Tässä ajatuksia, jotka heräsivät kuunnellessani Arthur Warmothin haastattelua aiheesta “Psychology, Economics, and Learning Communities”.

Nykyinen talousjärjestelmä ja näkymättömän käden periaate (“markkinat hoitaa kaiken”) ei itse asiassa hoidakaan kaikkea hyvin. Markkinat hoitavat erinomaisesti yksilöiden tarpeet (kuluttajat) ja yksilöiden sijoitukset (sijoittajat), mutta eivät palvele hyvin yhteisiä asioita (commons) eli kansalaisten tarpeita. Yhteistä ovat esimerkiksi luonto, sivistys, kulttuurielämä, onnellisuus ja useimmat muutkin korkeammat tarpeet. Ja internetissä commons ymmärretään tarkoittamaan kaikkea yhteiseen käyttöön annettua sisältöä, esimerkkinä vaikkapa Wikimedia Commons.

Yksi ajatus nykyisen talousjärjestelmän parantamiseksi olisi perustaa säätiöitä huolehtimaan yhteisistä tarpeista. Näiden säätiöiden ei tule toimia rahallisen kannattavuuden perusteella eikä markkinatalouden sääntöjen mukaan, vaan vain yhteisen hyvän puolesta.

Yliopistot ovat tavallaan se säätiö, joka huolehtii kansan sivistyksestä ja opista. Nykyisin yliopistojen halutaan kuitenkin muuttuvan yhä enemmän yrittäjähenkisiksi ja markkinatalouden säännöillä toimiviksi. Markkinatalous (eli maksimaalisen ahneuden periaate) ei toimi yhteiseksi hyväksi, joten yliopistot muuttuvat väkisinkin palvelemaan yksilöllisiä tarpeita, eli tutkintojen suorittamista ja uramahdollisuuksien avaamista. Korkeammat arvot ja tavoitteet jäävät, koska ne eivät markkinataloudessa kannata – rahaa ei tule tarpeeksi sijoituksiin nähden. Jos yhteiskunnan sivistys ja onnellisuus ovat todella rahalla mitattavissa, niin tässähän ei ole mitään vikaa. Mutta miksi sekä Mohammed Yunus (Nobelin rauhan palkinto, 2006) että Äiti Teresa (Nobelin rauhan palkinto 1979) ovat USAssa käydessään todenneet, että USAn ihmiset ovat surkeammassa tilassa kuin Intian slummien asukkaat tai Bangladeshin köyhät? Vaikka rahalla mitattuna USAn kansalaiset ainakin vielä ovat maailman rikkaimpia, jotain kuitenkin puuttuu, kun elämä koostuu työstä ja kuluttamisesta. Sekö on Suomenkin innovaatiostrategian perimmäinen tavoite? Bruttokansantuotteen kasvattaminen optimoimalla kansalaisten työura ja maksimoimalla kulutus, eli krääsän ostaminen? Vai olisiko elämässä jotain muutakin?

Warmothin mukaan olemme ehdollistuneet ajattelemaan omaisuutta ja tuottoa tietyllä tavalla, yksilöllisenä mammonan haalimisena. Jos olisimme oppineet erilaisen omaisuuden käsitteen, johon kuuluisi vaikkapa yhteisen hyvän lisääminen, onnellisuus ja hyvinvointi, voisi yhteiskunta olla melkoisen erilainen. Tienaamisen ja kuluttamisen sijaan ihmiset ehkä välittäisivät lähimmäisistään, tekisivät yhdessä juttuja (milloin sinä viimeksi osallistuit talkoisiin, suomalaiseen perinteeseen?) ja pysähtyisivät nauttimaan elämästään jatkuvat oravanpyörän sijaan.

Konkreettinen esimerkki: Minä lainaan rahaa Kiva-järjestön kautta kehitysmaihin. En saa lainalleni lainkaan rahallista korkoa. Mutta se hyvän olon tunne, kun voin konkreettisesti auttaa muita pärjäämään elämässään, on moninkertaisesti arvokkaampaa – ja riittää siihen, että lainaan rahaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Onko ihminen pohjimmiltaan kilpaileva vai yhteistyötä tekevä olento? Onko kilpailu vai yhteistyö tuonut merkittävimmät edistysaskeleet? Sodassa tapahtuva tekninen kehitys pohjaa toisaalta kilpailuun kansakuntien välillä, toisaalta yhteistyöhön maiden sisällä. Keskiajalla tieteen kehitys pysähtyi, kun avoimuus ja yhteistyö unohdettiin jokaisen vartioidessa kateellisesti omia ajatuksiaan. Nimitys “pimeä keskiaika” kertoo paljon.

Lisätietoja, kuunneltavaa ja perusteluja englanniksi podcastissa: Shrink Wrap Radio #158

Tags: suomeksi, oppiminen, politiikka, talous