Vauvan eriytymisprosessista

Psykoanalyyttinen koulukunta puhuu itsenäistymis-eriytymisprosessista tarkoittaessaan vauvan kehityksessä sitä vaihetta, jossa tämä tajuaa, ettei koko maailma olekaan häntä itseään, vaan hän on erillinen olento ja muu maailma on jotain muuta. Veikko Tähkän kirjassa “Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen” Veikko kertoo 40 vuoden kokemuksella modernista psykoanalyyttisesta mallistaan. Tärkeänä hän pitää adultomorfisesta illuusiosta eroon hankkiutumista – koska vastasyntynyt eriytymätön lapsi on psyykkisesti ihan jotain muuta kuin eriytyneet lapset ja aikuiset, on aivan turha yrittää kuvitella, miltä lapsesta tuntuu. Tällainen kuvittelu vaatii empatiaa, mutta tällaisen eriytymättömän tilan empaattinen kokeminen on mahdotonta (yritäpä kuvitella, miltä tuntuisi, jos aistisit asioita, mutta et itse olisi kokemassa niitä). Siksipä monet perinteisessä psykoanalyysissa ja ihan lastenkasvatusopissakin mainitut näkemykset on hylättävä mystisenä satuiluna.

Eriytymisprosessin Tähkä näkee olevan verrattain nopea tapahtuma. Ensimmäiset puoli vuotta lapsi vain vastaanottaa aistiärsykkeitä, jotka liittyvät mukaviin ja vähemmän mukaviin tilanteisiin. Näistä jää muistijälkiä, jotka hiljalleen kasautuvat. Kun ne saavuttavat riittävän kriittisen massan ja rakenteen (johon kuuluu sekä tyydyttävien tilanteiden ennakoitavuus että ennakoinnin pettäminen), tapahtuu vauvan mielessä suhteellisen lyhyessä ajassa eriytyminen, jossa muistijäljet rakentuvat uudelleen kahden kiintopisteen – itsen ja muun – ympärille. Vasta, kun kokeva minä on muodostunut, voi turhautumisen tai mielipahan kokemuksia muodostua.

Eriytymisen jälkeen uudet aistihavainnot alkavat muodostua näiden kahden objektin ympärille ja vasta tästä eteenpäin muodostuu muistikuvia, jotka voidaan myöhemminkin tietoisesti muistaa. Tässä vaiheessa muun edustajaksi muodostuu ensisijainen hoitaja ja seuraavien viikkojen kuluessa muu alkaa eriytyä hoitajaksi ja muiksi erillisiksi objekteiksi. Tällöin alkaa vauvan vierastamisvaihe, kun se tajuaa, että se on erillinen, hoitajastaan riippuva ja että maailmassa on jotain muutakin, johon hän ei voi vaikuttaa ja joka voi olla epämiellyttävääkin.

Seuraavaksi hieman omaa pohdintaani.

Eritymisprosessi Tähkän mukaan sopii varsin hyvin Piaget’n oppimiskäsityksiin sekä konstruktivismiin: Alusta alkaen vauva assimiloi uusia aistihavaintoja vanhojen ympärille ja tueksi, näin kasvattaen hahmotuskykyään. Kun havaintomassa kasvaa tarpeeksi suureksi ja liian ristiriitaiseksi (eli havainnot yhä enemmän ovat ristiriidassa egosentrisen maailmankuvan kanssa), tapahtuu jossain vaiheessa akkomodaatio, eli olemassaolevien käsitysten uudelleenorganisointi, johon uudet havainnot paremmin sopivat. Tällainen akkomodaatio on se oppimismuoto, jota myös kouluopetuksessa peräänkuulutetaan – olemassaolevien käsitysten muuttuminen, eli maailmankuvan muuttuminen. Perinteinen luokkaopetus kun on pahamaineinen siitä, että opitut asiat jäävät erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät mitenkään vaikuta muualla kokemusmaailmassa oleviin vääriin käsityksiin.

Vauvan ensimmäinen akkomodaatio on tietenkin psyykkisesti aivan järisyttävä kokemus, kun kirjaimellisesti koko maailma ja elämä rakentuu aivan uudella tavalla, nyt yhden egon sijaan dipoliseksi kokemusmaailmaksi, itseksi ja muuksi. Tämän mullistavan akkomodaation jälkeen uudet havainnot taas assimiloituvat olemassaolevan käsitekokonaisuuden ympärille, kunnes uudet akkomodaatiot pilkkovat hoitajaobjektin muu-objektista ja hiljalleen muun yhä useampiin objekteihin, joiden väliset vuorovaikutukset hiljalleen nousevat merkityksessä.

Eriytymisen käynnistävä tapahtuma on luultavasti luonteeltaan sellainen, joka on voimakkaasti ristiriidassa egosentrisen kokemusmaailman kanssa ja sopii huomattavasti paremmin dipoliseen kokemusmaailmaan. Esimerkiksi kokemus siitä, että käyttäytymällä tietyllä tavalla, jolla vauva yleensä saa itselleen ruokaa, ruokaa ei tulekaan, voi olla tällainen ristiriitainen kokemus, joka käynnistää ensimmäisen akkomodaation. Tietysti on mahdoton kuvitella, miltä tämä akkomodaatio lapsesta subjektiivisesti tuntuu (koska subjektia ei ennen eriytymistä ole olemassa!), mutta luultavasti tämä prosessi on aivoille äärimmäisen raskas ja väsyttävä, joten vauva todennäköisesti nukkuu paljon tämän tapahduttua ja voi käyttäytyä hereillä ollessaan jotenkin poikkeavasti. Vaikka oikeastaan siitä hetkestä alkaen vauva käyttäytyy aikaisemmasta poikkeavasti, koska nyt hän itse on psyykkisesti olemassa kokijana ja hän voi subjektiivisesti kokea tuntemuksia, kuten iloa tai surua (aiemmin vauva voi kokea fysiologista mielihyvää tai mielipahaa, mutta meille tuttujen tunteiden attribuointi vauvan mieleen on adultomorfinen illuusio).

Se, miten vauva alkaa muu-objektista eriytyvään ympäristöön suhtautua, riippuu hoitajan tavasta tuoda ympäristö vauvan kokemuspiiriin ottaen vauvan temperamentti huomioon. Bowlbyn perinteen mukaisesti voitaisiin puhua kiintymyssuhteen muodostumisesta – jos suhteesta tulee turvallinen, uskaltaa vauva tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä voiden luottaa turvallisen hoitajan säilymiseen. Vaihtoehtoisesti vauva voi kokea ahdistusta, välttelyä tai molempia, jos tämän ensikokemukset hoitajan ja muun maailman kanssa epäonnistuvat (ensikokemuksethan ovat mahdollisia vasta, kun itse ja hoitaja ovat eriytyneet erillisiksi objekteiksi).

Mihin tulisi reagoida?

Monet ihmissuhteet työtovereihin sekä kaikki parisuhteet ovat siinä mielessä
vaikeita, että niissä odotamme toiselta osapuolelta jotain, siis olemme
toisesta jossain määrin riippuvaisia. Ja välillä se toinen osapuoli toimii
toisin kuin haluaisimme. Tällöin se harmillisen yleinen reaktio on joko oman
mielipahan peittäminen tai hermostuminen – mutta tilanne ei sillä kuitenkaan
parane.

Useimpien ihmisten kanssa sitä pärjää ihan hyvin niin kauan, kun kummallakin
on hyvä mieli. Ongelmia voi tulla esiin silloin, kun toiselle tulee jostain
syystä paha olo. Joitain erityisen itsetuntevia yksilöitä lukuunottamatta me
jokainen tällöin reagoimme jollakin oppimallamme primitiivireaktiolla tähän pahaan
oloomme – jotkut kieltävät asian alkamalla tehdä jotain aivan muuta
(lenkkeily, alkoholi tai tv:n katselu ovat suosittuja vaihtoehtoja), toiset
huutavat päänsä punaisiksi, jotkut mököttävät tai vetäytyvät itseensä, ja
niin edespäin. Yhteistä näille kaikille tavoille on se, että henkilö itse
harvoin edes tajuaa sitä pahaa oloaan tai sen aiheuttajaa, vaan näkee vain
sen reagointitapansa. Nyt mielenkiintoiseksi nousee tapa, jolla toinen tähän
reagoi.

Luonnollinen ja yleisin tapa on nähdä vain tämä toisen käyttäytyminen ja
reagoida siihen. Jos toinen juo viinaa, moititaan sitä. Jos toinen lähtee
ovet paukkuen, loukkaannutaan. Jos toinen huutaa, itketään tai huudetaan
takaisin. Jos toinen vetäytyy, syytetään tai yritetään maanitella toinen
takaisin esiin. Vaikka toisen rereagointitapa olisi kovin ymmärtäväinen ja
rakentava, se on lähtökohdiltaan epäonnistunut, jos se kohdistuu toisen
käyttäytymiseen, sillä käyttäytyminen on vain oire sisällä olevasta pahasta
olosta, joka kuitenkin vaatii paranemista.

Toimivampi tapa olisi nähdä toisen haastavan käyttäytymisen läpi ja
kohdistaa huomio toisen pahaan oloon, mikä se sitten onkaan. “Sinulla on
varmaan paha olla.” “Jokin taitaa nyt ahdistaa sinua.” “Oletko huolissasi
jostain?” Keskittymällä toisen pahaan oloon ja osoittamalla, että tämä paha
olo on ihan sallittu, pääsee se purkautumaan. Kun oma paha olo (ahdistus,
epävarmuus, pelko, syyllisyys…) kuullaan ja vastaanotetaan ymmärtävästi,
voidaan se käsitellä ja siitä päästä eteenpäin. Vastaanpaneminen vain
pahentaa tilannetta, sillä kuulemattomaksi jäänyt paha olo vain pahenee. On
muistettava, että kiellettyjä tunteita ei ole olemassakaan – kaikki
erilaiset tunnetilat ovat sallittuja, vaikkeivät ne olisikaan miellyttäviä.
Tunteet ovat kuitenkin toisen oma juttu ja ne on voitava hyväksyä. Sen
sijaan kaikenlaista niistä tunteista seuraavaa käytöstä ei pidä hyväksyä.
Jos toinen reagoi epävarmuuden tunteeseensa fyysisellä väkivallalla, on se
voitava kieltää. Epävarmuus ja siitä seuraavat ikävät tunteet ovat
sallittuja, mutta niiden ilmaisu toisia vahingoittavalla tavalla sen sijaan
ei.

Teoriassa kovin yksinkertaista, mutta käytännössä todella vaikeaa. Kaikkein
vaikein tilanne on silloin, kun kummallekin tulee paha olo samaan aikaan.
Sillä kun itsellä on hyvä ja vahva olo, on täysin mahdollista nähdä toisen
reagoinnin läpi ja rereagoida oikein, mutta kun itsekin on heikkona ja
primitiivireaktionsa varassa, on näin toimiminen lähes mahdotonta.

Kaikkein vaikein ja pitkällä tähtäimellä tuhoisin parisuhde on sellainen,
jossa kummankin primitiivireaktiot ovat sellaisia, että ne ovat toiselle
kivuliaita. Jos toinen reagoi vetäytymällä ja itse on epävarma suhteesta
ja itsetunnostaan, koetaan vetäytyminen hylkäysuhkana. Jos oma reaktio
sitten on ongelmien esiin ottaminen yhä voimakkaammin ja toisen pakottaminen
niiden selvittelyyn, toinen taas ahdistuu entistä enemmän. Noidankehä on
valmis.

Erityisopetuksen pedagogia

Pari vuotta ehdin tutustua ja tutkia sosiaaliskonstruktiivista pedagogiaa,
kuten tutkiva oppimista, kunnes satuin kuulemaan erityisopetuksen
menetelmistä. Erityisopetukseen joutuvat/pääsevät siis ne lapset, jotka
eivät hyödy tavallisesta luokkaopetuksesta esimerkiksi oppimisvaikeuksien,
käytöshäiriöiden, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi.

Erityisopetuksen opetusmenetelmät ovat nimittäin hyvin lähellä
sosiaaliskonstruktiivisen pedagogia tutkijoiden esittämiä teorioita ja
menetelmiä: oppilaiden omista kiinnostuksenkohteista lähtevää,
keskustelevaa, ongelmalähtöistä ja ratkaisukeskeistä asian selvittelyä ja
tutkimista, sekä vanhojen käsitysten ja uusien oppien välisen kontrastin
korostamista. Lisäksi tällainen lähestymistapa on lähempänä pienten lasten
luonnollista uteliasta toimintatapaa, sekä työntekijöiden ja tutkijoiden
toimintamalleja, joten tällaisessa koulutuksessa opitaan elämässä
tarvittavia taitoja aivan eri tavalla kuin perinteisessä luokkaopetuksessa,
jonka säännöt eivät ole missään muualla käytössä.

Alan tutkijat korostavat, että tällainen oppiminen lisää motivaatiota,
itsesäätelytaitoja, tietoutta omista päättely- ja oppimiskyvyistä,
mediakriittisyyttä, ajankäyttötaitoja, itsenäisyyttä ja sosiaalisia taitoja.
Erityisopetuksessa on otettu vastaavia menetelmiä käyttöön jo kauan ennen
kuin sosiaaliskonstruktiivisuus nousi pedagogisen tutkimuksen eturintamaan.
Toki tutkimusperinne juontaa juurensa jo 1800-luvulta Deweyn kirjoituksista,
mutta pilottiluonteisia opetuskokeiluja lukuunottamatta tämä suuntaus on
saanut tuulta siipiensä alle vasta 1990-luvulla. Erityisopetuksessa
vastaavat menetelmät ovat olleet käytössä pidempään.

Suomessa kehitetty Tutkiva oppiminen on hyvä esimerkki
sosiokonstruktiivisesta pedagogisesta menetelmästä, joka on sovellettavissa
aina esikoulusta koko peruskoulun läpi ammatilliseen koulutukseen,
yliopistokoulutukseen sekä yksityisiin opintopiireihin asti. Eräs
menetelmään vastaan suunnatuista kritiikeistä on se, että kaikkien ei
pidäkään oppia tutkimaan ja ajattelemaan kriittisesti, vaan myös
ei-tietotyön tekijöitä tarvitaan. No, erityisopetuksessa tavoitteena ei ole
tehdä oppilaista tietotyön huipputekijöitä, vaan saada heidät kunnialla
koulusta läpi. Mutta heillekin sovelletaan menestyksellisesti samanalaisia
menetelmiä, joita alan tutkijat nyt suosittelevat kaikille kouluasteille.
Need I say more?

Aito kunnioitus ja avoimuus

Kaarlo Laine veti yhteisöllisyyskoulutusta Ylisen Kuntoutuskeskuksen väelle
erittäin asiantuntevasti ja pedagogisestikin tyylikkäästi. Koulutuksessa
nousi monia asioita esiin, mutta itseeni kolahtivat kunnioitus ja avoimuus
yhteisöllisyyden avaimina, ja noin yleensä ihmissuhteiden parantajina.

Työpaikalla ja oikeastaan missä tahansa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa ja
aina välillä tulee esiin potentiaalisia ristiriitoja, esimerkiksi
väärinymmärrysten tai arvoerojen vuoksi. Jos näitä ristiriitoja ei pureta,
ne jäävät kytemään, vaikuttavat kaikkeen tekemiseen, hiertävät suhteita yhä
pahemmiksi ja vaikeuttavat yhdessä toimimista, johtaen lopulta kriisiin,
jonka kohdalla ongelma ratkaistaan joko katkaisemalla ihmissuhde tai
purkamalla tilanne hyvin vaikeassa kriisineuvottelussa.

Keino, jolla ristiriidat ratkaistaan ennen kuin ne paisuvat ongelmiksi, on
loppujen lopuksi todella yksinkertainen. Kun toiseen ihmiseen suhtautuu
aidon kunnioittavasti ja kertoo ajatuksistaan avoimesti, ristiriidat
katoavat. Jos toisen ihmisen tekemiset ärsyttävät, kerro tunteistasi -
älä hyökkää, vaan kerro avoimesti ja syyttämättä, mistä on kyse. Kun kerrot
avoimesti oman kantasi, toisella ei ole syytä loukkaantua ja hermostua – jos
niin käy, on vika täysin hänen.

Aito kunnioitus ei tarkoita, että toista on aina miellytettävä. Jos asiasi
on toiselle vaikea vastaanottaa, kannattaa asia kertoa hieman harkiten ja
toista kunnioittaen. Kannattaa muistaa, että jos toisesta ajattelee jotain
huonoa, eikä siitä toiselle kerro, ei tällöin toimi kunnioittavasti.

Ristiriitoja voi myös ennaltaehkäistä olemalla avoin ja kertomalla omista
asioistaan. Tietenkään kaikesta ei pidä kertoa, vaan vain niistä asioista,
jotka jotenkin vaikuttavat kyseiseen ihmissuhteeseen.

Nämä neuvot pätevät mielestäni sekä työpaikan osastojen
välisiin suhteisiin että ihmisten välisiin työ-, ystävyys- ja
parisuhteisiin. Myös aikuisen ja lapsen välisiin suhteisiin.

Kriisipsykologia Aasian katastrofissa

Kaikesta tsunamin aiheuttamasta tuhosta ja kärsimyksestä huolimatta on
positiivista nähdä, että ihmisten kärsimät psyykkiset vammat ovat saaneet
huomiota mediassa. Vielä Konginkankaan onnettomuudessa psyykkinen kärsimys
kuitattiin aika vähällä, mutta nyt ihmisten kärsimys ja heidän tarvitsemansa
henkinen tuki on nostettu esiin. Suomessa on jo vuosikausia ollut
toiminnassa tehokas kriisipsykologien verkosto, joka reagoi paikallisiin ja
(kuten nyt nähtiin) globaaleihin onnettomuuksiin. Fyysisten vammojen
hoitaminen on jo tuttua, vuosiuhansien kokemuksella, mutta psyyken
hoitaminen on vielä lapsenkengissään – mutta kehittymässä hyvää vauhtia.

Traumaattisen tilanteen jälkeen ihminen voi kokea mielialan vaihtelua,
keskittymisvaikeuksia, ärtyvyyttä, masentuneisuutta ja elämän suunnittelun
vaikeutta. Nämä ovat normaaleja reaktioita, eikä niitä tarvitse pelätä. Jos
tuntuu siltä, ettei halua puhua, kannattaa ottaa aikaa itselleen. Jos taas
tuntuu, että haluaa puhua, kannattaa etsiä kuuntelija. Jos oireet eivät
parissa kuukaudessa katoa, kannattaa hakea ammattiapua – trauman käsittely
on tällöin todennäköisesti jäänyt kesken eikä paha olo hellitä, ennen kuin
käsittely on saatu loppuun. Psykiatri puhuisi post-traumaattisesta
stressihäiriöstä.

Yllä mainittu ei siis koske vain tsunamiin joutuneita ja siitä selvinneitä,
vaan myös heidän omaisiaan, ystäviään, kollegoitaan, matkatoimistojen
työntekijöitä ja keitä tahansa, joita tapaus on jollain tavalla koskettanut.
Trauman suuruus toki vaihtelee yksilöllisesti, mutta kuka tahansa voi
traumatisoitua tällaisessa tapahtumassa, vaikkei suoraan olisikaan sen
kanssa tekemisissä – kun oma kuolemattomuuden illuusio särkyy hetkeksi,
joutuu käsittelemään oman eksistentialistisen kriisinsä läpi, jotta voi
palata normaaliin, arkiseen, illusoriseen olotilaan, jossa me kaikki
elämäämme kuljemme.

Tunteiden selittämisen tärkeys

Tuntuu siltä, että lasten kasvastuksessa ei ole kovin montaa absoluuttista
totuutta. Niinhän se vanha viisaus menee, että niin kauan viisaita neuvoja
riittää, kunnes saa omia lapsia ja näkee, mitä todellisuus on. Mutta jotain
kai kuitenkin voi sanoa siitä, miten voi kasvattaa tasapainoisia yksilöitä?

Ainakin yksi asia on noussut esiin minulle kognitiivis-analyyttisestä
viitekehyksestä, mutta sama teema toistunee muissakin viitekehyksissä:
tunteiden ja tilanteiden selittäminen. Kun lapsi kokee jotain negatiivista -
pelottavaa, surullista, suututtavaa – on vanhemman tehtävä auttaa tunteen
tulkitsemisessa. Jos lapsi jää yksin tämän tunteen kanssa, voi asia tuntua
liian vaikealta tai liian kivuliaalta. Vanhemman tehtävä on asettaa vaikea
tilanne perspektiiviin ja antaa lupa kokea vaikeita tunteita. Tällöin
mahdottomilta tuntuvat asiat muuttuvat haastaviksi, karmeat pelottaviksi,
kestämättömät murheellisiksi.

Se, kuinka vähän aikaa nykyiset uraohjukset ehtivät lastensa kanssa olla,
vähentää myös mahdollisuuksia olla paikalla, kun lapsi kokee jotain uutta,
jota ei itse osaa käsitellä. Ja psykologisista oireista kärsivien nuorten
määrähän kasvaa nykyisin pelottavan kovaa tahtia.

Kriisipsykologiasta

Psykologi-lehdessä 3/2004 on monen sivun edestä juttua kriisityöstä,
liittyen Konginkangas- ja Myyrmanni-onnettomuuksiin. Päätoteamus näyttää
olevan, että kriisityö on edelleen lapsenkengissään. Osasyy on se, ettei
sitä ole yhdistetty muuhun Suomessa tehtävään hoitotoimeen ja että
psykiatrit eivät edes ymmärrä koko kriisityön tarvetta (koska kriisin
kokeneet eivät vielä ole henkisesti sairaita, eivät psykiatrit osaa hoitaa
heitä), vaikka kyseessä nimenomaan on tuloksellinen vakavampien ongelmien
ennaltaehkäisy.

Paras paikka asua olisi Seinäjoki, jossa on jo 10 vuoden ajan toiminut
keskussairaalassa jatkuvat kriisipäivystys. Eli jos luulet joutuvasi
henkisesti traumaattisen tapahtuman todistajaksi, kannattaa se tehdä
Seinäjoen alueella.

Lapsikeskeistä kasvatusta

Psykologi-lehden numerossa 1/2004 sivulta 11 alkaen on Metsäpellon ja
Juujärven väitöskirjoja referoitu. Aiheena on ollut lasten kasvattaminen.

Ekstroverttivanhemmat luulevat olevansa hyviä kasvattajia, mutta
todellisuudessa hoivaavat ja introvertit ovat lasten mielestä parempia
vanhempia.

Tärkeä tehtävä vanhemmilla on sosiaalisen maailman sääntöjen selvittämisessä
lapselle: “Vanhempi käy lapsen kanssa läpi riitatilanteita, mitä lapselle
tehtiin, miltä se tuntui, miltä toisesta tuntui kun lapsi teki näin, mitä
muut lapset ajattelivat lapsen toiminnasta”.

Aggressiivisuuden osalta hyväksyttävän aggressiivisuuden oppiminen on
tärkeää, koska aggressiivisuus ennustaa lapsen asemaa toveripiirissä.
“Itsensä puolustaminen on hyväksyttävää, mutta ei liian voimakkain keinoin.”
“Rangaistus hallitsemattomasta aggressiivisuudesta tulee toveripiirin
ulkopuolelle jäämisenä.”

Platonin oliot

Antiikin filosofeista Platon on ehdottomasti merkittävin länsimaisen filosofian kehitykselle. Monet hänen ajatuksistaan ovat toimineet pohjana jatkokehitykselle, mutta eivät itsessään ole käytännöllisiä, kuten vaikkapa Platonin utopistinen valtio-oppi. Platonin ideaoppi sen sijaan on suoraan sovellettavissa nykyaikaiseen oliosuunnitteluun ja -ohjelmointiin sekä aivojen toiminnan mallintamiseen.

Ideaoppi lyhyesti

Platonin mukaan maailma jakautuu kahteen: aistein havaittavaan muuttuvaan osaan ja ajatuksin ja päättelemällä tavoitettavaan, pysyvään ideoiden osaan. Platonin mielestä ideat olivat arvokkaampia, tärkeämpiä ja todellisempia kuin havaittavan maailman asiat, sillä ilman näitä ideoita emme pysty ymmärtämään ympäröivää maailmaammekaan. Selittävä asia on arvokkaampi kuin asia, jonka se selittää.

Otetaanpa esimerkki: Jos näen vaikkapa ystäväni koiran Roopen, tiedän, että se on koira. Ja että se on koira samoin kuin kaikki muutkin koirat. Silti tämä yksittäinen koira on ainutlaatuinen ja erilainen kuin kaikki muut koirat. Jossain on siis olemassa koiruuden idea, joka kertoo, mitä on olla koira. Tätä koiran ideaa ei voida havaita millään aisteilla, vaan sen voi saavuttaa vain ajattelemalla.

Toki ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt koiraa, ei voi ymmärtää koiran nähdessään, että tämä on koira. Ja että spanielilla olisi jotain yhteistä bulldogin kanssa. Vasta, kun hän oppii tämän yhdistävän asian, saa hän käyttöönsä koiran käsitteen. Tätä ennen hän voi luokitella nämä asiat eläimiksi, nelijalkaisiksi eläimiksi tai vaikkapa vain uusiksi, tunnistamattomiksi olennoiksi.

Yksittäinen koira kuuluu havaintojen maailmaan. Se on muuttuva ja häilyvä – vain juuri ja juuri olemassa tietyllä ajan hetkellä. Koiran idea sen sijaan on Platonin mukaan muuttumaton ja pysyvä. Totuus voidaan Platonin mielestä saavuttaa vain tutkimalla pysyviä ideoita, sillä eihän absoluuttinen totuus voi tietenkään löytyä väliaikaisista havainto-olioista, jotka eivät ole edes kunnolla olemassa. Tällä perusteella Platon nostaa filosofit (joka tässä ei tarkoita ammattinimikettä vaan ajattelumallia) arvokkaimmiksi ihmisiksi ja valtio-opissaan hallitsijoiksi. Moraaliselta kannalta Platonin mukaan kaikki ihmiset toimivat niin oikein kuin voivat. Syy hyveen rikkomiseen on tiedon puute. Jos ihminen ei tiedä, mikä on oikein hänen itsensä ja kaikkien kannalta, hän voi tehdä jotain väärin. Tästä syystä Platonin hallitsijat tulisi kouluttaa huolellisesti ja monilla tavoin tarkista, että he ovat mahdollisimman viisaita.

Olio-ohjelmointi ideaopin mittakaavassa

Olio-ohjelmointi ja oliosuunnittelu (yhdessä oliosuuntautuminen) ovat tulleet ohjelmistoalalle viimeisen kymmenen vuoden aikana hitaasti mutta varmasti. Nykyisin lähes kaikki ohjelmistot tehdään oliokäsitteen avulla. Mutta mitä tällä on tekemistä Platonin ideaopin kanssa?

Olio-ohjelmisto koostuu kymmenistä tai sadoista yksittäisistä olioista (object), jotka keskustelevat toistensa kanssa ja yhdessä saavat ohjelman kokonaisuutena toimimaan niin kuin on tarkoitettu. Nämä oliot vastaavat Platonin käsitystä havaintomaailman olioista – kun ohjelma sammutetaan, häviävät nämä olio. Kun se käynnistetään uudelleen, luodaan uusia olioita, jotka aloittavat toimintansa alusta. Ne ovat siis väliaikaisia, vain juuri ja juuri olemassa.

Jokaisella oliolla on luokka (class), johon se kuuluu. Tällä luokalla on nimi (“koira”) ja se kertoo, mitä tietoja (pituus, paino, rotu, nimi, nälkäisyys) tämäntyyppisillä olioilla on. Se kertoo myös, mitä tällaiset oliot voivat tehdä (haukkua, juosta, syödä). Luokka vastaa siis Platonin ideaa. Luokka on pysyvä ja kun luomme luokasta ilmentymiä (siis fyysisiä olioita), määrittyvät näiden olioiden ominaisuudet täysin luokassa olevista tiedoista. Vaikka fyysiset oliot kuolisivat, niiden idea, siis luokka, on edelleen olemassa. Tämä luokka on olemassa vaikkei yhtään fyysistä olioita olisikaan sillä hetkellä olemassa.

Oliosuunnittelussa keskitytään nimenomaan näiden luokkien suunnitteluun ja laatimiseen. Kun ne ovat valmiit, käynnistetään ohjelma, jolloin jotain kautta luodaan jostain luokasta ensimmäinen olio, joka alkaa toimia ja luo vuorostaan uusia olioita ja näin oliomaailma muodostuu ja alkaa toimia. Oliosuuntautumisessa ei siis missään vaiheessa suunnitella yksittäistä oliota, vaan kaikki kirjoitettu koodi kuuluu johonkin luokkaan. Oliosuuntautuminen on siis Platonin ideaopin mukaan puhtainta filosofista ajattelua, jossa mahdollisimman vähän joudutaan tekemisiin epätäydellisen fyysisen maailman väliaikaisten olioiden kanssa.

Tarkempi ideaopin tarkastelu

Platon suhtautui moniin asioihin varsin terävästi, mutta se annettakoon koko länsimaisen filosofian uranuurtajalle anteeksi. Kerron tässä kuitenkin jotain ajatuksia, joita itselleni heräsi ideaoppia tutkiessani ja verratessani sitä monivuotisen oliosuunnittelukokemukseni antamiin käsityksiin.

Ensinnäkin Platonin mielestä yksilöoliot eivät sinällään ole tiedettävissä eikä niillä ole juuri mitään arvoa. Ne tarvitsevat taakseen idean, jotta ne voitaisiin ymmärtää. Tämä onkin sinällään totta, sillä jos ihmisellä ei ole jostain havaitsemastaan asiasta mitään käsitystä (eli hän ei tiedä, mikä se on), ei hän pysty juurikaan ymmärtämään sitä. Mutta yksilöolioita tutkimalla voidaan kuitenkin selvittää niiden ominaisuuksia ja tällä tavalla saada yhteyksiä tuttuihin käsitteisiin. Vaikka Platonin mielestä ideat ovat pysyviä, eivät ne ole pysyviä ihmisyksilön tai ihmiskunnan kannalta. Ennen kuin ihminen on jollain tavalla oppinut vaikkapa käsitteen “talo”, ei hän ymmärrä sen tarkoitusta. Kannattaa ajatella sylivauvaa, jolla ei ole vielä mitään kokemusta maailmasta – se ei myöskään ymmärrä yhtään mitään. Vasta vähitellen se alkaa oppia yhdistämään asioita, havaitsemaan yhtäläisyyksiä ja luokittelemaan niitä mielessään. Ideat siis syntyvät ihmisen päässä, ja myös kuolevat, jos hän unohtaa asioita tai menettää ymmärryksensä kokonaan.

Ihmiskunta kokonaisuutena on paljon stabiilimpi ideoidensa suhteen, mutta aina välillä syntyy uusia ideoita. Esimerkiksi mustan aukon idea on uusi eikä se ole ollut antiikin aikana tiedossa. Se, ovatko ideat olemassa universaalisti meistä riippumatta, onkin sitten vaikeampi todentaa.

Joka tapauksessa havaittavilla yksilöolioilla on myös oma arvonsa, sillä niitä tutkimalla voidaan päätellä, mitä piirteitä niiden ideaan kuuluu. Kaikilla koirilla on jotain yhteisiä asioita, jotka kuuluvat koiran ideaan. Kaikilla niillä on esimerkiksi jonkinlainen karvoitus, vaikkakin se on joka lajilla erilainen. Koiran ideaan kuuluu siis karvoitus. Koirilla on myös pituus ja paino, vaikka joka yksilö onkin erikokoinen ja -painoinen. Yksilöt ovat yksilöllisiä, mutta tämä itse ominaisuus eli pituus tai paino, on niille kaikille yhteinen. Koiran ideassa on siis tällainen tieto, joka sitten voi yksilökohtaisesti vaihdella.

Platon suosi jatkuvasti mahdollisimman abstraktien ja yleisten käsitteiden tutkimista. Yksilöolioiden sijaan käsitteitä. Oliosuuntautumisessakin abstrahointi ja yhä yleisempien luokkien (ideoiden) tutkiminen on suotavaa, sillä tämä tekee ohjelmistosta joustavamman ja helpommin laajennettavan.

Platon puhuu myös ehdollisesta olemisesta. Hevoset eivät voi olla olemassa ellei hevosen idea ole olemassa. Yksilöoliot ovat siis riippuvaisia niiden ideasta. Platon voisi jatkaa ajatustaan pidemmälle ja ryhtyä erottelemaan ideoitaankin, mutta sitä hän ei ilmeisesti tehnyt. Hänen jakonsa jäi havainto-olioiden ja ideoiden väliin.

Sillä samoin kuin yksittäinen hevonen vaatii hevosen idean, samoin
hevosen idea vaatii eläimen idean. Ja eläimen idea vaatii vuorostaan
sellaisia ideoita kuin elämän, elinympäristön ja ravinnon. Platonin ajatusta
jatkamalla voitaisiin päätellä, että elämän idea on arvokkaampi ja pysyvämpi kuin eläimen idea, sillä ilman elämää ei voi olla eläintä. Entä mitä sitten elämän idea vaatii? Tätä ajatusketjua jatkamalla päästään varsin vaikeisiin asioihin hyvinkin nopeasti. Samoin vaikkapa ideoiden kuten ihminen, hyve tai tieto riippuvuussuhteita tutkimalla joudutaan nopeasti vaikeisiin asioihin – mistä filosofiassa juuri onkin kyse.

Platonin mukaan ideoita ei voida johtaa aistimaailmasta. Nykyisin erotellaan kolme eri päättelytapaa: induktio (yleistäminen), deduktio (johtaminen) ja abduktio. Kaksi ensimmäistä tapaa ovat loogisesti päteviä ja tuottavat aina oikean lopputuloksen, jos lähtökohdat ovat oikeita. Abduktio sen sijaan on ihmiselle ominainen ajattelumalli, jossa säännöt tai mallit (eli ideat) keksitään havainnoimalla niiden seurauksia. Abduktiossa lopputulos (eli keksitty idea) ei ole välttämättä oikea, mutta toisaalta abduktiota käyttämällä voidaan tehdä suuriakin “neronleimauksia”.

Kun Platon sanoo, ettei ideoita voi johtaa aistimaailmasta, on hän oikeassa,
sillä havaintoja tekemällä ei voida loogisesti pätevästi yleistämällä tai
johtamalla saada selville havaintojen takana olevia ideoita. Mutta
abduktiota käyttämällä ihmisaivo pystyy tekemään epäloogisia ja huonosti
perusteltavissa olevia johtopäätöksiä.

Tätä eroa aistimaailman ja ideamaailman välillä Platon korostaa ja on sitä
mieltä, että ideoiden on oltava olemassa ennen kuin voimme millään tavalla
ymmärtää niihin liittyviä havaintoja. Itse kuitenkin näkisin, että ymmärrys
ideasta voi tulla havaintoja tutkimalla abduktiivisen ajattelun kautta:
Tutkijalle tulee mieleen useita eri teorioita, jotka voisivat päteä
havaintotilanteessa. Tämän jälkeen hän käy teoriat läpi ja yrittää arvioida,
mikä niistä olisi kaikkein mielekkäin ja todennäköisimmin oikea. Tällä
tavallahan tiedettä nykyisin tehdään.

Platonin ideoiden arvotus tuntuu myös tarpeettoman jyrkältä yleensä ottaen, vaikkakin se on hyödyllistä moraalifilosofian kannalta. Platon ei hyväksynyt
ideoiden maailmaansa “huonoja” ideoita, kuten pahetta tai vaikkapa lokaa.
Myös ihmisen ideasta hän oli epävarma. Platon halusi pitää ideamaailmansa
puhtaana ja virheettömänä. Platonin mukaan kaikki ideat olivat tosia ja
ettei vääriä ideoita ollutkaan. Itse kuitenkin ajattelen, että ihmisellä
itsellään voi olla hyvinkin vääristyneitä ideoita erilaisista asioista.
Juuri sitähän oppiminenkin on – käsitteellistä muutosta eli vanhojen
käsitteiden (siis ideoiden) parantelua, tarkennusta ja myös silloin tällöin
romuttamista.

Platonin yhteiskuntaoppi on myös mielenkiintoinen, mutta toimiakseen
valitettavasti vaatisi, että ihminen toimisi rationaalisesti ja loogisesti.
Platonin yhteiskunnassa kukaan ei omistaisi mitään, vaan kaikki olisi
yhteistä. Johtajina olisivat parhaat filosofit, jotka olisivat lähimpänä
totuuden ymmärtämistä. Ja jokainen olisi tyytyväinen omaan paikkaansa
yhteiskunnassa. Platonin mukaan ihmisillä on luontaisia taipumuksia, joiden
mukaan heidät pitäisi asettaa omalle paikalleen yhteiskunnassa. Kovasti
tulee mieleen Intian kastijärjestelmä, vaikka siellä paikka valitaankin
suvun, ei taitojen mukaan. Platon tyrmää demokratian täysin, sillä jos kansa
tekee päätökset, kansan mielipiteeseen voidaan aina vaikuttaa “retoriikalla
ja hämäyksellä”. Nykyisin puhutaan mainoskampanjoista esimerkiksi
presidentinvaalin yhteydessä.

Platon oli hämmästyttävän edistyksellinen myös ilmeisesti länsimaisen
kulttuurin ensimmäisenä feministinä. Hän päätteli varsin hyvin, että jos
ihmiset valitaan tehtäviinsä heidän ominaisuuksiensa suhteen, naisilla ja
miehillä on täysin samat lähtökohdat kuhunkin tehtävään. Kuluikin pari
tuhatta vuotta ennen kuin kukaan muu alkoi tätä ajatusta hyväksyä.

Ideaoppi ja kognitio

Platonin ideaoppi ideoineen ja havainto-olioineen tarjoaa ihmisille luonnollisen kognitiivisen työvälineen – sanaston. Voimme sanoa, että “Tuo tuossa on hevonen.” Uuden idean myötä meillä on käytössämme uusi sana, uusi käsite. Sanaston laajentaminen (eli uusien ideoiden omaksuminen) parantaa viestintä- ja ajattelukykyämme. Sen sijaan, että joudumma sanomaan “Tuo tuossa on nelijalkainen ihmisen korkuinen karvainen kavioeläin, jolla voi ratsastaa”, voimme sanoa “Tuo tuossa on hevonen.” Tehokkaampaa.

Samoin tehostuu myös ajattelumme. Kun jokin käsite on meille tarpeeksi tuttu, voimme käyttää sitä monimutkaisemman perustavammista käsitteistä koostuvan selityksen sijaan. Kun huomioon otetaan ihmisen työmuistin kapasiteetti, on tämä hyöty päivänselvä.

Ihmisen työmuistiin mahtuu 4-7 käsitettä samanaikaisesti. Enempää ihminen ei siis voi yhdellä kertaa työstää – loput saadaan joko palautettua pitkäkestoisesta muistista tai sitten ei, mutta samaan aikaan enempää ei päässä pysy. Mutta käsite voi olla kuinka monimutkainen ja kehittynyt tahansa. Käsite voi olla vaikkapa väri tai muoto (pikkulapsella), mutta miksei myöskin molekyyli, lämpölaajeneminen, kirja, galaksi, kirjain, integraali tai tuli. Kunhan jokin käsite on omaksuttu ja se on tarpeeksi tuttu, se vie työmuistista vain yhden paikan.

Tämä selittää asiantuntijuuden – miksi johonkin alaan perusteellisesti perehtynyt henkilö pystyy suorituksiin, jotka maallikolle olisivat aivan mahdottomia. Kun maallikko joutuu pyörittämään päässään peruskäsitteitä ja siirtelemään niitä jatkuvasti pois toistensa tieltä, pystyy asiantuntija käyttämään monimutkaisempia käsitteitä siten, että hän saa kaiken mahtumaan työmuistiinsa ja pystyy saavuttamaan halutun lopputuloksen nopeammin, virheettömämmin, laadukkaammin ja vaivattomammin.

Platonin ideaoppi on myös läheisessä suhteessa ihmisen aivojen toimintaan, sillä ne toimivat hyvin pitkälle näiden ideoiden kanssa. Kun aivot aktivoidaan jollakin käsitteellä, kuten vaikkapa “laiva”, palautuu pitkäkestoisesta muistista automaattisesti erilaisia käsitteitä, jotka liittyvät “laivan” ideaan. Kukin ihminen tuottaa käsitteet hieman eri järjestyksessä ja joillakin voi olla yksilöllisiä linkkejä käsitteiden välillä, mutta kaikilta luultavasti tulevat ennemmin tai myöhemmin käsitteet kuten “meri”, “järvi”, “vesi”, “kala”, “moottori”, “purje”, “matkustaja”, “matka”, “liikkuminen”, “kulkuväline” ja niin edespäin. Kukin käsite on jollain tavalla yhdistyneenä käsitteeseen “laiva” tai sitten johonkin muuhun esiin tulleeseen käsitteeseen. Kun laivasta tulee mieleen vaikkapa meri, tulee merestä puolestaan mieleen kala. Laivalla ja kalalla ei sinänsä ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa, mutta tämä käsitteiden aktivoituminen tapahtuu automaattisesti eikä sitä oikein voi tietoisesti estää. Ja kun käsitteet laiva ja kala on aktivoitu, voi seuraavaksi tulla esiin vaikkapa “kalastaja-alus”. Aivoista voi tulla ulos myös muistoja havainto-olioista, kuten tietystä laivamatkasta tai jostain muusta yksittäisestä asiasta. Aivoihin on siis tallentunut Platonin ideoiden lisäksi myös muistoja yksilöolioista.

Aivojen toiminta

Tämä dokumentti toimii yhteenvetona käsityksistäni aivojen kognitiivisesta
toiminnasta. En ole vielä opiskellut asiaa kovin syvällisesti, mutta joitain
asioita olen luultavasti ymmärtänyt suunnilleen oikein.

Pitkäkestoinen muisti

Pitkäkestoiseksi muistiksi kutsutaan aivojen kykyä tallentaa asioita ja
palauttaa niitä myöhemmin takaisin tietoisuuteen, eli käsiteltäväksi.
Muistamisprosessia ei tunneta täysin yksityiskohtaisesti (kuten ei aivojen
toimintaa yleensäkään), mutta joitain perusperiaatteita on selvitetty
erilaisilla kokeellisilla tuktimuksilla.

Nykyiset keinotekoiset neuroverkkosovellukset toimivat joissain määrin
samalla tavalla muistamisen suhteen kuin ihmisaivotkin. Kun aivoihin
syötetään jokin muistettava asia, ei tämä asia tallennu tarkasti omaan
lokeroonsa muistissa, vaan sulautuu aivojen hermoverkkoon muiden muistojen
kanssa. Hermoverkon kopleksisuuden ansiosta muistiin “mahtuu” niinkin paljon
asioita kuin niihin mahtuu. “Asia” tässä tarkoittaa jotakin käsitettä tai
mielikuvaa, jota aivo pystyy käsittelemään. Tällainen käsite ei ole
yksittäinen ärsyke silmästä tai korvasta, vaan ennemminkin tällaisen
aistihavainnon tulkinta ja merkityksen antaminen aikaisempien tietojen
perusteella. Tämä käsitteenmuodostus aistihavainnoista ja aikaisemmista
muistoista tapahtuu tiedostamatta.

Kun käsite on muodostunut työmuistissa, syötetään se samantien
pitkäkestoiseen muistiin. Pitkäkestoinen muisti on neuroverkko, jossa on
lukemattomia eri syötteitä. Jokaiseen syötteeseen lähetetään käsitteeseen
kuuluva signaali. Nämä syötteet kattavat itse käsitteen piirteet, mutta myös
senhetkisen tunnetilan, muita asiaan liittymättömiä aistihavaintoja ja
aikaisemmat aktivoidut muistot. Neuroverkkoon tallentuu jonkinlainen
muistijälki tästä kokonaisuudesta, mutta kaikkia yksityiskohtia ei
tallenneta.

Kun aivot sitten yrittävät palauttaa asian pitkäkestoisesta muistista, ei
palautusta aloiteta tyhjästä. Jotta tulisi edes tarvetta palauttaa tietty
asia, täytyy aivojen ensin käsitellä siihen jotenkin liittyvää asiaa. Jonkin
asian käsittely lataa automaattisesti tietoja (tunteita, aistihavaintoja…)
muistin syöttöväyliin ja saa mahdollisesti aikaan jonkin asian palauttamisen
muistista. Neuroverkosta palautuu summittaisesti tietoa aiemmin muistiin
painetusta käsitteestä, mutta tämä kuva ei ole täydellinen. Palautusprosessi
on konstruktivistinen, eli puuttuvat osat täydentyvät itsekseen muista
muistoista löytyvistä yksityiskohdista.

Siitä, ovatko muistiin tallentaminen ja palauttaminen kaksi erillistä
prosessia, ei minulla ole tietoa, mutta olettaisin, että kyseessä on sama
prosessi, jota vain painotetaan eri tavalla. Aina jotain tietoa haettaessa
tallentuu myös aivoihin jotain tietoa tästä palautuksesta – kun jotain asiaa
tarvitaan tarpeeksi usein, tulee sen muistaminen aina vain helpommaksi. Eli
muistista palauttaminen aiheuttaa myös muutoksia itse muistiin. Luultavasti
myös jonkin asian muistaminen palauttaa joitain vanhempia muistoja. Prosessi
on molempiin suuntiin hyvin pitkälle tiedostomaton ja tapahtuu
automaattisesti. Tilanteessa, jossa ihminen todella pinnistelee muistaakseen
jotain, hän lähinnä käy läpi erilaisia toisiinsa liittyviä asioita ja
ikäänkuin herkistää itsensä havainnoimaan muistista palautuvia asioita ja
seuraamaan yhä uudelleen niistä vuorostaan esiin nousevia asioita, kunnes
hän lopulta saa haluamansa tiedon kaivettua muististaan.

Jokin asia on “helppo muistaa” silloin, kun siihen liittyy voimakkaita
“koukkuja”, eli jokin voimakas tunnetila, tietty yksityiskohtainen havainto
(kuten jokin tietty ympäristö, äänimerkki…) tai jokin voimakkaasti
assosioituva käsite (kuten lähisukulainen, tai mikä tahansa asia, joka on
merkityksellinen ja tarpeeksi tuttu). Kun tarpeeksi moni koukku on
paikoillaan, palautuu niiden perusteella joitain muistoja aivoista. Jos heti
ei palaudu juuri oikea muisto, toimii palautettu käsite kuitenkin
lisäkoukkuna, joka voi johtaa lähemmäs haluttua muistoa.

Tilannekohtainen kognitio tarkoittaakin sitä, että monesti opitut asiat
assosioituvat oppimisympäristöön – esimerkiksi kieliopin muistaa helpoimmin
pulpetissa istuessaan, pyöräreitin kulun muistaa istuessaan pyörän satulassa
ja tietyt muistot palautuvat mieleen kun palaamme paikkaan, jossa ne on
alunperin koettu. Eräs ongelma oppimisessa onkin asioiden irrottaminen
ympäristöstä niin, että niitä voidaan hyödyntää muualla elämässä
(siirtovaikutus).

Työmuisti

Pitkäkestoisessa muistissa muistot ovat jotenkin tallessa (vaikkeivät
kovinkaan luotettavasti), mutta myös poissa tietoisuudesta. Ihmisaivon
tietoisuudessa olevat asiat ovat työmuistissa, johon nykykäsitysten mukaan
mahtuu 4-7 käsitettä samanaikaisesti, ei enempää.

Työmuisti ja pitkäkestoinen muisti toimivat läheisesti yhdessä. Kun
työmuistiin sijoitetaan jokin käsite (vaikkapa aistihavainnon perusteella),
tapahtuu automaattisesti pitkäkestoisen muistin aktivointi, jolloin
muistista nostetaan esiin työstettävän käsitteen (kuten “auto”) yläkäsitteet
(“kulkuväline”), alakäsitteet (“toyota”, “bussi”), assosiaatiot
(“matkustaminen”, “liikkuminen”, “vauhti”) ja tutut ilmentymät (“oma
autoni”, “bussilinja 39″). Näistä nostoista siirretään työmuistiin ne, jotka
katsotaan tarpeellisiksi.

4-7 käsitettä tuntuu rajalliselta, niin kuin asia onkin. Mutta onneksi
käsitteet voivat olla varsin monimutkaisiakin. Tietyn alan asiantuntijuuden
kasvaessa sen alan käsitteet muuttuvat yksityiskohtaisemmiksi ja sisältävät
enemmän tietoa. Tämä selittää aloittelijan ja asiantuntijan suorituskyvyn
eron – aloittelijan työtä hidastaa ja hankaloittaa työmuistin rajallisuus.
Jos aiheena on vaikkapa veroilmoituksen täyttäminen, joutuu aloittelija
käsittelemään yksittäisiä lukuja, lomakkeen rakennetta ja toimintaohjeita,
joista vain 4-7 mahtuu kerralla päähän. Asiantuntija sen sijaan pystyy
käsittelemään käsitteitä kuten vähennettävät kulut, verotettava tulo ja
korkovähennykset. Lomakkeen rakenne on hänelle tuttu ja on verrattavissa
hänen työkäsitteisiinsä samoin kuin toimintaohjeetkin. Hän pystyy pitämään
lähes koko veroilmoituksen kerralla työmuistissaan.

On kuitenkin muistettava, että edellisen esimerkin asiantuntija ei ole
“älykkäämpi” kuin esimerkin aloittelija. Jos työtehtävä olisikin vaikkapa
auton moottorin korjaaminen, jossa roolit olisivat päinvastaiset, olisivat
tuloksetkin odotettavia. Asiantuntija on asiantuntija vain omalla alallaan -
muissa tehtävissä hän voi olla täysi tumpelo.

Työmuistin kapasiteetti ei kuitenkaan ole rajaton. Eri alojen
asiantuntijoita tutkittaessa on kuitenkin havaittu, että työmuisti laajenee
pitkäkestoiseen muistiin. Tämän kognitiivisen adaptaation tuloksena on
niinsanottu pitkäkestoinen työmuisti, johon asiantuntija pystyy varastoimaan
suuria määriä tietoja ja palauttamaan ne tarkemmin ja nopeammin aktiiviseen
työmuistiin kuin tavallisesta pitkäkestoisesta muistista.

Oppiminen aivojen sisällä

Oppimisella ei tarkoiteta pelkästään asioiden muistamista. Muistaminen
helpottuu, kun asioihin liittää tarpeeksi koukkuja, siis tekee asioista
tarpeeksi epätavallisia ja konkreettisia. Oppimisella tarkoitetaan
ymmärryksen lisäämistä, siis uusien asioiden ymmärtämistä ja vanhojen
käsitysten muuttamista. Puhutaankin käsitteellisestä muutoksesta tai
tarkennuksesta.

Käsitteellinen muutos rakentuu aina vanhoille käsityksille, jotka ovat
valmiiksi olemassa aivoissa. Uusia asioita on hyvin vaikea oppia tyhjän
päälle – esimerkiksi osittaisderivointia on mahdoton ymmärtää, ennen kuin
ymmärtää lukuisia yksinkertaisempia matematiikan käsitteitä, kuten
funktioita ja muuttujia. Osittaisderivoinnin voi kyllä oppia muistamaan
siten, että sitä voi jopa käyttää joissain yksinkertaisissa tilanteissa,
mutta jotta tätä taitoa voitaisiin soveltaa uusiin tilanteisiin, on se
ymmärrettävä perusteellisesti.

Oppimiseen liittyy siis aina ankkurointi, eli uusien käsitteiden sitominen
vanhoihin, jo ymmärrettyihin käsitteisiin (grounded learning). Monesti uuden
oppiminen voi myös muuttaa käsitystä aiemmin opituista asioista. Oppiminen
vaatii siis avointa mieltä – on oltava valmis muuttamaan vanhoja
käsityksiään uuden tiedon valossa.

Ihmisaivon oppimat asiat voidaan jakaa kahteen tyyppiin: käsitemalleihin ja
toimintaprosesseihin. Käsitemalleihin tallentuu tietoja uusista käsitteistä
ja niiden suhteista muihin käsitteisiin. Kaikki mallit muodostavat
monimutkaisen assosiaatioverkon, joka mahdollistaa asioiden yhdistelyn.
Toimintaprosessi taas kuvaa tietyssä tilanteessa opittua toistuvaa
toimintasarjaa, jonka suorittaminen muuttuu ajan mittaa tiedostamattomaksi.
Esimerkkinä olkoon vaikkapa kävely – aluksi se on todella vaikeaa ja vaatii
koordinaation kehittymistä. Kun kävely sitten sujuu, kuluu vielä pitkään,
ennen kuin käveleminen tapahtuu vaikeassakin maastossa automaattisesti ilman
tietoista ponnistelua.

Sivuhuomautus: Ohjelmistosuunnittelussa käytettävä oliomallinnus liippaa
todella läheltä ihmisen aivojen toimintaa. Aivojen käsitemalleja vastaavat
UML:ssä (Unified Modelling Language, nykyisin ehdottomasti yleisin
mallinnuskieli) luokka- ja oliokaaviot (class and object diagrams) ja
toimintaprosesseja taas toiminta-, viestiyhteys- ja yhteistyökaaviot
(action, sequence and collaboration diagrams). Aivojen toiminnan
mallintaminen UML:llä onkin mielenkiintoinen ajatus, josta otan kyllä kaiken
kunnian itselleni. Vaikka useimmat tässä esitettämi ajatukset ovat peräisin
kirjoista ja tutkimuksista, tämän yhteyden oppimisartefaktien ja
ohjelmistoteollisuuden mallinnusartefaktien välillä olen itse havainnut. Voi
tietysti olla, että siitäkin on tehty tutkimuksia, mutta ainakaan
tietoisesti en sellaisia muista nähneeni.

Oppiminen käytännössä

Oppimisella tarkoitetaan siis ihmisen ymmärryksen lisäämistä. Tätä ongelmaa
voidaan lähestyä käytännössä monella tasolla. Eräs niistä on Vygotskin
teoria lähikehitysvyöhykkeestä. Tämä lähikehitysvyöhyke on sellainen alue,
jota yksilö ei pysty yksin saavuttamaan (yksin saavutettava alue on se alue,
joka on jo opittu ja ymmärretty), mutta johon hän pystyy sopivien
tukirakenteiden avulla. Nämä tukirakenteet voivat olla vaikkapa opettajan
antama tuki, kuten oikeaan suuntaan ohjaavien kysymysten esittäminen.

Toinen lähestymistapa on dynaaminen asiantuntijuus, joka tarkoittaa
progressiivista (eli vähitellen etenevää ja syvenevää) ongelmanratkaisua.
Tämä tekniikka vietynä vähän pidemmälle kulkee Suomessa nimellä “tutkiva
oppiminen”.

Asioiden oppimiseen on toki monia eri tekniikoita, joista opiskelijan
pitäisi pystyä valitsemaan itselleen parhaiten sopivat. Metakognitiiviset
taidot auttavat tässä ja niistä kerron enemmän myöhemmin. Joka tapauksessa
kirjoitettu teksti on niin merkittävässä asemassa, että tekstistä on pakko
oppia oppimaan.

Tekstiä lukemalla ja kertaamalla saavutetaan vasta tekstin tulkinnan
ensimmäinen taso, “pintamuisti”. Tällöin muistetaan vaihteleva määrä
yksityiskohtia, riippuen alleviivauksista ja muista merkintätavoista. Suuret
käsitteet jäävät kuitenkin hämäriksi.

Tekstiä aktiivisesti muokkaamalla saavutetaan toinen taso, “tekstimalli”.
Aktiivinen muokkaus tarkoittaa esimerkiksi tiivistelmän kirjoittamista tai
käsitekarttoja (jotka ovat tutkimusten mukaan yhtä tehokkaita tapoja),
analogioiden vetämistä muihin jo opittuihin asioihin, johtopäätösten
tekemistä tekstistä, sekä alleviivauksia joilla hahmotellaan tekstin
yleiskuvaa. Lisäksi myös näkymättömät tekniikat, joista ei synny
artefakteja, kuten mielessä kertaaminen tai konkreettisten esimerkkien
keksiminen lukuvaiheessa, auttavat. Tekstimallin sisäistämällä yksilö
hahmottaa asian pääkohdat ja tekstin rakenteen ja ymmärtää asiaa
kohtuullisen hyvin, mutta ei vielä pysty soveltamaan asiaa kovin erilaisessa
ympäristössä.

Kolmas taso, “sisältömalli”, saavutetaan jatkamalla tekstimallista tekemällä
omia päätelmiä ja rakentelemalla omia ajatuskuvioita. Kolmannen tason
saavuttaminen tarjoaa jo niin kattavan ymmärryksen, että tietoa voidaan jo
soveltaa uusissa tilanteissa.

Muistiinpanojen tekeminen vaatii jonkinlaista kirjoittamistaitoa. Yksilön
kirjoitusten laatua voidaan parantaa asiantuntijatuella, eli ohjaamalla
kirjoittajan huomio tärkeisiin asioihin (kuten kenelle teksti on
tarkoitettu). Hyväksi havaittu kirjoitustekniikka on prosessikirjoittaminen,
jossa ensin tehdään esikirjoitus eli merkitään muistiin ideat. Seuraavaksi
tehdään luonnokset ja jäsennetään kokonaisuus. Seuraavaksi hankitaan
palautetta asiantuntijoilta ja palautteen saamisen jälkeen muokataan tekstiä
niiden mukaan. Sitten jatketaan taas jäsennyksellä ja toistetaan, kunnes
teksti on tarpeeksi hyvä.

Kognitio eli älyllinen toiminta

Ylläesitetyt ajatukset aivojen toiminnasta ja oppimisesta perustuvat
pitkälti viimeisen 20 vuoden aikana muodostuneeseen kognitiiviseen
tieteenalaan, jossa tutkitaan älyllisiä toimintoja sekä ihmisissä että
teknologian avulla. Ihmisaivojen kognitiivinen tutkimus onkin selvittänyt
monia mielenkiintoisia asioita.

Ensinnäkin on todettava, että “älykkyyttä” ei voi noin vain mitata ja
todeta, että tietty yksilö on älykäs tai tyhmä. Älykkyys on luonteeltaan
dynaamista ja sovellusalakohtaista ja sitä voidaan harjoittaa. Yhdellä
alalla älykäs ihminen on todennäköisesti harjoitellut pitkään, mutta hän ei
ole jollain täysin toisella alalla yhtään keskivertoihmistä fiksumpi. Jos
yliopiston professori osaa korjata auton, ei se johdu siitä, että hän on
yliopiston professori, vaan luultavammin siitä, että hän on koko nuoruutensa
korjaillut autoja. Älykkyyttä voidaan toki mitata, mutta tällöin on
muistettava, että tulos on vain hetkellinen ja nimenomaan mittauksessa
käytettyyn alaan soveltuva. Se, että esimerkiksi mustaihoiset ihmiset eivät
pärjää perinteisissä “älykkyystesteissä” yhtä hyvin kuin koulutetut
länsimaalaiset, ei johdu siitä, että he ovat syntyneet mustiksi, vaan siitä,
että perinteinen älykkyystesti mittaa asioita, joita opetetaan länsimaiden
koulutusjärjestelmissä, joista taas mustaihoisilla on edelleen (ainakin
Yhdysvalloissa) huonommat edellytykset päästä osallisiksi.

Ihmisaivot eivät ole kovinkaan älykkäitä. Jo aiemmin kerroin, että
muistamisprosessikin on hyvin konstruktiivinen ja summittainen. Lisäksi
“luomakunnan kruunun” loogiset päättelykyvyt ovat varsin vialliset.
Ensinnäkin ihmisaivoja riivaa arkipsykologiankin nimellä kulkeva
intuitiivisuus – aivot kehittävät käsityksiä asioista, joista niillä ei ole
tietoa, kirjaimellisesti tyhjästä. Lisäksi ongelmana on uskomusten pysyvyys.
Kun jokin asia on jollain tavalla noteerattu (siis havaittu), tämä käsitys
tallentuu aivoihin – aina. Virheellisten käsitysten muuttaminen jälkikäteen
on todella työlästä. Ensivaikutelmat pysyvät pitkään.

Aivot pyrkivät myös uskottelemaan itselleen olevansa oikeassa
(vahvistus/illuusioefekti). Kun aivot ovat jotain mieltä jostain asiasta, ne
aktiivisesti pyrkivät löytämään käsitykselleen vahvistusta, mutta välttävät
ristiriitaisten asioiden havainnointia.

Samoin aivot pyrkivät usein selvittämään “parhaan mahdollisen” selityksen
jollekin asialle. Tämän selvitti tutkimuksissaan Wason, joka esitti
koeryhmälle numerosarjan 2-4-6 ja pyysi näitä päättelemään, minkä säännön
mukaan numerosarja on muodostettu ja miten se jatkuisi. Sinäkin lukijana
varmaan ajattelet, että sarja voisi jatkua vaikkapa 8-10-12. Wasonin sääntö
oli kuitenkin yksinkertainen: seuraavan numeron oltava edellistä suurempi.
Koeryhmällä kesti todella kauan selvittää tämä sääntö, sillä he eivät
tulleet ajatelleeksi, että se voisi olla noin “tyhmä”.

Ihmisen päättely voi tapahtua kolmella erilaisella tavalla. Ensinnäkin
käytössä on induktio eli säännön selvittksilö ymmärtää ja osaa)
sosiaalisesta kognitiosta (mitä ryhmä tai yhteisö ymmärtää ja osaa). Kun
yksilö oppii ymmärtämään jotakin artefaktia, hän sisäistää asian.
Ulkoistuksessa taas yksilö kopioi yksilöllistä osaamistaan artefaktiksi ja
muiden käytettäväksi. Aiemmin korostettiin yksilöllistä osaamista (LaTour),
mutta nykyisin pidetään sosiaalista kognitiota ja kognitiivisten artefaktien
luomista tärkeämpänä (Garviel, Salomon).

Metakognitio tarkoittaa kognition havainnointia, säätelyä ja seurantaa.
Metakognitioon kuuluu ensinnäkin tietoisuus omasta kognitiosta ja sen
toimintaperiaatteista. Tämän jälkeen yksilö voi itse säädellä esimerkiksi
oppimisprosessiaan ja valita oppimistekniikoita, jotka soveltuvat itselle
parhaiten.

Metakognitiota tarvitaan etenkin vaikeimpien ja monimutkaisimpien
käsitteiden selventämisessä. Monesti asiantuntijatieto on ns. “hiljaista
tietoa” eli se ei ole yksilölle itselleenkään täysin selvää, vaan se tieto
on vain käytössä. Etenkin kokemusten kautta hankittu tieto on usein
tällaista, ja vaaditaan erityisiä ponnisteluja, jotta se saadaan
käsitteellistettyä ja selvennettyä niin, että se voidaan pukea sanoiksi ja
muuntaa kognitiivisiksi artefakteiksi. Tässä prosessissa auttavat
harjaantuneet metakognitiiviset taidot.

Lopuksi

Ylläolevat ajatukset kuvastavat omia käsityksiäni aivojen toiminnasta ja
oppimisprosessista kirjoitushetkellä. Suuri osa ajatuksista pohjautuu
johonkin kirjaan ja siten joihinkin tutkimustuloksiin, mutta ne on
kirjoitettu tähän käyttäen tukena ainoastaan muutamaa itse tekemääni
käsitekarttaa. Tekstissä voi siis olla asiavirheitä tai väärin esitettyjä
asioita. Siellä on myös takuulla tieteellisesti osoitettujen asioiden
lisäksi pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, joilla ei välttämättä ole
tieteellistä perustaa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ensinnäkin
selventää minulle itselleni näitä ajatuksia ja toisaalta toimia muistin
tukena myöhemmin, sekä kehityksen osoittajana – voin vuoden, parin päästä
katsoa, kuinka naivilta tämä teksti näyttää ja siitä arvioida oman
kehittymiseni määrän.