Sosiaalinen media opetuksessa

Työpaja 28.2.2008 (Haaga-Helia)

Miksi sosiaalista mediaa?

Sosiaalinen media (tai sosiaalinen web, tai sosiaalinen verkko, tai web 2.0) tarkoittaa uutta tiedon ja median käyttö- ja tuottokulttuuria, jossa julkaisu ei enää ole harvojen etuoikeus, vaan kaikkien ulottuvilla. Tämä muuttaa olennaisesti sekä liike-elämän, yksityiselämän että koulutuksen toimintaperiaatteita.

Omia käsityksiään voi herätellä katsomalla joitain alla mainituista videoista ja sen jälkeen selaamalla jotakin web2.0-palveluita listaavaa hakupalvelua. Joitain vuosia sitten sosiaalinen media tarkoitti lähinnä blogeja ja wikejä, nyt tarjolla olevien palveluiden määrä on järkyttävä. Toisaalta opettaja voi myös huokaista helpotuksesta – palveluita on niin paljon, ettei kenenkään voi olettaa tuntevan niitä kaikkia. Riittää siitä, että ymmärtää perusperiaatteet ja suuntaviivat.

Webin tapahtumien seuraaminen

Sosiaalinen media tarkoittaa myös informaation yhä kiihtyvää lisääntymistä. Tämän informaatiotulvan hallintaan on työkaluja, jotka jokaisen on otettava käyttöön. Vaihtoehdot ovat kehityksen kulusta jättäytyminen tai infoähky.

Perustekniikka eri palveluiden tapahtumien seurantaan on RSS. RSS:n (tai Atomin tai muiden standardien) avulla voi tilata melkeinpä mistä tahansa palvelusta uutisvirran (news feed) itselleen. Ensin on vain hankittava itselleen tapa käsitellä näitä uutisvirtoja ja sitten opeteltava uutisia tilaamaan ja lukemaan.

Ennen eteenpäin jatkamista tulisi sinulla olla toimiva RSS-lukija muodossa tai toisessa ja siihen tilattuna joukko uutisvirtoja. Voit esimerkiksi tilata joitain seuraavista blogeista. Siirry kullekin sivulle, etsi RSS-kuvake tai -linkki ja tilaa syöte lukijaasi (OLDaily voi olla vähän haastava, se kun on ihan Stephenin oma alusta).

Tietotulvan suodattaminen

Tietotulvaa voi edelleen vähentää hyödyntämällä muita ihmisiä sisällön arvioinnissa. Eri aloilla on toimijoita, jotka aktiivisesti seuraavat jopa satoja blogeja ja tietolähteitä ja nostavat olennaisimmat esiin omassa syötteessään. Opetusalalla Stephen Downes’in OLDaily lienee se tunnetuin. Portinvartijat sen sijaan perustavat suodatuksen yleisempään merkittävyyteen, eli vain laajempaa merkitystä sisältävät tapahtumat nostetaan näkyviin. Perinteiset uutislehdet toimivat tällä periaatteella, myös netissä. Välimuoto näistä kahdesta ovat sosiaaliseen arviointiin perustuvat palvelut, joita netissä on lukuisia. Omia tuttujaan voi hyödyntää seuraamalla vaikkapa linkkejä, joita he jakavat muiden näkyviin.

  • Linkkien jakopalvelut: del.icio.us, Furl, Ma.gnolia
  • Visualisointi: tagipilvet yms.
  • Muita: spurl simpy My Web 2.0 Blinklist Blogmarks Google Mister Wong

    • Blogit ja blogosfääri

    Jos et tuota mitään, et ole olemassa. Tässä vaiheessa on siis tarpeen hankkia jokin blogialusta, jossa voi omaa blogausta harjoitella. Jos et ole valmis perustamaan ihan oikeaa omaa blogiasi, käytä alla mainittua harjoitteluympäristöä.

    Blogit voi aiheen perusteella jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan: henkilökohtaiset päiväkirjat, uutissuodattimet ja ammattimainen kommentointi.

    Bloggauksessa on erilaisia tyylejä (normaali, mikrobloggaus, linkkibloggaus, livebloggaus) ja alakulttuureja omine sääntöineen. Suomalaisessa blogosfäärissä on jossain määrin erilainen käyttäytymiskulttuuri kuin vaikkapa USAssa. Tutustu ensin saman alan kirjoittajien toimintaan ennen kirjoittamista.

    Viestintävälineet

    Kannattaa muistaa, että perinteinen sähköposti ja tekstiviestit ovat myös viestintävälineitä. Niiden lisäksi on vain kertynyt suuri joukko erilaisia vaihtoehtoja. Kaikki viestintävälineet voidaan jaotella joko synkronisiin tai asynkronisiin, sekä kahdenvälisiin tai useammanvälisiin.

    Palveluiden hankkiminen opetuskäyttöön

    • Vaihtoehtoja palveluiden käytölle:
    • Oppilaitoksen IT-osasto hankkii ja ylläpitää
    • Käytetään webissä tarjottua palvelua (ilmainen tai maksullinen)
    • Perustetaan oma LAMP-palvelin omaan domainiin (hinta: noin $10/kk) ja etsitään jostain (opiskelijoista?) yksi osa-aikainen ylläpitäjä

    Etenkin viimeinen vaihtoehto on mielenkiintoinen. Kaikkia palveluita ei ole webissä vapaasti tai rahallakaan saatavana, joten oma LAMP-palvelin (Linux, Apache, MySQL, PHP) on edullinen tapa saada lisää palveluita – valtaosa open source web2.0-palveluista perustuu nimenomaan LAMP-pinoon ja asentaminen on rutiininomainen toimenpide.

    • (Oppimis)ympäristövaihtoehtoja: Moodle, Mambo, Joomla, Movable Type, Plone, Typ03, Mediawiki, Drupal, WordPress… Katso lisää ZaidLearn:stä.
    • Avoimuus! Import/export-toiminnot tärkeitä, jotta sisältö ei jää vangiksi.

    Multimedia: Kuvat

    Blogeissa julkaistaan pääasiassa tekstiä, kuvia taas julkaistaan kuvapalveluissa, vaikka tietysti kuvia voi blogikirjoituksiinkin liittää. Kuvapalvelut ovat tyypillisesti ilmaisia vähäiseen käyttöön, isompaan käyttöön maksullisia. Kuvia saa lähettää tyypillisesti satoja ennen kuin rajat tulevat vastaan.

    Kuvia voi nykyisillä ajax- ja flash-käyttöliittymillä jo editoida suoraan selaimessa, jolloin erillistä kuvankäsittelyohjelmaa ei aina tarvita. Editointi on tietysti varsin rajallista, tyyliin kuvien pyöritys, rajaus, värikorjaukset. Esim. Picnik osaa hakea kuvia muista kuvavarastoista ja editoinnin jälkeen lähettää tuotoksen sinne.

    Multimedia: Ääni

    Blogauksen siirtyminen tekstistä ääneen oli pitkälti Applen iTunes-palvelun ja iPod-soitinten ansiota. Ääniblogeja eli podcasteja voi kuunnella kuitenkin useilla eri ohjelmilla ja suoraan tietokoneeltaan tai millä tahansa mp3-soittolaitteella. Teknisesti podcastit ovat blogeja, joissa tekstiin on liitetty linkki audiotiedostoon. Blogin RSS-feediin lisätään ns. enclosure-tagi, jolla audiotiedosto tunnistetaan. Tällöin podcasteja ymmärtävä RSS-lukija osaa käsitellä syötettä podcastina, muut lukijat taas näyttävät html-sisällön sellaisenaan, jossa on linkki äänitiedostoon.

    Multimedia: Video

    Äänestä videoon siirtyminen oli luonteva askel pari vuotta sitten halpojen web-kameroiden ja videokameroiden yleistyessä. Videopodcastaus (mm. vodcasting) toimii täysin samalla tavalla kuin äänipodcastauskin, mutta vaatii tietysti kaistaa moninkertaisesti ja mp3-soittimelta vaaditaan videotoiminnot ja ruutu.

    Vodcastien seuraaminen onnistuu useilla ohjelmilla, joista iTunes on se yleisin. Uusi tulokas on Miro, joka käsittelee pelkästään videosyötteitä ja on optimoitu niitä varten.

    Videot yleensä nauhoitetaan koneessa olevassa webkameralla, mutta toinen vaihtoehto (soveltuva esim. ohjelmistojen käytön havainnollistamiseen) on screencasting eli tietokoneen näytön tapahtumien tallentaminen.

    Sisällön yhdistely: Embed

    Helpoin tapa yhdistää materiaalia useista paikoista yhdelle sivulle on embed-tekniikka. Embedissä idea on, että sivulle liitetään pätkä html-koodia, joka lataa toiselta sivustolta javascript-tiedoston, joka vuorostaan dynaamisesti luo sivulle samaa kohtaan html-elementtejä joihin sisältö ladataan tuolta toiselta sivustolta. Jotta embediä voidaan käyttää javascript-koodi ladattava siltä palvelimelta, josta itse sisältökin haetaan (selaimen turvallisuusasetusten vuoksi). Tyypillisin käyttöesimerkki on videoklipin liittäminen blogimerkintään tai del.icio.us-palvelun linkkien liittäminen blogin sivupalkkiin.

    • Embed-mahdollisuuden tarjoaa yli puolet web2.0-palveluista:
  • Esimerkkejä:
  • Harjoitus:

    • Yhteistyö

    Yhteistyötä muiden kanssa voi webissä tehdä monella tekniikalla, josta tunnetuin lienee wiki-tekniikka. Wiki wiki (Hawai’in kieltä, tarkoittaa “nopeasti”) on sivusto, jossa sivujen sisältöä voi muuttaa mahdollisimman yksinkertaisesti, ja lähtökohtaisesti kaikilla on samanlaiset oikeudet sisällön muokkaamiseen. Käytännössä valvontaa ja rajoituksia tarvitaan spämmäyksen estämiseksi.

    Wikien lisäksi on lukuisia erilaisia sivustoja ja palveluita, jotka mahdollistavat useamman henkilön (lähes tai täysin) yhtäaikaisen yhteistyön. Myös jotkin sosiaaliset verkostot (joista lisää myöhemmin) toimivat tällaisina.

    Wikeistä kannattaa muistaa, että ne tarjoavat yhteistyön lisäksi myös versionhallinnan. Tämä mahdollistaa esimerkiksi oman kirjoituksen kehittymisen reflektoinnin, eli wiki on erinomainen työ prosessikirjoittamiseen, vaikkei sitä käyttäisikään yhteistyövälineenä.

    Yhteisöt

    Opetuksessa tulee huomioida, että oppijat mahdollisesti haluavat pitää opiskelun ja oikean elämänsä erillään. Monoliittiset ympäristöt kuten Facebook tai MySpace eivät tätä salli (vielä), vaan kaikki on yhdessä sekasotkussa. Tästä syystä erillisiä yhteisöjä mahdollistavat alustat, kuten Ning, toimivat paremmin opetuksessa, ainakin toistaiseksi.

    Ympäristöjen mainosrahoitteisuus on myös huomioitava, sillä mainokset voivat haitata oppimista tai loukata osallistujia. Ningissä kokeillaan K12-opetuksessa mainoksetonta toimintaa.

  • Avoimista sisällöistä:

    • Virtuaalitodellisuus

    Kolmannen ulottuvuuden ja avatarien tuominen mukaan opetukseen jakaa mielipiteitä vahvasti kahtia. Second Life lienee se tunnetuin ja kiistellyin väline, jossa jotkut opettavat aktiivisesti, toiset taas kaihtavat sitä sen kaupallisuuden vuoksi. Second Life on tarkoitettu aikuisille, joten alaikäisiä sinne ei pidäkään päästää. Puolustajien mielestä nimenomaan 3D-ympäristön avatarien läsnäolo ja elekieli tuovat etäopetuksen lähemmäs luokkahuoneen jaettua tilaa.

    Virtuaalitodellisuutta löytyy monessa muodossa ja esimerkiksi Google Earth on etenkin kartalla tapahtuvaan toimintaan omiaan.

    Palvelujen yhdistely: Mashup

    Jos sisällön yhdistely eri palveluista ei riitä, voidaan myös eri palveluita yhdistää uusiksi sovelluksiksi. Monet web-palvelut tarjoavat avoimen rajapinnan (API eli application programming interface) jonka avulla palvelua voidaan käyttää ohjelmallisesti. Tyypillisessä mashupissa otetaan kaksi palvelua, joiden tiedot yhdistetään uudeksi palveluksi. Usein toinen palveluista on Google Maps ja toinen on jokin tietolähde, jossa on jollain tavalla paikkatietoja mukana.

    • Mashup-ympäristöjä: Yahoo Pipes, Lotus Mashups (myöhemmin tänä vuonna)
    • Esimerkkejä mashupeista:

    Remiksaus

    Kun muiden tekemää materiaalia hyödynnetään omassa tuotannossa, käytetään termiä remiksaus. Tärkeää tässä on toimia lainmukaisesti. Vain sellaista materiaalia voi käyttää, joka sallii aiotun käytön. Mahdolliset lainaukset ja muut tiedot on merkittävä näkyviin lisenssien ehtojen mukaisesti. Remiksaukseen kuuluu myös toisen tekemän aineiston jatkokehitys ja muokkaus.

    Tekijänoikeuden tulkinta USAssa on muuttumassa, koska nykytulkinta pitkälti tekee nykyisen remiksauskulttuurin laittomaksi. Katso esim. NY Timesin artikkeli, jossa esitetään tulkintaa, että jos työ lisää jotain uutta arvoa alkuperäiseen, on se kohtuullista käyttöä (fair use), mutta jos sillä voi korvata alkuperäisen on se tekijänoikeuden vastaista.

    • Remiksaus
    • Toisten tekemän materiaalin jatkokehitystä ja käyttöä uudessa tilanteessa
    • Hyvin usein rikkoo tekijänoikeutta (muttei välttämättä)
  • Tekijänoikeus

    • Pohdittavaa

    Tässä vielä kysymyksiä, joita kannattaa pohtia ennen oman web2.0-opetustoiminnan aloittamista.

    • Vinkkejä ja lisätietoa: Always learning, Learnlets, Sosiaalinen media opetuksessa, Sosiaalinen media, Ohjelmia opettajan käyttöön.
    • Täytyykö sisältö suojata salasanalla?
    • Millä lisenssillä oppijoiden tekemä sisältö julkaistaan? Kuka sisällön omistaa?
    • Lähi-, monimuoto- vai etäopetus?
    • Yksilö-, ryhmä- vai yhteistyötä?
    • Pedagoginen lähestymistapa? Käytetyt pedagogiset menetelmät?
    • Opiskelijoiden autonomian määrä?
    • Asiantuntijatiedon lähde: opettaja, opiskelijat, kirjat, oppimateriaali, webbi?
    • Arviointi: tentti, harjoitukset, lopputyö, itsearviointi, vertaisarviointi?
    • Halutut oppimistulokset: pintapuolinen yleiskatsaus, muistaminen, rutinoituminen, syvällinen ymmärrys, sovelluskyky?

    Lopuksi

    • http://tarmo.fi
    • tarmo@iki.fi

     

    Join the Ripple effect, or do something Kiva

    People following my recent del.icio.us links may have noticed my tendency towards trying to keep this planet of ours in a good condition. In addition to climate change and peak oil, there’s of course the whole of human suffering that is mainly caused by the uneven distribution of wealth. In the last 100 years the rich countries have become richer, while the poor have become poorer. The ratio has grown from 30:1 to 85:1.

    Two things that I’ve done to help make a difference were joining Kiva and Ripple. Kiva is a microloan service that allows you to loan money, starting from $25, to someone in need, and get paid back when the loan (usually under or around a year) terminates. I’d warmly recommend everyone to participate in a few microloans – the risk is quite small, but the benefits are remarkable.

    Using Ripple is even simpler – they provide a clickable banner which I’ve added to my blog, which anyone can use to support charity – with no cost! You just get to see an advertisement, and the revenue from that ad view is funnelled to a charitable cause. I’ve actually disabled by AdBlock extension for the www.ripple.org domain so I see the ads. You can add the banner to your site, or just replace your normal Google search page (or search bar) with Ripple, which makes sure that all ad revenue that your googling generates will go to charity.

    And yes, this is related to psychology and technology: We can use new technologies such as these to alleviate the psychological suffering in the world. If you want to “fight terrorism”, help balance the scales. It’s people being exploited that get mad. Buy some fair trade bananas or coffee, if nothing else.

    ripple Money Education Food Water

    Psychology of fetuses

    I attended a nice Siltamat lecture at the Psychology department of the University of Helsinki. Here’s a summary.

    Sensory development

    Sense of touch starts working at 8 weeks, muscular response to touch at 12 weeks. Pain is felt.

    Sense of smell and taste is very accurate. Babies can identify their own mother’s milk even after a 3 month pause. The sense gets accustomed to all the smells and tastes that are delivered to the baby from the mother. So eating garlic during pregnancy means the baby will prefer garlic as well. Fetuses also swallow, and the rate of swallowing can be used to detect how much they like a certain flavour (girtls like sweet more than boys).

    Sense of hearings starts working at 18 weeks. The fetus hears the body sounds of his mother, and his mother’s voice quite accurately. From the outside world he can hear many sounds, and can discern between different vowels and different pronounciation. During the last 12 weeks, the baby learns and remembers the sounds, music, and speech he hears.

    A newly-born baby prefers heart beats, talking, and other familiar sounds. He will prefer talk over talk-like sounds, his own mother’s voice over that of others, and his mother’s language over others. The distinction is based on the prosody of the talk (melody and rythm). The baby will also prefer music his mother listened to during pregnancy over other music, songs sung by his mother over other songs, and his mother’s singing voice over that of others. The baby uses the sounds he already knows (and their emotional content) to match with visual impressions of facial expressions to learn what they mean.

    Birth weight and cognitive development

    The optimal birth size in BPM (height divided by weight cubed) is 29 or more. Shortened pregnancy will cause babies to be born underweight, but that is not as problematic as a baby that is full term, but still births underweight. Low birth weight can be caused by the smallness of the mother, smoking, and stress.

    Low birth weight will correlate with:

    • increased risk of type II diabetes
    • tendencies of fearfulness, sadness, frustration, and ADHD
    • cognitive skills (also height and head circumference are connected)

    Even a single extremely traumatic event (like an earthquake) can shorten the length of pregnancy. Short pregnancy is also connected with heightened risk of depression at older age. And malnutrition during the first trimester is correlated with higher risk for schitzofrenic symptoms.

    The health effects of these physiological factors are stronger in boys than in girls, but cognitive effects show no bias. All effect can be altered by the positive influence of the parents and the environment.

    Final note: Smoking at the rate of 10 cigarettes / day even before the pregnancy will cause a significant drop in the IQ scores of the child at the age of 56 months.

    Thinking about the users

    Kathy Sierra is one of the bloggers at Creating Passionate Users, which I already had on my Bloglines subscription, but ran into again in an IT-Conversations podcast, where she had some good insight on thinking about users. Here I’ll summarize those insights and combine them with other ideas I’ve gleaned from other places.

    Her main argument was that in order to have users that are passionate about your site, they need to get past the “suck” phase. If you suck at something, then you won’t be passionate about it. OK, I can conceed that having some level of competence on a theme is a, but not the only requirement. So the first step is to analyze why people would want to use your service in the first place – what kind of new skills they will need to gain to use it fully? And why would they do that learning (5 why’s)? An example she uses is a Nikon photography guide site, that made her buy a better camera in order to take better shots.

    The road to mastery of a skill is a long one, so most people need intermediate milestones. So it’s a good idea to show the vision of what mastery will give to them, but also make it clear that there are smaller steps to be taken, and each step does also produce some added value to the user. These visions could be communicated via images, or verbally (“wouldn’t it be cool if you could…”).

    To get people to learn something voluntarily, you should aim for the flow experience. This means providing a challenge that is interesting enough, but not too hard for their current skills. Boredom and frustration are the alternatives to a flow experience if the situation is not balanced correctly.

    For keeping up the motivation that users have initially gained, Kathy Sierra mentions levels in games. Gaining new levels of expertise give you new “superpowers”, that should be visibly demonstrated to the users. This is one very good idea, and more ideas about keeping users addicted to your service are in my previous blog post.

    One important factor often neglected (or just done poorly) is user documentation. A technical, logically structured doument may be understandable to the designers of the system, but hardly so for the newbie user. The documentation should use conversational style (because the brain is more interested in conversations than monologues), and provide a story or stories (because the episodic memory of the brain is otherwise unused). Fun stuff should also be included (because fun equals play equals learning opportunity for the brain). And showing pictures of puppies and kittens (or snakes and spiders) also lights up additional areas of the brain. Leaving some things obscure or unclear or mysterious is also a good way to keep users interested.

    Finally, featuritis is a good way to kill user enthusiasm and make them feel guilty for not understanding the whole system. Having good documentation, a user community for peer support, and of course, KISS (keep it simple, stupid!) are good ways of avoiding this.

    Getting people addicted to your web site

    I listened to an IT-Coversations podcast from SuperNova 2006 a few days ago about games and education. The most interesting part of the podcast were the notes by Amy Jo Kim describing how games get their players addicted to them, and how those techniques could be applied to learning environments or any systems. In the social web the largest challenge usually is starting a new community. Adding the “game appeal” of the site may help.

    The main appeal-increasing features seen in games and many social software applications as well are:

    1. Collecting stuff: Items in WoW, links in del.icio.us, connections in LinkedId, furniture in Habbo Hotel… Allowing users to collect various things into their virtual environment will appeal to many collector-minded people, and will increase their tendency to continue using the system.
    2. Earning points: The old wisdom is that any visible meter becomes a goal to people, so it is important to carefully design those meters. Earning points can be based on some rules in the system (WoW experience levels), or they can be social in nature (LinkedIn recommendations, Ebay ratings).
    3. Feedback: Feedback on the progress on any meter should be provided multimodally (visual, auditive, tactile?), often, and in interesting ways. This keeps people going with the system.
    4. Social exchanges: The visibility of the community and people is important. It is also important to allow the community members to communicate. Exchanging any kind of communications or tokens (blog comments, eBay ratings, Habbo Hotel presents, WoW chats) is essential for a community to flourish.
    5. Customization: Making the environment look like you want is an important way to add a feeling of ownership to the user. Customization of the user interface is an easy way of doing that. Also customizing your character (WoW avatar, community profile) and tailoring how things work and optimizing the things you see are also important affordances.
    6. Allow for emergence: Do not overdesign the system and force people to work in a certain way. Most communities will surprise the original designers of the system. So make the system open enough to allow emerging behaviour, and be ready to modify your system to better support these emerging patterns.

    Dynaaminen asiantuntijuus strategiana oman osaamisen ylläpidossa

    Tämä artikkeli on julkaistu IT-viikon tietoliitteessä 28.9.2006, jota julkaisee Tietotekniikan liitto:

    Asiantuntijuuden tutkijat ja yrityskonsultit ovat samaa mieltä: yksilöarvioinnin aika on ohi, roolikohtaisen kompetenssin arviointi on mieletöntä. Yksilön sijaan kannattaa mitata tiimin viestinnän määrää, tuloksellisuutta ja oppimiskykyä. Tämä on kaukoidässä tajuttu aikaa sitten, yksilökeskeisessä lännessä yrityskulttuuri on vasta murroksessa.

    Mitä tulevaisuudessa on osattava?

    Tietotyössä ongelmat ovat jo muuttuneet niin monimutkaisiksi, ettei niitä voi yksilötyöllä ratkaista. Tarvitaan yhteistyötä, tiimejä, konsultointia, kollegoilta kysymistä.

    Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tiimin on kyettävä sopeutumaan jatkuvasti uusiin tilanteisiin. Yksilöltä vaaditaan tällöin sosiaalisia taitoja, epävarmuuden ja erilaisuuden sietämistä, sekä oppimiskykyä. Tiimin on nautittava organisaation luottamusta ja saatava riittävästi vapauksia, jotta innovaatio olisi lainkaan mahdollista.

    Miten se opitaan?

    Asiantuntijuuden tutkimuksessa puhutaan rutiiniasiantuntijoista ja dynaamisista asiantuntijoista. Edellinen opettelee itsensä osaajaksi, mutta jämähtää paikoilleen ja pian joutuukin peittelemään tekemisiään, jotta vanhentunut osaaminen ei paljastuisi. Dynaaminen asiantuntija sen sijaan asettaa itselleen aina uusia tavoitteita oman osaamisensa rajoilta, hyödyntää ympäristön tarjoamaa tukea ja kehittää osaamistaan jatkuvasti. Kumpi sinä olet?

    Itsensä kehittäminen tapahtuu pääasiassa epämuodollisesti, työssäoppimisen myötä. Toki erilliselle koulutustarjonnalle on kysyntää, mutta kurssit valitaan kunkin yksilöllisten ajankohtaisten tarpeiden mukaan. Pääosa oppimisesta on kuitenkin kollegoilta oppimista. Tämä edellyttää organisaatiolta rakennetta, joka mahdollistaa yhä uusiin haasteisiin siirtymisen, sallii virheiden tekemisen, kannustaa oppimaan ja edistää epävirallisten yhteistyökuvioiden syntymistä sekä organisaation sisällä että ulkopuolella.

    Oman osaamisen osoittaminen

    Kuten jo todettiin, yksilöiden taitojen sijaan keskeistä on tiimin toiminta. Yksilön arvoa organisaatiolle voidaan arvioida sen mukaan, kuinka paljon tämä edistää tiimin tai tiimien toimintaa.

    Periaatteessa yksilön on siis oman osaamisensa panttaamisen sijaan jaettava sitä mahdollisimman laajalti organisaatiossaan. Edistämällä yhteistyötä yksilö on yhteisön arvokas jäsen. Omassa toimistossaan mököttäjä on rasite.

    Käytännössä yksilön panostusta yhteiseen osaamiseen voidaan mitata helposti:

    1. Kuinka paljon tietämystä tämä lisää organisaation yhteiseen tietovarantoon (joka yhä useammin on wiki)?
    2. Kuinka paljon tietämystä tämä tuo esiin omassa blogissaan? Kuinka suosittu tämä blogi on organisaation sisällä ja ulkopuolella?

    The trend for good companies and valuable employees

    On the 12th of September the pedagogical faculty of the University of Helsinki hosted a panel talk Siltamat (in finnish) where, among others, Esko Kilpi was talking about how the frontline companies in far east are conducting business. It was refreshing to see someone actually use hype words like “web 2.0″, “blog” and “wiki” in a meaningful way. Here’s a summary.

    Instead of the static business models of the industrial era, the information age and globalization make everything dynamic and changing. This means that the relationship companies have with their customers, and with their employees, must be a learning relationship. The relationships must be evaluated and adapted constantly.

    Because the problems tackled in the information age have already become too complex for individuals to handle, the unit that functions, learns, and is evaluated, is no longer an individual employee, but a group of employees, often called a team, group, or department. The traditional way of evaluating role based competences of people is no longer meaningful, since the relationship is dynamic and learning, and people will move from one role to another constantly. Replacing them are as adaptation and learning abilities, and evaluation more often than not happens through peer review.

    Each unit (team, department) must communicate and collaborate. If each person just does his own job, the company is soon in trouble. Employess no longer need to learn everything that relates to their role, but rather they need to know where they can get help. The three things that an employee in a new role should find out are:

    1. Who has done this before? Who can I ask?
    2. What has been done before? What has it been based on?
    3. Where is the best expertise?

    In order for these answers to be available, employees and teams need to reflect on their work. And the organization must make reflection possible by giving people the time to do that. And reflection is meaningless unless things can be changed. This means that the conclusions of reflection should be fed back to the system, so that the ways of working can be improved based on the findings. The employees themselves thus must have the power to change the rules they work under.

    With current technologies, reflection is most naturally done using personal blogs within the company. And instead of just writing, a lot can be podcasted – images of designs, or audio/video recordings of designers discussing a complex issue. The more popular a blog is, the more valuable information that individual is sharing with his colleagues, and the more valuable that individual is for the company.

    The company itself should be presented in a wiki. Every employee can edit the wiki pages, and thus the ever-increasing knowledge (or intellectual capital) of the company is not stuck within the heads of employees, but is shared with everyone as best as possible. Any and all documents, people, and resources should be tagged. Not with keywords from a closed vocabulary, but actually tagged with freeform tags (folksonomies). Information cannot be categorised into a tree structure of folders anymore, since most of the complex information should be present in several places. The network hierarchy needed is most easily represented by tags.

    Because of the learning nature of relationships and the constant changes in company realities, deep hierarchies of managers are no longer appropriate. Instead of forming permanent departments, employees should form short-lived unofficial teams, groups, or pairs across intraorganizational boundaries as needed (emergent resource allocation). This also means that there is no such thing as repeatable processes, since things change all the time. This makes many quality standards, such as the ISO 9000, meaningless.

    Summary: people need to adapt, learn, and share; evaluation is done based on the contributions of the indivudal to the organization, often using peer-review; sharing is done using blogs and wikis; people are allowed to reflect on their work and rules of working are changed accordingly. All this gives the company more flexibility and provides an advantage in the current market, where the focus is moving from mass production to customized production, and companies need to adapt and accomodate changes in the market rapidly.

    Don't draw diagrams of wrong practices – or: Why people still believe in the Waterfall model

    The Waterfall model is originally invented by Winston W. Royce in 1970. He wrote a scientific article that contained his personal views on software development. In the first half of the article, he discusses a process that he calls “grandiose”. He even drew a figure of the model, and another showing why it doesn’t work (because the requirements always change). This model is the waterfall. He used it as an example of a process that simply does not work. In the latter half of the article he describes an iterative process that he deems much better.

    OK, so why do people still advocate the waterfall? If you look at the scientific articles on software engineering that discuss the waterfall, they all cite Royce’s article. In other words, they’re saying something like “The waterfall is a proven method (Royce, 1970).” So they base their claims on an article that actually says the opposite: that the model does not work.

    This is how science (unfortunately) often works – researchers just cite something, because everyone else does so as well, and don’t really read the publications that they refer to. So eventually an often cited claim becomes “fact”.

    Agile methods and the linear method were both originally used already in the 1950′s. The scientific mis-citing boosted the waterfall’s popularity, but in the 1980′s it was being phased out – because people had found out (the hard way) that it does not work.

    But, things change as a busy engineer in the US defense organization is asked to come up with a standard for military grade software projects. He doesn’t know what a good process would be, and he’s told that “Hey, Royce already came up with the correct method: the waterfall. Use it.” So the waterfall becomes the US military standard DoD-2167.

    A bit later the NATO countries notice that they too need a software engineering standard. And they ask the US for their standard – no need in reinventing the wheel, right? And thus the waterfall is again used everywhrere, since if the military uses it, it must be good. Right?

    Here in Finland we had already dropped the waterfall in the 1980′s, but after the DoD-2167 was sent over the Atlantic like a weapon of mass desctruction, it became the standard, again.

    What have we learned here: The agile (iterative, incremental) methods are not new. They’re as old as the waterfall. There is no scientific evidence that the waterfall works – on the contrary, most projects fail. There is, however, massive evidence that agile methods improve productivity, quality and success rates.

    So what should we really have learned: People remember images. And people often read the beginning of an article, but not the end.

    So: Don’t draw figures or diagrams of wrong models, because people will remember them. And in the worst case that could cause hundreds of thousands of failed projects and billions of euros and dollars wasted for nothing.

    Update (February 2010): Commenters have been asking for references to back up my claims, so I added links to the most central documents referred in this blog post.

    Learning objects aren't such a hot deal after all

    Teemu Leinonen has some good critique on learning objects, check that out.

    My personal and educated opinion is that LOs are just a desperate attempt of educational publishers to keep their revenues flowing, by migrating from deadwood textbooks to digital content. And since having modular, reusable components in IT (in software engineering) produces enormous savings, then it makes sense to have modular, reusable components
    in learning as well, right? WRONG.

    Learning for humans happens in context. Having complete reusability means having no context, and vice versa. Modularity and reusability are great when the material is to be used by a machine, but not when the user is a human brain – our brains need concrete, memorable, weird things that are anchored to our previous experiences and linked to our motivations and goals. LOs can’t achieve that while being completely reusable and thus contextless.

    Eriytymisen pysyvyydestä

    Lisää Veikko Tähkän ajatuksia ja omia kommenttejani. Tähkä näkee, että
    ensimmäinen psyykkinen eriytyminen itseen ja objektiin ei ole pysyvä, vaan
    että vauva voi romahtaa takaisin vanhaan eriytymättömään kokemukseensa
    joutuessaan aggressiolla reagoimaan turhauttavaan tilanteeseen. Tällä hän
    myös perustelee ahdistuksen tunteen synnyn, kun vauvan epävakaa itse
    taistelee olemassaolostaan ja on vaarassa tuhoutua. Vasta itsen vakaannuttua
    ja vauvan opittua parempia suojautumiskeinoja, etupäässä ulkoisen objektin
    jakamisen täysin hyvään ja täysin pahaan, alkaa itse olla pysyvämpi
    kokonaisuus.

    Itse ajattelen kyllä asiasta eri tavalla, koska tällainen sisäisen
    käsitemaailman täydellinen muuntaminen egosentrisestä bipolaariseen ja
    takaisin toistuvasti on aivoille hyvin raskas operaatio, jota ei tehdä
    heppoisin perustein – aivoihin on sisäänrakennettu hyvin vahva
    konservatiivisuus, eli vanhoja käsityksiä ei hylätä ellei todistus paremman
    mallin puolesta ole ylivertainen.

    Parempi tämän eriytyneen vaiheen alkutaipaleen malli olisi mielestäni
    sellainen, jossa alkuperäinen eriytymätön maailmankuva ei täysin häviä, vaan
    jää pohjalle ja sen päälle rakennetaan käsitykset itsestä ja objekteista.
    Eriytymisen tapahduttua (eli kun itse ja objekti ovat muodostuneet), tästä
    havaintoja paremmasta mallista pidetään kiinni, ja vasta kun tämäkin
    aiheuttaa liiallista turhautumista (kun maailma ei toimikaan halutulla
    tavalla), purkautuu tilanne aggressiolla, siis raivokohtauksella. Tällöin
    tapahtuu minätilan siirtyminen tästä bipolaarisesta käsitysmallista
    eriytymättömään malliin, siis taannutaan vanhaan malliin. Minätilasiirtymät
    ovat kognitiivis-analyyttisen koulukunnan käyttämä käsite.
    Konstruktiivisesti voidaan taas puhua käsitemallien irrallisuudesta:
    käsitemallit pyrkivät olemaan ristiriidattomia, mutta vain paikallisesti,
    globaalisti katsoen mielen käsitemallit ovat hyvinkin ristiriitaisia
    toistensa kanssa, mutta kussakin tilanteessa on tietty malli käytössä muiden
    ollessa taka-alalla (oppimisen yhteydessä puhutaan siirtovaikutuksesta, kun
    tietyssä tilanteessa opittua asiaa osataan soveltaa toisissa tilanteissa, ja
    lähtökohtaisesti tällaista siirtovaikutusta ei juurikaan tapahdu, ellei
    oppimien ole oikealla tavalla käsitteellistettyä). Konstruktiiviseenkin
    viitekehykseen sopii hyvin tämä ajatus erilaisista minätiloista, joissa on
    tietyt käsitemallit käytössä, ja toiseen tilanteeseen (ja minätilaan)
    siirryttäessä toiset mallit astuvat käyttöön.

    Tätä ajatuskulkua seuraamalla juuri eriytynyt vauva ei ponnistele psyykkistä
    itsetuhoutumista (eli eriytymisen peruuntumista) vastaan, vaan vain pyrkii
    sen hetkisiä sisäisiä mallejaan käyttämällä pärjäämään ympäristössään. Kun
    nämä mallit eivät sitten tilanteessa riitäkään, tästä ristiriidasta syntyvä
    turhautuminen, ahdistus, pelko tai muut tunteet saavat aikaan minätilan
    siirtymän. Tässä vaiheessa on vauvalla käytettävissään vain muutama minätila
    - eriytymätön ahdinko (nälkäitku), eriytymätön mielihyvä, sekä eriytynyt
    primääriobjektin täysin omistava tila – joiden välillä hän voi siirtyä.

    Myöhemmin, primääriobjektin jakautuessa hyvään ja pahaan voi vauva alkaa
    attribuoida epämukavia tapahtumia tähän pahaan objektiin ilman, että
    mentaalinen käsitys hyvästä objektista kärsii, jolloin palautuminen
    eriytymättömään minätilaan ei enää ole ainoa selviytymiskeino, vaan käytössä
    on eriytynyt pahan primääriobjektin tila, jossa koetaan ahdistusta ja pelkoa
    eriytyneessä mielentilassa. Myöhempien jakautumisten myötä minätiloja
    muodostuu kymmeniä, kuten vanhempien lasten ja aikuisten kohdalla on.