Tutkivan oppimisen mallista

Olen toiminut tutkivan oppimisen parissa sekä opettajana, tutkijana että ohjelmistokehittäjänä jo 7 vuotta. Ajattelin vähän avata omia näkemyksiäni tästä pedagogisesta menetelmästä. Tutkivan oppimisenhan on kehittänyt Kai Hakkaraisen tutkimusryhmä ja he ovat julkaisseet aiheesta jo muutaman kirjankin. Jos aihe ei ole vielä tuttu, lukaisepa ko. tutkimusryhmän oma kuvaus tutkivasta oppimisesta. Seuraavassa pureudun enemmän menetelmän soveltamiseen ja omiin tulkintoihini.

Lyhyesti tiivistäen tutkiva oppiminen on pedagoginen malli, jossa sosiaaliskonstruktivismin periaatteilla rakennetaan ongelmalähtöisen oppimisen ja projektioppimisen päälle uusi, jakamista ja asiantuntijatyötä korostava malli. Prosessissa keskitytään kohteena olevan ongelman ymmärtämiseen ja vaiheittaiseen ratkaisemiseen siihen liittyvien aliongelmien kautta. Tämän asiantuntijatyön tuloksena oppija saa syvällisen ymmärryksen käsitellystä teemasta, mutta myös harjaannusta monissa asiantuntijatyön kriittisissä taidoissa.

Tutkiva oppiminen on kuin asiantuntijatyön apupyörä: se auttaa harjoittelemaan asiantuntijatyön toimintoja ja ymmärtämään työn kokonaisuutta; toisaalta se myös ohjaa sellaisiin käytäntöihin, jotka edistävät reflektiota, työssä oppimista ja organisaation oppimista. Kun taidot on opittu, apupyörät voi ottaa pois – tutkivan oppimisen menetelmän sääntöjä ei enää tarvitse noudattaa, kun reflektiivinen asiantuntijatyö sujuu automaattisesti.

Tutkivalla oppimisella on kaksi tavoitetta: oppimistavoitteet ja työtavoitteet. Osallistujalle ensisijaisina esiintyvät työtavoitteet: projektilla on tietty päämäärä ja aikataulu, joiden mukaan työtä tehdään. Työtä voi tehdä monella tavalla, mutta ammattaitaitoiseen asiantuntijatyöhön kuuuluu tiettyjä arvoja ja periaatteita, kuten ideointi, kriittisyys, yhteistyö, syvenevä ongelmanratkaisu ja kokonaisuuksien hahmottaminen. Tutkiva oppiminen tekee nämä hyvän ammattilaisen työssä usein itsestään tapahtuvat toimenpiteet näkyviksi, jolloin niitä voidaan harjoitella.

Lisäksi tutkivaan oppimiseen kuuluvat oppimistavoitteet, joiden toteutumisesta opettajalla tietysti on merkittävä huoli. Perusajatus on, että asiasisältö opitaan riittävän syvällisesti pelkästään tekemällä aiheeseen liittyvää asiantuntijamaista ongelmanratkaisua, ja seuraamalla muita pienryhmiä saadaan asiasisällön hallintaan laajuutta. Lisäksi käytetyt toimintamuodot parantavat useiden tärkeiden taitojen hallintaa: ajan hallinta, kritiikin antaminen ja vastaanottaminen, omien käsitysten kyseenalaistaminen, yhteistyö, mediakriittisyys, tiedonhakutaidot, jäsennystaidot, ja monia muita.

Helposti tutkivan oppimisen käyttöönotossa tämä tavoitteiden kahtiajakoisuus voi johtaa kurssinkin kahtiajakoisuuteen: tutkivaa oppimista käytetään oppimistavoitteiden toteuttamiseen teoreettisessa työssä, kun taas projektityötä tehdään tästä erillisenä. Tämä on kuitenkin väärä tulkinta – teoreettinen selvitystyö ja käytännön projektityö tulee pitää yhdessä, koska yhdessä ne ovat tietotyöläisenkin työssä.

Jos projektityössä tehdään oikeita kokeita, prototyyppejä tai tuotetaan jotain, on tämä kaikki syventävän tiedon hakua tutkivan oppimisen termejä käyttäen. Syventävää tietoa ei ole vain valmis asiantuntijoiden julkaisema tieto, vaan myös tieto, joka itse selvitetään empiirisesti, eli tekemällä jotain ja katsomalla, mitä seurauksia siitä on.

Tutkiva oppiminen ei voi olla kurssin päätavoite, sillä se on vain tukimalli, jonka avulla kehittävää asiantuntijatyötä harjoitellaan.

Tutustuminen sosiaaliseen mediaan

Pidin eilen esityksen sosiaalisesta mediasta oppimisessa Haaga-Helian opettajille. Aikahan siinä kesken loppui sitten lopussa eivätkä osallistujat päässeet riittävästi itse pohtimaan esittämiäni asioita. Oma vikani taisi olla, että jaarittelin liian pitkään pedagogiasta ja siitä, että työkalut eivät ole se tärkeä asia opetuksessa vaan se pedagogiikka – liitutaulusta tussitauluun siirtyminen ei paranna tuloksia yhtään enempää kuin siirtyminen sähköpostilistasta bloggaukseen, ellei opetuskäytännöissä samalla tapahdu muutosta. No, ei tilaisuudessa ollut koneitakaan, joten käytännössä eri sosiaalisen median palveluihin tutustuminen olisi ollut joka tapauksessa mahdotonta. Mutta itsenäiseen sosiaaliseen mediaan tutustumiseen keräsin kasan linkkejä jotka tässä esittelen:

  1. Sosiaalisen median informaatiotulvassa pärjäämiseen olennaisen tärkeä työkalu on uutisvirtojen lukulaite, eli RSS-lukija. Itse käytän Bloglines-palvelua ja sitä suosittelen muillekin helpoksi kokeilualustaksi. Klikkaa siis itsesi sinne ja tee itsellesi käyttäjätunnus. Vaihtoehtoinen web-pohjainen järjestelmä on esimerkiksi Google Reader. Bloglinesin käyttöönottoon on varsin yksityiskohtaiset englanninkieliset ohjeet: What to do!: Bloglines Screencast.
  2. Nyt voit aloittaa blogeihin tutustumisen. Idea on, että kun kiinnostava blogi tulee vastaan, tilaat sen uutissyötteen lukijaasi. Hyviä opetusaiheisia blogeja on vaikkapa suomalaisessa blogilistassa: Blogilista: Hakemisto: opetusteknologia ja kansainvälisempää kokoelmaa olen itse kerännyt omaan blogrolliini. Blogroll on yksi blogaukseen liittyvistä termeistä, joita on lukuisia. Kattava kokoelma niistä on tietysti Wikipediassa: List of blogging terms.
  3. Kiinnostavan blogin tilaaminen bloglinesiin riippuu selaimestasi. Jos käytät jotain suhteellisen modernia selainta, klikkaamalla RSS-kuvaketta tai -tekstiä selain kysyy sinulta, mihin ohjelmaan tai web-palveluun haluat syötteen tilata. Esimerkiksi Firefox-selaimessa Bloglines on yksi valmis vaihtoehto. Jos käytät IE6:tta, olet jumissa sen ainoan selaimen kanssa, joka ei RSS:ää ymmärrä. Klikkaamalla RSS-syötettä saat esiin vain ruman xml-dokumentin. Mutta ei hätää, kopioi selaimen osoitekentässä oleva osoite leikepöydälle, mene Bloglinesiin ja paina vasemman ylänurkan Add-nappia. Liitä osoite annettuun kenttään ja Bloglines hoitaa loput.
  4. Jos näet blogissa jotain, johon sinulla olisi sanottavaa, on sinulla kaksi vaihtoehtoa. Voit joko kirjoittaa kommentin blogimerkinnän perään – käytännössä kaikissa blogeissa on tähän mahdollisuus eikä tämä vaadi mitään käyttäjätunnuksen luomista. Tämä tapa soveltuu lyhyille kommenteille. Jos taas haluat kirjoittaa laajemman vastineen, on oikea tapa kirjoittaa vastine omaan blogiisi ja viitata alkuperäiseen artikkeliin linkillä. Oman blogin voi ilmaiseksi perustaa vaikkapa Blogilistaan, Bloggeriin tai WordPressiin.
  5. Hyvä tavoite olisi käydä opetusalan blogeja nopeasti silmäillen läpi, kunnes olet tilannut ainakin viitisen blogia lukijaasi. Tämän jälkeen sitten vain muistat käydä lukijassa ainakin pari kertaa viikossa katsomassa, mitä uutta blogeihin on kirjoitettu. Osa blogeista tuottaa monta artikkelia päivässä, joissain taas kirjoitetaan vain pari kertaa kuussa.
  6. Kun kärryillä pysyminen on jotenkin turvattu, voidaan tutustua jo muihinkin palveluihin. Hyvä paikka tutustua yhteisöpalveluihin on Ville Venäläisen perustama Sosiaalinen media oppimisen tukena-ning-ympäristö. Ning on siis avoin palvelu, johon kuka vain voi perustaa omaa aihettaan varten yhteisöpalvelun, jossa jäsenet voivat keskustella, blogata, jakaa kuvia ja videoita ja verkostoitua. Yllä mainitussa ympäristössä kannattaa vähän seikkailla ja tietysti sinne voi liittyä, jos haluaa.
  7. Wiki-puolella opetuskäytössä suosittu palvelu on Wikispaces, joka tarjoaa ilmaiseksi helppokäyttöisiä wikiympäristöjä. Esimerkkiä voi katsoa vaikkapa hakemalla opetusaiheisia wikispaces-ympäristöjä. Oman perustaminen ei maksa mitään.

Näiden alkuaskeleiden jälkeen sinulla pitäisi olla käytössä uutisvirtojen lukija, jolla pysyt ajan tasalla ainakin joistain maailman tapahtumista, sekä taidot tilata uusia syötteitä aina kun löydät jotain mielenkiintoista. Tästä eteenpäin esimerkiksi erilliset opettajakoulutuksen workshopit voisivat keskittyä eri työkaluihin tutustumiseen ja niiden opetuskäytön pohtimiseen.

Kommentit, täydennykset ja korjaukset yllä esittämääni ovat tervetulleita, vaikkapa kommentteina tähän blogimerkintään.

Blogged with Flock

Tags: , ,

Open educational content – possible future prediction by David Wiley

David has published an intriguing draft of a possible book chapter, written in the form of a historical review at a future date, looking at the 2005 – 2010 OpenCourseWars. As one commenter already pointed out, this form of fictive, entertaining writing probably helps to communicate the difficult issues of the Creative Commons NC (Non-Commercial) clause better than any number of scientific publications. The main message (which I agree with fully) is that NC is bad – it does not work, it is ambiguous, and problematic. For educational content, the SA (Share-Alike) clause provides enough protection to content authors.

This is the stance that our research group has taken when we’ve designed and developed the LeMill system for finding, authoring and sharing learning resources. We use CC BY-SA exclusively, and as part of the EU-wide consortium involved in the CALIBRATE project are giving our best effort to helping both teachers and educational policy makers in the EU understand this issue. And we’re having some success, I’d say. At least the consortium is still allowing us to proceed with the development of our fully free and open collaborative authoring system with the CC BY-SA license enforced, and we’re actually getting excellent reviews from both official and unofficial sources. (Hmm, now I’m thinking I should have posted this in our group’s blog, since I got so involved with our work. Oh well…)

I have just one question to David: I find it odd that I cannot see any license information on your blog or in your writings section, considering the huge contributions you’ve made in the field of open licenses. I’d like to paste your chapter draft into LeMill, and possibly translate it to Finnish. But can I do that? I see no license information, so I assume you’re using POC (plain-old-copyright), and therefore my possibilities for using this excellent article to educate others on the threat of NC are quite limited. If I’m wrong, please let me know.

Update: Well, David replied quite quickly (kudos to David’s ability to follow the blogosphere) and his Creative Commons plugin had just been broken with the WordPress upgrade, but was quickly restored. And of course the article as well as other David’s writing are licensed under the CC BY-SA 3.0 license.

Koululaisen arkea pisa-tutkimuksen varjossa

Siltamissa 6.3. puhuttiin koulumenestyksestä ja -viihtyvyydestä.

Markku Niemivirta kommentoi 14.2.-16.2. alkanutta Helsingin sanomien kirjoituksia koululaisten ja nuorten huonosta hyvinvoinnista Suomessa WHO:n tutkimuksen perusteella. Markku oli saanut raportoitujen tutkimusten salaisten aineistojen jakaumat ja instrumentit käyttöönsä ja pyöritellyt niitä itse. Data perustuu maakohtaisiin keskiarvoihin, joten erottelutarkkuus on varsin huono. Lisäksi nuorten hyvinvointia mittaavat indikaattorit on painotettu huonosti. Painotetaan tulosta yhteisten aterioiden määrästä (jossa Suomi on viimeisenä) eikä esim. vanhempien ja lasten yhteisten keskustelujen määrää (jossa Suomi kolmantena). Eikä huomata, että yhteisten aterioiden määrä ei välttämättä tarkoita, että vanhemmat eivät olisi paikalla, vaan että lapset ovat muissa riennoissa. Kaverisuhteista ei kysytty lainkaan. Lopulta siinä keskiarvomittarissa Suomi on aika tarkkaan keskiarvossa, eli ei lainkaan huonosti. Hieman kysymyksien painotuksia vaihtamalla Suomen sijoitus saadaan muutetuksi mihin sijoitukseen tahansa.

Paradoksaalista: Kouluviihtyvyys ja PISA-tutkimuksen tulokset ovat negatiivisesti korreloivia (R=0.23). Koettu koulukiusaus taas on positiivisesti korreloiva WHO:n kouluviihtyvyyden kanssa(R=0.204). PISA-tuloksen ja asenteen koulua kohtaan välinen negatiivinen korrelaatio on R=0.56. Eli jotain on pielessä jos koulukiusaamisen lisääntyminen lisää myös kouluviihtyvyyttä. Ja jotain on pielessä mittareissa. Kun oppilailta kysytään, valtaosan mielestä koulu ei ole ajanhukkaa tai hyödytöntä. Mielipide tylsyydestä on tasaisemmin jakautunutta.

Pääpointti: Suomen koululaiset eivät voi huonosti. Hyvin pisassa menestyneistä maista Suomessa hyvinvointi on parasta. Populaariuutisointi on (taas) yksinkertaistanut asioita vääristäen.

Ja lopuksi motivaatiosta: Motivaatiota tutkiessa oppilaat jakautuvat 5-6 profiiliin, joissa on normiryhmän lisäksi tyypillisesti oppimis- ja suoritusorientoituneet ryhmät, sekä sitoutumattomat ja välttämisorientoituneet ryhmät. Stressin ja pahoinvoinnin osuus on sekä hyvin että huonosti menestyneissä ryhmissä suurta ja pientä – oppimisorientoituneet ja sitoutumattomat voivat paremmin, menestys- ja välttämisorientoituneet huonommin. Sukupuolierot ovat vakaat mutta pienet – sukupuoli vaikuttaa parin prosentin verran ryhmään sijoittumista. Tyttöjä on enemmän oppimisorientoituneissa, poikia taas suoritus- ja välttämisorientoituneissa.

Päivähoitoa vai varhaiskasvatusta?

Helsingin yliopiston Siltamat -tapahtumassa alan tutkijat selvittivät, onko varhainen päivähoito lapselle hyväksi vai pahaksi. Itse asiassa käteen ei paljonkaan muistiinpanoja jäänyt, sillä kovin paljon varmaa ei pystytty sanomaan. Tässä kuitenkin omaan päähäni jäänyt anti:

EU:ssa Suomi on ainutlaatuisessa asemassa. Kaikissa muissa maissa valtaosa 3-vuotiaista kuuluu valtion kontrolloimaan varhaiskasvatukseen. 6-vuotiaista käytännössä 100% on tässä toiminnassa mukana. Suomessa näin ei ole. Meillä ei ole varhaiskasvatusta, vaan päivähoitoa. Ja kunnallisten päiväkotien lisäksi on hoitolisiä, perhepäivähoitoa ja muita muotoja, joita ei lasketa virallisesti varhaiskasvatukseen. No, tietysti voidaan sitten kysyä, että mitä sitten?

USA:ssa ja myös Ruotsissa on julkaistu tutkimuksia, jotka ovat osoittaneet esiopetuksen parantavan yksilöiden koulumenestystä, ansioita sekä sosiaalisia taitoja. Toisaalta USAn tutkimuksissa kohderyhmänä olivat slummilapset, eli kontrolliryhmänä olivat sitten köyhät perheet ja virikkeettömät kodit. Tulokset eivät yllätä. Ruotsin tutkimus on otettava vakavammin, sillä siitä ei ilmeisesti ole noin räikeitä metodologisia mokia ole löytynyt.

Mikko Ojalan itse tekemät tutkimukset Suomessa taas antavat erilaisen kuvan: pienen lapsen vieminenpäivähoitoon ei tunnu vaikuttavan yhtään mihinkään. Harmillista, sillä Ojala selvästi haluaisi ajaa tehokkaampaa varhaiskasvatusjärjestelmää Suomeen.

Siis mitä? Taitaa olla niin, että lapsen hyvinvointiin vaikuttavat monet laadulliset tekijät. Jos olot kotona ovat hyvät, turvallinen kiintymyssuhde vanhempaan saadaan muodostettua, virikkeitä on tarjolla ja myös samanikäistä seuraa sosiaalisten taitojen harjoittamiseen, nykyinen päivähoitojärjestelmä tuskin pystyy antamaan mitään. Mutta jos olot kotona ovat heikommin, voi päiväkoti tarjota oikeastaan sen kaiken, mikä kotoa jää puuttumaan. Ainakin jotenkin. Tähän liittyy tietenkin päivähoidon käytäntöjen parantaminen, omahoitajien ja omaryhmien käyttöönotto, jne.

Syitä suomalaisen päivähoidon “tehottomuuteen” voi olla useita. Voi olla, että suomalaiset vanhemmat hoitavat lapsensa riittävän hyvin. Ja voi olla, että koska suomen kielen lukeminen ja kirjoittaminen on niin helppo oppia, ei meillä tarvita sitä 3-4 vuoden valmentavaa koulutusta, jota muissa EU-maissa lapsille annetaan, ja silti pärjäämme Pisa-testeissä erinomaisesti.

Ja koko tämä keskustelu “subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta” häviäisi, jos päivähoidon sijaan käytettäisiin sanaa “varhaiskasvatus”. Ennemmin alettaisiin katsoa pitkään vanhempia, jotka eivät päästäisi lapsiaan osallistumaan varhaiskasvatukseen. Mutta ilmeisesti meikäläisen päivähoidon ja EU-tason varhaiskasvatuksen välillä on vissi ero, vaikka päiväkodin työntekijäksi voikin valmistua yliopistotason tutkinnolla.

Seminaari uudesta teknologiasta kouluttajille

Viime syksynä mainitsin useammankin koulutukseen liittyvän uuden teknologian seminaarin ja tapahtuman. Nyt löytyy yksi lisää: Verkko koulutuksessa ja kouluttaja verkossa. Seminaari on kaksipäiväinen ja siinä reissataan Helsingistä Tallinnaan. Tilaisuudessa on siis erinomainen mahdollisuus tutustua kouluttajiin, kouluttajien kouluttajiin ja palveluiden tarjoajiin, sekä oman osaamisen kunnolliseen päivittämiseen.

Seminaarissa käsitellään mm. oppimisalustoja, opintojen ohjausta, verkkoa materiaalivarantona, blogeja ja wikejä, henkilökohtaista oppimisympäristöä (PLE, personal learning environment) ja muita uusia käsitteitä, tällä kertaa varsin kriittisesti ja vertaillen. Miksi kannattaisi käyttää verkkoa omassa oppimis- tai opetustilanteessa? Vai kannattaisiko lainkaan? Entä miten? Näihin haetaan vastauksia lukuisista esityksistä, vapaamuotoisista keskusteluista, sekä loppupaneelista. Seminaariin tulee ilmoittautua 9.2. mennessä ja paikkoja on vain rajallinen määrä.

List of interesting blogs on learning

Couldn’t get any sleep tonight (yet), so I decided to go through a bunch of learning and teaching related blogs and pick up any that interest me. Mainly I used the controversial top 100 educational blogs list and the Edublog 2006 awards basically opening all (well, at the time of this post, not all of them yet) of the blogs up, and reading through what they have on their front page. If they got my interest, I subscribed them to my blogroll in Bloglines (I use a web service for my blogroll since I use several computers and it’s a headache trying to sync Firefox livebookmarks on several instances).

Here’s a javascript thingie that lists the current contents of my Learning folder in my blogroll. But first the disclaimer: these aren’t necessarily the best blogs in the world. But they’re the ones that I’ve found most interesting to me. But I’m a techie as well as a psychologist, so my tastes may be a bit different from yours.

And since this is a javascript thingie, it’s unbloglike in the sense that it will change according to what I have in my Learning folder in Bloglines, and not stay what it was when I posted this note.

Seminaari nettiin ilmaiseksi

Sosiaalinen media koulutuksessa -seminaari on ohi. Puolen päivän seminaarissa Tero Karvinen ja Hans Põldoja puhuivat uusista webin mahdollisuuksista koulutuksessa. Itse aiheiden kiinnostavuuden lisäksi minulla oli mielenkiintoinen haaste saada seminaari myös niiden saataville, jotka eivät pystyneet matkustamaan paikan päälle. Ilman kunnon av-välineitä ja budjettia. Mutta näin se onnistui:

Seminaaripaikalla oli kannettava tietokone, jossa Linux-käyttöjärjestelmä, sekä ilmainen Shoutcast Transcoder-ohjelma, joka osaa suoraan pakata esim. linjatuloäänen mp3-muotoon ja lähettää Shoutcast-palvelimelle. Paikalla oli myös kolme mikrofonia ja miksauspöytä, jolla saatiin äänitasot kuntoon. Ääni ohjattiin tietokoneen line in -liitäntään, josta Shoutcast Transcoder vetää signaalin nettiin.

Avuksi siis tarvitaan Shoutcast-palvelin, joka vaatii sellaiset 64 kbps / kuuntelija. Saatavilla on valmiitakin palvelimia, mutta oman voi perustaa, jos laite löytyy – serveriohjelmisto on ilmainen.

Etäosallistujilta vaaditaan ainoastaan mediasoitin, joka osaa soittaa mp3-streameja (Windowsille Winamp tahi Media Player, Macille iTunes, Linuxille mplayer tai xmms).

Äänen välittämisen lisäksi käytimme Skypea keskusteluun. Sekä etäosallistujat että paikalla olijat pääsivät yhteiseen Skype Chatiin, jossa he voivat keskustella, kommentoida, ja kysyä esiintyjiltä. Tämä “backchannel” on jo aiemmin hyväksi havaitsemani käytäntö. Skype Chat pyöri samalla koneella kuin Shoutcast Transcoder, ja ruudun sisältö lähetettiin huoneen toiseen videotykkiin. Seinällä oli siis esiintyjien diojen lisäksi puoli ruutua tätä backchannelia.

Toinen puoli ruutua oli varattu selaimelle, jolla hain Googlesta esityksiä liippaavia sivustoja ja naputtelin ne del.icio.us:iin tagilla itko06. Näin kerättiin kätevästi vakuuttava kirjanmerkkikokoelma kovimmista sosiaalisen verkon resursseista.

Ja parasta hommassa oli, että se toimi täysin ongelmitta. Tätä jos haluaisi parantaa, niin esittäjän koneen työpöydän jakaminen nettiin olisi kiva, nyt etäosallistujien oli itse selattava dioja ja pysyttävä esiintyjän tahdissa.

Dynaaminen asiantuntijuus strategiana oman osaamisen ylläpidossa

Tämä artikkeli on julkaistu IT-viikon tietoliitteessä 28.9.2006, jota julkaisee Tietotekniikan liitto:

Asiantuntijuuden tutkijat ja yrityskonsultit ovat samaa mieltä: yksilöarvioinnin aika on ohi, roolikohtaisen kompetenssin arviointi on mieletöntä. Yksilön sijaan kannattaa mitata tiimin viestinnän määrää, tuloksellisuutta ja oppimiskykyä. Tämä on kaukoidässä tajuttu aikaa sitten, yksilökeskeisessä lännessä yrityskulttuuri on vasta murroksessa.

Mitä tulevaisuudessa on osattava?

Tietotyössä ongelmat ovat jo muuttuneet niin monimutkaisiksi, ettei niitä voi yksilötyöllä ratkaista. Tarvitaan yhteistyötä, tiimejä, konsultointia, kollegoilta kysymistä.

Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tiimin on kyettävä sopeutumaan jatkuvasti uusiin tilanteisiin. Yksilöltä vaaditaan tällöin sosiaalisia taitoja, epävarmuuden ja erilaisuuden sietämistä, sekä oppimiskykyä. Tiimin on nautittava organisaation luottamusta ja saatava riittävästi vapauksia, jotta innovaatio olisi lainkaan mahdollista.

Miten se opitaan?

Asiantuntijuuden tutkimuksessa puhutaan rutiiniasiantuntijoista ja dynaamisista asiantuntijoista. Edellinen opettelee itsensä osaajaksi, mutta jämähtää paikoilleen ja pian joutuukin peittelemään tekemisiään, jotta vanhentunut osaaminen ei paljastuisi. Dynaaminen asiantuntija sen sijaan asettaa itselleen aina uusia tavoitteita oman osaamisensa rajoilta, hyödyntää ympäristön tarjoamaa tukea ja kehittää osaamistaan jatkuvasti. Kumpi sinä olet?

Itsensä kehittäminen tapahtuu pääasiassa epämuodollisesti, työssäoppimisen myötä. Toki erilliselle koulutustarjonnalle on kysyntää, mutta kurssit valitaan kunkin yksilöllisten ajankohtaisten tarpeiden mukaan. Pääosa oppimisesta on kuitenkin kollegoilta oppimista. Tämä edellyttää organisaatiolta rakennetta, joka mahdollistaa yhä uusiin haasteisiin siirtymisen, sallii virheiden tekemisen, kannustaa oppimaan ja edistää epävirallisten yhteistyökuvioiden syntymistä sekä organisaation sisällä että ulkopuolella.

Oman osaamisen osoittaminen

Kuten jo todettiin, yksilöiden taitojen sijaan keskeistä on tiimin toiminta. Yksilön arvoa organisaatiolle voidaan arvioida sen mukaan, kuinka paljon tämä edistää tiimin tai tiimien toimintaa.

Periaatteessa yksilön on siis oman osaamisensa panttaamisen sijaan jaettava sitä mahdollisimman laajalti organisaatiossaan. Edistämällä yhteistyötä yksilö on yhteisön arvokas jäsen. Omassa toimistossaan mököttäjä on rasite.

Käytännössä yksilön panostusta yhteiseen osaamiseen voidaan mitata helposti:

  1. Kuinka paljon tietämystä tämä lisää organisaation yhteiseen tietovarantoon (joka yhä useammin on wiki)?
  2. Kuinka paljon tietämystä tämä tuo esiin omassa blogissaan? Kuinka suosittu tämä blogi on organisaation sisällä ja ulkopuolella?

The trend for good companies and valuable employees

On the 12th of September the pedagogical faculty of the University of Helsinki hosted a panel talk Siltamat (in finnish) where, among others, Esko Kilpi was talking about how the frontline companies in far east are conducting business. It was refreshing to see someone actually use hype words like “web 2.0″, “blog” and “wiki” in a meaningful way. Here’s a summary.

Instead of the static business models of the industrial era, the information age and globalization make everything dynamic and changing. This means that the relationship companies have with their customers, and with their employees, must be a learning relationship. The relationships must be evaluated and adapted constantly.

Because the problems tackled in the information age have already become too complex for individuals to handle, the unit that functions, learns, and is evaluated, is no longer an individual employee, but a group of employees, often called a team, group, or department. The traditional way of evaluating role based competences of people is no longer meaningful, since the relationship is dynamic and learning, and people will move from one role to another constantly. Replacing them are as adaptation and learning abilities, and evaluation more often than not happens through peer review.

Each unit (team, department) must communicate and collaborate. If each person just does his own job, the company is soon in trouble. Employess no longer need to learn everything that relates to their role, but rather they need to know where they can get help. The three things that an employee in a new role should find out are:

  1. Who has done this before? Who can I ask?
  2. What has been done before? What has it been based on?
  3. Where is the best expertise?

In order for these answers to be available, employees and teams need to reflect on their work. And the organization must make reflection possible by giving people the time to do that. And reflection is meaningless unless things can be changed. This means that the conclusions of reflection should be fed back to the system, so that the ways of working can be improved based on the findings. The employees themselves thus must have the power to change the rules they work under.

With current technologies, reflection is most naturally done using personal blogs within the company. And instead of just writing, a lot can be podcasted – images of designs, or audio/video recordings of designers discussing a complex issue. The more popular a blog is, the more valuable information that individual is sharing with his colleagues, and the more valuable that individual is for the company.

The company itself should be presented in a wiki. Every employee can edit the wiki pages, and thus the ever-increasing knowledge (or intellectual capital) of the company is not stuck within the heads of employees, but is shared with everyone as best as possible. Any and all documents, people, and resources should be tagged. Not with keywords from a closed vocabulary, but actually tagged with freeform tags (folksonomies). Information cannot be categorised into a tree structure of folders anymore, since most of the complex information should be present in several places. The network hierarchy needed is most easily represented by tags.

Because of the learning nature of relationships and the constant changes in company realities, deep hierarchies of managers are no longer appropriate. Instead of forming permanent departments, employees should form short-lived unofficial teams, groups, or pairs across intraorganizational boundaries as needed (emergent resource allocation). This also means that there is no such thing as repeatable processes, since things change all the time. This makes many quality standards, such as the ISO 9000, meaningless.

Summary: people need to adapt, learn, and share; evaluation is done based on the contributions of the indivudal to the organization, often using peer-review; sharing is done using blogs and wikis; people are allowed to reflect on their work and rules of working are changed accordingly. All this gives the company more flexibility and provides an advantage in the current market, where the focus is moving from mass production to customized production, and companies need to adapt and accomodate changes in the market rapidly.