikallispolitiikkaa iPhonen julkaisun ympärillä?

Jäin ihmettelemään median puolueettomuutta (tai sen puutetta) kuunneltuani Ylen Aamun Peilin uutisen, jossa iPhone-julkaisukin mainittiin. Ylen kai pitäisi olla se mahdollisimman puolueeton uutislähde. Sen vielä ymmärtää että MTV3:lla ja Nelosella on omat talouspoliittiset kytköksensä sekä tulostavoitteensa, jotka värittävät uutisointia, mutta Yle kai sentään on neutraali?

No kuunneltuani uutisen jäin tuota ihmettelemään. Uutisessa todettiin, että iPhone on kallis, ja että älypuhelinten hinnat luultavasti laskevat pian, ja että iPhonelle on lähitulevaisuudessa tulossa kilpailijoilta vastaavia malleja. Uutisessa ei todettu, että iPhone on käyttömukavuudeltaan ja käytön sujuvuudeltaan aivan eri planeetalta kuin kenenkään muun valmistajan mallit, ja että nimenomaan se on se juttu, joka saa ihmiset sitä haluamaan. Oliko tuo nyt sitten tasapuolisesti uutisoitu?

Voin hyvin kuvitella, että erään N:llä alkavan kännykkäfirman pomot ovat käyneet saunottamassa Ylen pomoja (sen lisäksi, että saunottavat Alma Median ja Sanoman pomot eri kerroilla) ja kertoneet oman kantansa siihen, millä sävyllä tällaisen heitä hieman huolettavan uuden kilpailijan tuotteita tulisi uutisoida. Alman ja Sanoman pomoille voidaan vihjata, kuinka paljon ko. kännykkävalmistaja aikookaan sitten mainostaa tuotteitaan juuri tämän kustantajan mediassa. Ylen osalta mainoksilla ei voi pelata, joten ehkä vaikuttaminen on tehty maamme hallituksen kautta (jos kannattavuus laskee, joudumme siirtämään pääkonttorin Venezuelaan ja kyllä tämä iPhone voi kannattavuutta laskea jos yleisö villiintyy siitä, joten varmistakaa, että Ylessä tiedetään miten tähän pitää suhtautua).

Itse olen iPhonea hypistellyt, ja onhan se kiva lelu, mutta sisäinen nörttini kaipaa enemmän ominaisuuksia kuin käytetävyyttä, joten pysyn edelleen vanhassa PalmOne Treo -puhelimessani. Käytän kyllä Maccia Linux-koneiden lisäksi, joten ehkä en ole aivan puolueeton lähde minäkään.

Tags: , , ,

NetPosti on ihan web2.0

Olen käyttänyt Postin (vai Itellan?) netposti-palvelua jo vuosia. Sinne tulee luottokortin lasku kerran kuussa, noin pääasiassa. Ja palvelu on näyttänyt sellaiselta tavalliselta webmailin inboxilta. Okei, laskuja katsoessa voi klikata itsensä suoraan verkkopankkiin, mutta kuitenkin.

Pitkän tauon jälkeen menin taas netpostiin, kun sinne oli taas muutakin kuin suoraveloitettavia laskuja tullut, ja yllätys oli melkoinen, kun havaitsin koko järjestelmän ilmeen muuttuneen varsin värikkääksi. Poissa on se vanha asiallinen virkamiesleiska ja tilalla värikäs, isoilla kuvakkeilla varustettu web2.0-tyylinen näkymä. Raikas ja kiva. Mutta tärkeämpää olivat uudet ominaisuudet.

Vanhan webmail-tyylisen kansioajattelun sijaan netposti on nyt tyylikkäästi tagipohjainen. Jokaisella uudella kirjeellä on tagi “Saapuneet” sekä saapumiskuukauden mukainen tagi, tyyliin “Huhtikuu 2008″. Jos kirje tiedetään laskuksi, on sillä vastaava tagi. Voin itse valita kirjeille lisätageja valmiista listasta ja lisätä listaan omia tageja, jos niin haluan. Ja kirjeet tietysti voivat sitten näkyä useammassa paikassa kun niillä on useampi tagi. Erittäin kätevää, vaan kuinkakohan hyvin muutos menee läpi perinteisemmille asiakkaille? Postilta kyllä tuli parikin kirjettä, joissa annettiin vinkkejä uuden tagijärjestelmän käytöstä (eikä tagi-sanaa käytetty).

Mutta ehkäpä se syy, jonka vuoksi herryin oikein blogiin kirjoittamaan ylistyksen, oli yllättävän pitkälle viety käytettävyys, joka näkyi pienissä asioissa. Esim. kun katson kirjettä, on ylälaidassa oletusarvoisena valittu toiminto “Poista saapuneista”. Ja kun kirje on poistettu saapuneista, on oletustoiminto “Siirrä roskakoriin”.
 Ja roskakorissa taas oletustoiminto on palautus, vaihtoehtonaan tuhoaminen.

Okei, jotain pientä säädettävää on, esim. jos vaihdan kirjeen otsikkoa, pitää painaa ok:ta sille erikseen. Jos erehdyn vaihtamaan otsikon ja tekemään jonkin arkistointitoimenpiteen, otsikon muutos unohtuu. No, täydellistä ei voi saada. Mutta erittäin hyvä suoritus postilta.

Tags: ,

Markkinatalous, yliopistot ja onnellisuus

Tässä ajatuksia, jotka heräsivät kuunnellessani Arthur Warmothin haastattelua aiheesta “Psychology, Economics, and Learning Communities”.

Nykyinen talousjärjestelmä ja näkymättömän käden periaate (“markkinat hoitaa kaiken”) ei itse asiassa hoidakaan kaikkea hyvin. Markkinat hoitavat erinomaisesti yksilöiden tarpeet (kuluttajat) ja yksilöiden sijoitukset (sijoittajat), mutta eivät palvele hyvin yhteisiä asioita (commons) eli kansalaisten tarpeita. Yhteistä ovat esimerkiksi luonto, sivistys, kulttuurielämä, onnellisuus ja useimmat muutkin korkeammat tarpeet. Ja internetissä commons ymmärretään tarkoittamaan kaikkea yhteiseen käyttöön annettua sisältöä, esimerkkinä vaikkapa Wikimedia Commons.

Yksi ajatus nykyisen talousjärjestelmän parantamiseksi olisi perustaa säätiöitä huolehtimaan yhteisistä tarpeista. Näiden säätiöiden ei tule toimia rahallisen kannattavuuden perusteella eikä markkinatalouden sääntöjen mukaan, vaan vain yhteisen hyvän puolesta.

Yliopistot ovat tavallaan se säätiö, joka huolehtii kansan sivistyksestä ja opista. Nykyisin yliopistojen halutaan kuitenkin muuttuvan yhä enemmän yrittäjähenkisiksi ja markkinatalouden säännöillä toimiviksi. Markkinatalous (eli maksimaalisen ahneuden periaate) ei toimi yhteiseksi hyväksi, joten yliopistot muuttuvat väkisinkin palvelemaan yksilöllisiä tarpeita, eli tutkintojen suorittamista ja uramahdollisuuksien avaamista. Korkeammat arvot ja tavoitteet jäävät, koska ne eivät markkinataloudessa kannata – rahaa ei tule tarpeeksi sijoituksiin nähden. Jos yhteiskunnan sivistys ja onnellisuus ovat todella rahalla mitattavissa, niin tässähän ei ole mitään vikaa. Mutta miksi sekä Mohammed Yunus (Nobelin rauhan palkinto, 2006) että Äiti Teresa (Nobelin rauhan palkinto 1979) ovat USAssa käydessään todenneet, että USAn ihmiset ovat surkeammassa tilassa kuin Intian slummien asukkaat tai Bangladeshin köyhät? Vaikka rahalla mitattuna USAn kansalaiset ainakin vielä ovat maailman rikkaimpia, jotain kuitenkin puuttuu, kun elämä koostuu työstä ja kuluttamisesta. Sekö on Suomenkin innovaatiostrategian perimmäinen tavoite? Bruttokansantuotteen kasvattaminen optimoimalla kansalaisten työura ja maksimoimalla kulutus, eli krääsän ostaminen? Vai olisiko elämässä jotain muutakin?

Warmothin mukaan olemme ehdollistuneet ajattelemaan omaisuutta ja tuottoa tietyllä tavalla, yksilöllisenä mammonan haalimisena. Jos olisimme oppineet erilaisen omaisuuden käsitteen, johon kuuluisi vaikkapa yhteisen hyvän lisääminen, onnellisuus ja hyvinvointi, voisi yhteiskunta olla melkoisen erilainen. Tienaamisen ja kuluttamisen sijaan ihmiset ehkä välittäisivät lähimmäisistään, tekisivät yhdessä juttuja (milloin sinä viimeksi osallistuit talkoisiin, suomalaiseen perinteeseen?) ja pysähtyisivät nauttimaan elämästään jatkuvat oravanpyörän sijaan.

Konkreettinen esimerkki: Minä lainaan rahaa Kiva-järjestön kautta kehitysmaihin. En saa lainalleni lainkaan rahallista korkoa. Mutta se hyvän olon tunne, kun voin konkreettisesti auttaa muita pärjäämään elämässään, on moninkertaisesti arvokkaampaa – ja riittää siihen, että lainaan rahaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Onko ihminen pohjimmiltaan kilpaileva vai yhteistyötä tekevä olento? Onko kilpailu vai yhteistyö tuonut merkittävimmät edistysaskeleet? Sodassa tapahtuva tekninen kehitys pohjaa toisaalta kilpailuun kansakuntien välillä, toisaalta yhteistyöhön maiden sisällä. Keskiajalla tieteen kehitys pysähtyi, kun avoimuus ja yhteistyö unohdettiin jokaisen vartioidessa kateellisesti omia ajatuksiaan. Nimitys “pimeä keskiaika” kertoo paljon.

Lisätietoja, kuunneltavaa ja perusteluja englanniksi podcastissa: Shrink Wrap Radio #158

Tags: , , ,

Silmät auki! Tietoyhteiskunnan uhat ja mahdollisuudet

Olin syksyllä mukana kirjoittamassa otsikon mukaista kirjaa. Nyt se on julkaistu Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan kirjasarjassa. Saatavilla kirjastoista sekä netistä ilmaiseksi. Kirjassa käsitellään useita aiheita, aina tekijänoikeuksista ja turvallisesta tunnistautumisesta työkulttuurin muutokseen ja opetussektorin mullistukseen. Kirjoitin itse luvun opetussektorin tulevaisuuden näkymistä, jossa maalaan kaksi hyvin erilaista tulevaisuuskuvaa – jossa opetussektori on joko uudistunut perinpohjaisesti, tai ei. Nämä maalailut ovat toki kärjistyksiä, mutta tosiasia on se, että opetuksen käytäntöjen on muututtava vastatakseen tosielämän tarpeita. Muissa maissa tämä on jo tajuttu ja muutosprojektit ovat käynnissä esim. Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Kirjaa on ollut kirjoittamassa varsin hyvä asiantuntijakaarti, joten kirjan toivoisi päätyvän päättäjien käsiin sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.