Liikuntaa Jaikussa


Jaiku on mikroblogauspalvelu. Siinä osallistujat lähettävät alle 160 merkin mittaisia viestejä (vaikka kännykästä), jotka näkyvät netissä julkisesti ja erikseen tuodaan heitä seuraavien Jaiku-käyttäjien tietoon. Kuhunkin lyhytviestiin voi liittää kommentteja, joilla ei ole pituusrajoitusta. Käytännössä Jaiku on kehittynyt pikajulkaisualustasta keskustelualueen korvaavaksi jutustelu- ja tiedonlevityskanavaksi. Sama pätee jossain määrin myös Twitteriin, eli käytännössä koko mikroblogauskulttuuriin. Sosiaalinen media opetuksessa -kirjassani luokittelin mikroblogauksen teemaan “kirjoittaminen ja julkaisu”, mutta varmaan viimeistään 2. painoksessa täytyy mikroblogaus tiiviimmin liittää pikaviestintään ja viestintään yleisemmin.

Löysin taannoin Jaikusta #FightClub-kanavan, jossa Jaikulaiset tsemppaavat toisiaan urheilemaan. Sieltä löytyi myös keskustelua 100 punnerruksen treenausohjelmasta, jonka itse läpäisin viime syksynä. Innostuin sitten kyselemään, että mitäs nyt voisi tehdä, kun punnerrukset on jo voitettu. #satapunnerrusta-kanavalta löytyi linkki 200 vatsalihasliikkeen kunto-ohjelmaan, jonka on tehnyt sama kaveri kuin 100 punneruksenkin ohjelman. Ehdin jo innostua, että nyt saan taas jotain kuntotavoitetta kevääksi, mutta kävikin ilmi, että teini-iässä 3-5 kertaa viikossa harrastamani baletti olikin yllättävän tehoisaa: kun alkutestissä 71 suoritusta oli “erinomainen”, niin minun alkutestini loppui vasta 750 liikkeen kohdalla, kun kyllästyin ja kädet alkoivat olla jumissa (oikeasti varmaan 650 kohdalla se liike alkoi olla jo liian pientä). Mutta kiva tietää, että keskivartalo on hyvässä hapessa. Tarttee löytää muita treenitavoitteita…

Tags: , ,

USAn talouskriisin taustaa

USAn musta maanantai ei tullut sinänsä yllätyksenä, sillä USAn talouden perusmekanismeista pystyi jo pitkään päättelemään, ettei järjestelmä voi pyöriä samaan tahtiin loputtomiin. Jokin aika sitten USAn hallitus (eli veronmaksajat) pelasti ostamalla kaksi maan suurinsa asuntoluottolaitosta, mutta nyt suuri pankki päästettiin konkurssiin asti. Asiasta lisää mm. HS:n pääkirjoituksessa: Pahinta ei ehkä ole vielä nähty finanssimarkkinoiden kriisissä.

USAn talousluvut ovat näyttäneet noususuhdannetta jo pari vuosikymmentä (mitä nyt yksi dotcom-kupla välissä puhkesi), mutta todellisuudessa maa on ollut taantumassa, kenties jopa lamassa jo vuosia. Tämä ei ole näkynyt julkisesti, koska talouden tunnuslukuja on säädetty – jokainen hallitus on aina muuttanut laskukaavoja, jotta taloudella näyttäisi menevän paremmin. Esimerkiksi inflaationa käytetään ns. “core inflation”-lukua, joka ei ole todellinen inflaatio, vaan josta on poistettu ruoan ja polttoaineen hinnat, ja myöhemmin asuntojenkin hinnat. Eli vaikka kaikkien hinnat ovat nousseet merkittävästi, ruoan hinta jopa 10% vuodessa, eivät ne näy raportoidussa inflaatiossa. Tämän lisäksi inflaatiota on korjattu substituutio- ja hedonismikorjauksilla. Substituutio tarkoittaa, että jos jonkin tuotteen hinta nousee, korvataan se vertailukorissa halvemmalla vastaavalla. Hedonismi taas tarkoittaa, että jos tuotteeseen tulee uusia ominaisuuksia ja siten sen nautittavuus lisääntyy, pitäisi tuote laskea korissa nautinnon lisäystä vastaavalla alennuksella. Eli jos TV:n uudessa samanhintaisessa mallissa on vaikkapa digitv-ominaisuus, lasketaan TV:n hinta nyt korissa vaikkapa 20% alennuksella, koska kuluttaja saa enemmän. Vaikka missään kaupassa kuluttaja ei enää saa sitä televisiota tällä 20% alennuksella ja ilman tätä lisäominaisuutta. Lisätietoja mm täältä: US Inflation Much Higher Than Reported: Get Ready For 10% Inflation | LIVING OFF DIVIDENDS & PASSIVE INCOME Näitä inflaatiokorjauksia kun poistaa ja tarkastelee USAn talouskehitystä, on siellä huideltu jo toista vuosikymmentä noin 10% vuosi-inflaation tahdissa. Myös työttömyystilastoista on siivottu pois “pysyvästi työttömät”. Ja silti USAn keskuspankki on pitänyt korkotason alhaisena, jotta bisnes ei hidastuisi.

Inflaatio tuntuu olevan sellainen pakollinen paha, mutta oikeasti näin ei ole. Maailman talouden inflaatio vuosina 1600-1900 oli 0%. Ainoastaan sotien aikana rahan arvo laski, kun valtiot ottivat lainaa ja loivat rahaa tyhjästä, mutta sotien jälkeen rahan arvo palasi ennalleen. Mutta kun rahan arvo irrotettiin kultakannasta maailmansotien melskeessä, ei ollut enää mitään pakottamassa arvoa ennalleen – valtiot voivat painaa rahaa tarpeen mukaan, mikä tietysti aiheuttaa myös inflaatiota. Esimerkiksi Saksassa koettu hyperinflaatio johtui holtittomasta rahan tekemisestä. Mainitaan nyt tässä, että vain 5% maailman rahasta on käteisenä. Loput on pelkkiä bittejä pankkien tietokannoissa.

Mistä raha sitten saa arvonsa, kun kerran kultaa tai hopeaa ei enää käytetä arvon mittana? Rahan arvo on velassa, eli lupauksessa, että joku maksaa velan takaisin. Kun kuluttaja ottaa lainaa pankista, hän tekee lupauksen maksaa lainan takaisin. Tämä velkakirja on siis se arvoa tuova paperi. Ja kun pankilla on paperi, jossa joku lupaa maksaa vaikkkapa 10000€, on pankilla ikäänkuin virtuaalisesti 10000€ rahaa, se vain on lainassa. Noh, tässä ei vielä ole ongelmaa, mutta kun tämä 10000€ käytännössä menee kuluttajan oman pankin tilille, on tällä pankilla (joka voi olla sama tai eri pankki) oikeus lainata 90% tästä rahasta jollekulle muulle kuluttajalle. Ja kun tämä 9000€ lainataan ja talletetaan toiselle tilille, voidaan sen perusteella taas lainata 90% eteenpäin, yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta tuo alkuperäinen 10000€:n laina on paisunut noin sadan tuhannen euron arvoisiksi lainoiksi. Ja koko tämän summan takeena on siis ainoastaan se alkuperäinen velkakirja kymppitonnista.

Tämä ei yleensä ole ongelma, sillä useimmat kuluttajat eivät tarvitse rahaansa käteisenä samanaikaisesti. Kun joku haluaa rahansa tililtään, pankilla yleensä on sen verran käteistä annettavana. Ja jos ei ole, on pankkien yhteisiä turvarahastoja, joista rahaa saa. Nytkin HS:n kirjoituksessa mainittiin, että

Rikkaiden teollisuusmaiden kymmenen suurta pankkia kiirehti yhdessä perustamaan 70 miljardin dollarin hätärahaston helpottamaan tilanteen luomia luottopaineita.

Eli rahaa siltä varalta, että kuluttajat alkavat suurissa määrin nostaa rahojaan pankeista ulos. Koska pankeilla itsellään sitä rahaa on vain murto-osa talletusten määrästä.

Tähän mennessä todettu: USAn taloudelliset tunnusluvut näyttävät liioitellun positiivista kuvaa. Kaikki raha perustuu kuluttajien, yritysten ja valtioiden pankeilta ottamaan velkaan (ei siis kultaan).

Kultakannasta irtoaminen oli tietysti siinä mielessä kivaa, että talouden kasvua rajoitti kullan hankkimisvauhti – talous ei voinut kasvaa nopeammin kuin valtioiden kultavarannot kasvoivat. Kun rahan arvo ei perustu mihinkään, talouden kasvuakaan ei rajoita mikään. Ja taloushan onkin kasvanut sen viimeiset 80 vuotta. Nyt otetaan jo itsestäänselvyytenä, että talouden on vuosittain kasvettava. Jos kasvua on vain vähän, ollaan huolissaan. Vaikka kestävän kehityksen kannaltahan mikään ei voi jatkuvasti kasvaa.

Maailman talousjärjestelmän on kuitenkin kasvettava jatkuvasti. Ja syy tähän on todella yksinkertainen: Koska kaikki käytössä oleva raha on lainattu pankeilta, olkoon summa vaikka gaziljoona, on tänäkin vuonna maksettava tästä summasta korkoa pankeille, vaikkapa 4% gaziljoonasta. Jotta tämä korko voidaan maksaa, on sitä varten oltava rahaa. Mutta koska kaikki raha on lainattu pankeilta, koron maksamiseen tarvitaan lisää rahaa, eli pankeilta on lainattava tänä vuonna 4% gaziljoonasta ihan vain korkojen maksamiseksi. Ja näin maailmassa olevan rahan määrä kasvaa väkisinkin jatkuvasti, koska olemassaolevalle rahalle eli lainalle on maksettava korkoa ja sitä saa vain lainaamalla lisää.

Nopeasti ajatellen tuo yllä kuvattu mekanismi ei kuulosta kovin toimivalta. Mutta kyllä se toimii – kunhan talous kasvaa yhtä nopeasti kuin uutta lainaa on otettava korkojen maksamiseen. Jos ja kun talous kasvaa heikommin, uutta rahaa tehdään vähemmän kuin korkoihin tarvitaan, joten jotkut lainanottajat menevät konkurssiin ja heidän lainansa muuttuvat arvottomiksi. Luottotappion kärsii se pankki, joka lainan on antanut.

Yksittäiset konkurssit tietysti eivät maailmaa hetkauta. Mutta isommaksi ongelma paisuu, kun enemmän lainoja muuttuu arvottomaksi. Jos siis vaikkapa USAn kansalaisten kulutusinto heikkenee ja siten talouskasvu hidastuu (tai pysähtyy, tai talous alkaa jopa pienentyä), alkaa firmoja mennä nurin ja niiden lainat jäävät maksamatta. Kun näitä tapahtuu paljon, alkavat pankit kärsiä luottotappioista ja pahimmassa tapauksessa luotottajia (kuten nyt USAn kaksi suurinta asuntoluotottajaa ja nyt suuri pankki) alkaa mennä nurin, jos valtio ei niitä pelasta (tekemällä lisää rahaa).

Eli: Nykyinen kroonisen talouskasvun aika (viimeiset 80 vuotta) on itseään ruokkiva järjestelmä, joka voi toimia vain niin kauan kun talous todella pystyy kasvamaan. Jos ja kun talouskasvu pysähtyy, lainoista alkaa tulla luottotappiota yleisen lainakorkoprosentin tahdissa.

Mikä sitten sai talouskasvun pysähtymään USAssa nyt? Vaikka moni ekonomisti voisi olla yllä kirjoitetun kanssa eri mieltä, niin ekonomistienkin mielestä Tuotto=Työ*Pääoma, tai jokin sen johdannainen. Oleellisesti työvoimaa tarvitaan tuoton saamiseksi. Työvoimaa taas on se energia, jota ihmiset voivat tuottaa. Valtaosa tästä energiasta ei ole lihasvoimaa, vaan halvan öljyn mahdollistamaa lisäenergiaa (jolla liikutetaan työkoneita, ruokaa ja ihmisiä, ja tuotetaan suuri osa ruoasta, raakamateriaalista ja hyödykkeistä). Kuten uutisissa on nähty, halpaa öljyä ei enää ole. Öljyn kysyntä kasvaa jatkuvasti, kun kiinalaiset haluavat jääkaapin ja auton joka kotiin. Mutta öljyn tuotanto ei ole viimeiseen neljään vuoteen kasvanut lainkaan, lisääntyneestä kysynnästä huolimatta. Valtaosa öljytutkijoista on sitä mieltä, että olemme saavuttaneet öljytuotantohuipun ja tästä eteenpäin öljyn tuotanto tulee hidastumaan, koska uutta öljyä on yhä vaikeammissa paikoissa ja pienemmissä varannoissa. Jos ja kun öljyn määrä vähenee, samalla vähenee se hyötyenergian tuotanto, jota talousjärjestelmään saadaan. Ja tuotto tulee laskemaan, vaikka jo tuoton pysymistä samalla tasolla pidetään huonona suorituksena nykyisessä jatkuvan kasvun maailmassa.

Kuinka tästä sitten päästään taas uuteen nousuun? Tuskin mitenkään. Jatkuva kasvu on idealismia, jota on nyt halvalla öljyllä saatu viimeiset 80 vuotta pönkitettyä, mutta nyt se on loppumassa. Me tulemme tulevaisuudessa muistelemaan 90- lukua ja 2000-luvun alkuvuosia kultaisena aikana. Tulevat polvet taas poskettoman tuhlailun aikakautena. Olemme suurten muutosten edessä. Paluuta kivikaudelle tuskin tapahtuu, mutta elintaso tulee länsimaissa laskemaan. Siihen voi jo nyt varautua opettelemalla pärjäämään vähemmällä tavaralla, liikkumisella ja energialla.

HS:n pääkirjoitus päättyy näin:

Euroopan talouskasvun on ennustettu olevan ensi vuonna vain 0,5 prosenttia – tämän jälkeen ehkä vähemmänkin. Suomessa on elätelty toiveita vielä 1,5 prosentin kasvusta, mutta maanantaina OP-Pohjolan talousennusteessa kasvuarvio oli enää yksi prosentti.

Koskakohan uskalletaan valtamediassa sanoa ääneen, että talouskasvu voi olla negatiivinen? Viimeistään sitten kun se todella menee negatiiviseksi. Ai niin, ainahan niitä talouden mittareita voi säätää siten, että tilanne näyttää paremmalta, kuten USAssa on tehty 80-luvulta alkaen. Ongelma tässä tietysti on se, että valehtelu ei asiantilaa todella muutu. Nyt nähtiin, että manipuloinnilla saatiin pari vuosikymmentä keinotekoista talouskasvua, mutta että jäljet lopulta johtavat sylttytehtaaseen.

Harvinaisen poikkeuksen suomalaisen valtamedian selkärangattomaan hyssyttelyyn tarjosi Aamulehden pääkirjoitus: Talous ei homeopatialla parane. Suosittelen lukemaan.

Lisätietoja:

Saa olla eri mieltä, kunhan perustelee mielipiteensä, mielellään lähdeviitteen kera.

Edit 19.9.2008: Korjasin uudelleenlainauksen summiin lipsahtaneen kirjoitusvirheen. Kommenteissa tarkemmin.

Maailma muuttuu – hyviä uutisia

Tämä teksti perustuu tohtori Dennis Meadowsin haastatteluun. Dennis Meadows kirjoitti jo 30 vuotta sitten kirjan, jossa käsiteltiin rajallisen planeetan dynamiikkaa. Kirjasta tuli uusi painos hiljattain (“Limits to Growth”) ja huolestuttavaa on se, että ne asiat, joista 30 vuotta sitten kirjoitettiin teoreettisina tulevina asioina ovat nyt konkreettisesti tapahtumassa, mutta poliitikkojen ja tavallisen kansan suussa näistä asioista ei vieläkään puhuta. Pääsen hyviin uutisiin tekstin lopussa, aluksi asian tiivistelmää ja pohdintaa.

Kansakunnan kehittymistä mitataan perinteisesti BKT:llä eli bruttokansantuotteella, tai tarkemmin sen kasvulla. Sinänsä mittari voisi olla mikä tahansa muukin, vaikkapa onnellisuuden kasvu. Edistyksen mittaaminen kansantuotteella tarkoittaa, että joka vuosi täytyy tuottaa enemmän. Sinänsä tietysti kiva juttu, että on enemmän kaikkea. Mutta jos ajattelee pitkällä tähtäimellä, niin kuinka ihmeessä voidaan tuottaa joka vuosi enemmän ja enemmän? Jos tavoite on 4%:n BKT:n vuosikasvu, niin ollaanko Suomessa 100 vuoden päästä 50 kertaa rikkaampia? Ja 1000 vuoden päästä 100 triljoonaa kertaa rikkaampia? Ihanko totta? Tähänkö uskovat kaikki Suomen päättäjät?

Kun realistisesti ajattelee, niin tämä planeetta on tietyn kokoinen ja siinä on puhdasta vettä, viljeltävää maata, öljyä, metsää ja muita resursseja vain tietty määrä. Jatkuva kasvu tarvitsee jatkuvasti kasvavia resursseja. Tietysti teknologiset innovaatiot voivat parantaa tehokkuutta ja saattaa uusia resursseja käytettäväksi, mutta johonkin se planeetta loppuu.

Kuten Meadows jo 30 vuotta sitten kirjassaan näki, resurssien rajat alkavat vaikuttaa haitallisesti samanaikaisesti, sillä jonkin resurssin parempi riittävyys mahdollistaa vähemmällä pärjäämisen muilla alueilla. Eli jos on tarpeeksi puhdasta vettä, pärjää vähemmällä energialla, ja jos on tarpeeksi energiaa, pärjää vähemällä vedellä tai huonommalla viljelymaalla (koska energialla voidaan tuottaa lannoitteita). Joten jokseenkin helposti käy niin, että todellisia ongelmia tulee vasta sitten, kun rajat kaikessa saavutetaan.

Ja nyt siinä sitten ollaan. Halpa energia on loppunut, jonka näkee yhä nousevissa bensan ja sähkön hinnoissa. Halpa ruoka on loppunut, jonka näkee 20-50% viimeisen vuoden aikana Suomessa nousseissa ruokatarpeiden hinnoissa. Ilmakehänkin käyttäminen hiilidioksikin kaatopaikkana alkaa loppua, koska siihen ei enää enempää sovi ilman varsin huolestuttavia sivuvaikutuksia.

Länsi-Eurooppalaisen elintasolla tällä planeetalla voi kestävästi elää ehkä 250 miljoonaa ihmistä. Kestävä tarkoittaa, että pärjätään ilman fossiilisia öljy- ja vesivarantoja eli eletään joka vuosi sillä, mitä luonto (pääasiassa auringon energian kautta) vuodessa tuottaa. Maailmassa on kohta 6,5 miljardia ihmistä, joten joko suurin osa ihmisistä kuolee pois seuraavan 30-50 vuoden aikana tai maailmassa on paljon vähemmän ihmisiä, jotka elävät nykyisten länsimaiden hyvällä elintasolla.

Ekonomistit ovat yleensä ensimmäisinä toteamassa, että mitään ongelmaa ei ole, koska heidän mallinsa eivät tällaista näytä. Valitettavasti ekonomistien regressiomallit eivät ole täydellisiä – niissä on vain ne luvut, joista on ollut historiallista dataa ja jotka ovat muuttuneet. Heidän malleissaan ei ole ollut esimerkiksi jäljellä olevan käyttämättömän öljyn määrää, koska siitä ei ole ollut luotettavia lukuja saatavissa. Joten heidän mallinsa eivät itse asiassa päde tilanteessa, jossa se öljy alkaa huveta. Eräskin haastattelussa mainittu ekonomisti oli 70-luvulla ennustanut, että 2000-luvun pahin ongelma tulee olemaan se, että öljyä on liikaa ja että se on siksi lähes arvotonta. No ei ihan mennyt oikein.

Meadows on 30 vuoden aikana muuttunut entistäkin pessimistisemmäksi, koska 30 vuoden aikana maailman valtiot eivät ole tehneet mitään näiden tosiasioiden huomioimiseksi. Kaikki tavoittelevat talouskasvua, elintason paranemista ja yhä enemmän omaan taskuun pelaamista. 30 vuotta sitten olisi vielä ollut se 30 vuotta aikaa tehdä asialle jotain, nyt on jo kiire. Mutta keskustelu ei ole juurikaan edennyt tekoihin. Tähän on ilmeisesti kaksi syytä:

1. USAn media on yritysten omistama ja yritysintressien kontrolloima. Mitään, mikä heikentäisi yritysten kannattavuutta lyhyellä tähtäimellä ei uutisoida (ainakaan liian näkyvästi). Kuluttajat halutaan pitää kuluttajina, jotka ostavat mahdollisimman paljon, vaikka velaksi, jotta yritykset saavat tulosta.

2. Maailman demokratiat toimivat varsin pitkälti vaalikausien mukaan – toimenpiteet toteutetaan siten, että maksimoidaan itsen ja oman puolueen jälleenvalintamahdollisuudet ensi kaudella.

Tässä tilanteessa tarvittavat poliittiset toimenpiteet ovat sellaisia, että ne ovat muutaman vuoden tähtäimellä elintasoa heikentäviä, mutta pidemmällä tähtäimellä auttavat yhteiskuntaa selviämään edes jotenkin eheänä.

Esimerkki: Polttoaineen hinnan noustessa kuljetusala useimmissa maissa on alkanut valittaa lakkojen ja muiden tekojen muodossa ja vaatii polttoaineen hinnan alentamista. Tämä on juuri se väärä suunta. Päinvastoin polttoaineen hintaa tulisi verotuksessa tehdä vielä kalliimmaksi (ei ehkä Suomessa, mutta USAssa, Kiinassa ja OPEC-maissa, joissa polttoaineen halpaa hintaa ylläpidetään valtion tukiaisin), jotta yhteiskunta alkaisi sopeutua kalliiseen polttoaineeseen, koska polttoaineen hinta tulee seuraavina vuosikymmeninä väistämättä moninkertaistumaan. Parempi, että sopeutuminen siihen alkaa jo nyt, eikä sitten kun on pakko.

Selkänä vaarana ongelmia vähättelevällä “kaikki on hyvin”-politiikalla on, että planeetan resurssit saadaan niin pahasti ylikulutettua, että tuloksena on romahdus. Kasvumalleja on periaatteessa neljä, jotka voivat olla biologian tunnilta tuttuja eläinpopulaatioista:

1. Ylikulutus ja romahdus: Pieni populaatio kasvaa eksponentiaalisesti, kunnes se ylittää ympäristön kantokyvyn jatkaen kasvuaan. Jonkin ajan päästä riistohyödynnetty ympäristö ei enää kykene populaatiota kannattamaan, jolloin populaatio romahtaa murto-osaan entisestä tuhoisin seurauksin.

2. Tasapaino (S-käyrä): Populaation kasvu hidastuu ennen kantorajan ylitystä muodostaen S:n muotoisen käyrän, ja tasoittuu kantorajalle. Tällä hetkellä ihmiskunta on jo resurssienkäytössä ylittänyt maapallon kantorajan, joten tämä malli ei enää ole mahdollinen. 30 vuotta sitten oltaisiin ehkä ehditty.

3. Oskillaatio: Kantoraja ylittyy jonkin verran, kääntyy laskuun, nousee taas, kääntyy laskuun, ja yhä pienemmin heilahduksin kantorajan ympärillä tasoittuu kantorajaan.

4. Eksponentiaalinen kasvu: Kasvu jatkuu eksponentiaalisesti kantorajan yli eikä pysähdy tai hidastu ikinä. Tämä on se perinteisten ekonomistien mielestä realistinen malli.

Kysymys on nyt lähinnä siitä, onko edessä oskilloiva (3) vai romahtava (1) malli. Mitä pidempään kulutus jatkuu nykytahdilla, sitä todennäköisemmin edessä on romahdus.

Oli edessä kumpi malli tahansa, tarkoittaa se elintason laskua länsimaissa. USAssa tämä tulee olemaan Eurooppaa vakavampi muutos. Muutokseen kuuluu autoilun vähentyminen, ihmisten muuttaminen lähemmäs työpaikkojaan ja lähiöiden häviäminen, joukkoliikenteen lisääntyminen, liharuoan vähentyminen, matkustelun väheneminen, kulutuksen väheneminen. USAn talous on II maailmansodasta asti rakennettu yhä kasvavan kulutuksen varaan, joten kulutuksen vähentyessä sen talous on pahassa romahdusvaarassa, kun se nytkin jo nitisee liitoksistaan.

Euroopassa joukkoliikenne ja kaupunkien rakenteet ovat huomattavasti paremmassa kunnossa tulevaa silmällä pitäen. Meidän kaupunkimme ovat paikallisesti elinvoimaisia ja joukkoliikenne on pääosin toimivaa. Mutta edelleen muutos seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa tulee tarkoittamaan kansan silmissä “köyhtymistä”. Enää ei ole varaa syödä lihaa joka päivä, ajaa autolla töihin, käydä etelän matkalla, asua sähkö- tai öljylämmityksellä talvisin, viettää kesiä mökillä grillaten, kuluttaa turhaan.

Ilmastonmuutos on tänä vuonna noussut kaikkien tietoisuuteen ja yritykset käyttävät sitä mainoskikkanaan. Nyt on tärkeä ymmärtää, että ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt ovat vain yksi ongelmistamme. Puhdas juomavesi on loppumassa suurimmasta osasta maailmaa, joskaan ei Suomesta ihan vielä. Viljelykelpoinen maa vähenee jatkuvasti tehoviljelyn seurauksena, mutta onneksi Suomessa sentään on älytty vuoroviljellä palstoja. Meret ryöstökalastetaan tyhjiksi, toivottavasti ei Suomen järviä. Öljyn tuotanto hidastuu joten halpaa öljyä ja energiaa ja kuljetusta ei enää ole saatavilla. Suomessa voitaisiin turvetta polttamalla tuottaa tarvittava sähkö 20 vuoden ajan (jos olisi olemassa tarvittava infrastruktuuri sen turpeen tarpeeksi nopealle kuljetukselle voimaloihin), sitten sekin olisi loppu.

Kaikki tulee kalliimmaksi, koska tätä kaikkea ei enää riitä 6,5 miljardille ihmiselle. Hyvä jos miljardille.

Lopuksi ne hyvät uutiset: Tulevina vuosina tapahtuva taantuma tai romahdus on luultavasti Suomessa suhteellisesti helpompi kestää kuin monessa muussa paikassa. Puhdas vesi ei meiltä lopu, viljelysmaata on pidetty vuoroviljelyllä jokseenkin hyvässä kunnossa, kylät ja useimmat kaupunginosat ovat vielä elinvoimaisia. Vaikeus tietysti tulee olemaan suhteellisen pitkät etäisyydet ja polttoaineen hirveä hinta. En ihmettelisi, vaikka polttoaine menisi jossain vaiheessa kortille – tärkeät kuljetukset tehdään, mutta huviajelua rajoitetaan. Ja kun hiilidioksidipäästöt todennäköisesti vain pahenevat hiilivoiman yleistyessä, tuleva ilmastonmuutos voi ehkä jopa parantaa ruoantuotantomahdollisuuksia Suomessa, vaikka eipä noita sääkuvioita oikeasti kukaan osaa ennalta varmuudella tietää. Toivotaan, ettei Golf-virta pysähdy ja että napajäätiköt eivät sula…

Yleiset ohjeet: Opettele pärjäämään vähemmällä ja matkustamaan vähemmän. Varmista että osaat jotain sellaista, mitä tarvitaan mahdollisen pienen tai suuremman romahduksen jälkeenkin.

Paikallispolitiikkaa iPhonen julkaisun ympärillä?

Jäin ihmettelemään median puolueettomuutta (tai sen puutetta) kuunneltuani Ylen Aamun Peilin uutisen, jossa iPhone-julkaisukin mainittiin. Ylen kai pitäisi olla se mahdollisimman puolueeton uutislähde. Sen vielä ymmärtää että MTV3:lla ja Nelosella on omat talouspoliittiset kytköksensä sekä tulostavoitteensa, jotka värittävät uutisointia, mutta Yle kai sentään on neutraali?

No kuunneltuani uutisen jäin tuota ihmettelemään. Uutisessa todettiin, että iPhone on kallis, ja että älypuhelinten hinnat luultavasti laskevat pian, ja että iPhonelle on lähitulevaisuudessa tulossa kilpailijoilta vastaavia malleja. Uutisessa ei todettu, että iPhone on käyttömukavuudeltaan ja käytön sujuvuudeltaan aivan eri planeetalta kuin kenenkään muun valmistajan mallit, ja että nimenomaan se on se juttu, joka saa ihmiset sitä haluamaan. Oliko tuo nyt sitten tasapuolisesti uutisoitu?

Voin hyvin kuvitella, että erään N:llä alkavan kännykkäfirman pomot ovat käyneet saunottamassa Ylen pomoja (sen lisäksi, että saunottavat Alma Median ja Sanoman pomot eri kerroilla) ja kertoneet oman kantansa siihen, millä sävyllä tällaisen heitä hieman huolettavan uuden kilpailijan tuotteita tulisi uutisoida. Alman ja Sanoman pomoille voidaan vihjata, kuinka paljon ko. kännykkävalmistaja aikookaan sitten mainostaa tuotteitaan juuri tämän kustantajan mediassa. Ylen osalta mainoksilla ei voi pelata, joten ehkä vaikuttaminen on tehty maamme hallituksen kautta (jos kannattavuus laskee, joudumme siirtämään pääkonttorin Venezuelaan ja kyllä tämä iPhone voi kannattavuutta laskea jos yleisö villiintyy siitä, joten varmistakaa, että Ylessä tiedetään miten tähän pitää suhtautua).

Itse olen iPhonea hypistellyt, ja onhan se kiva lelu, mutta sisäinen nörttini kaipaa enemmän ominaisuuksia kuin käytetävyyttä, joten pysyn edelleen vanhassa PalmOne Treo -puhelimessani. Käytän kyllä Maccia Linux-koneiden lisäksi, joten ehkä en ole aivan puolueeton lähde minäkään.

Tags: , , ,

Silmät auki! Tietoyhteiskunnan uhat ja mahdollisuudet

Olin syksyllä mukana kirjoittamassa otsikon mukaista kirjaa. Nyt se on julkaistu Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan kirjasarjassa. Saatavilla kirjastoista sekä netistä ilmaiseksi. Kirjassa käsitellään useita aiheita, aina tekijänoikeuksista ja turvallisesta tunnistautumisesta työkulttuurin muutokseen ja opetussektorin mullistukseen. Kirjoitin itse luvun opetussektorin tulevaisuuden näkymistä, jossa maalaan kaksi hyvin erilaista tulevaisuuskuvaa – jossa opetussektori on joko uudistunut perinpohjaisesti, tai ei. Nämä maalailut ovat toki kärjistyksiä, mutta tosiasia on se, että opetuksen käytäntöjen on muututtava vastatakseen tosielämän tarpeita. Muissa maissa tämä on jo tajuttu ja muutosprojektit ovat käynnissä esim. Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Kirjaa on ollut kirjoittamassa varsin hyvä asiantuntijakaarti, joten kirjan toivoisi päätyvän päättäjien käsiin sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.

Podcastien tekemisestä

Aloitin sitten itsekin podcastauksen. En kuitenkaan itselleni, vaan IT-kouluttajat ry:lle, seminaaritallenteiden julkaisemiseksi. Tätä varten tarvitsikin jokunen asia opiskella.

Ensinnäkin tallennus. Kävi ilmi, että kotoa löytynyt vuosia vanha iRiver on aivan mahtava laite. Sen voi laittaa vaikka esiintyjälle kaulaan, tai pöydälle lähettyville, ja sen mikrofoni ottaa hyvin sekä esiintyjän puheen että huoneen puolivälistä heitetyt kysymykset. Laite toimii hämmentävän hyvin ja siihen mahtuu puhetasoisena mp3-tallenteena (kyllä, se enkoodaa lennossa) noin 35 tuntia materiaalia, joten pidemmänkin seminaarin saa kokonaan talteen ilman, että välillä tarvitsee tyhjentää muistia.


Toisena jälkituotanto. Viime syksynä käytin Audacity-ohjelmaa (ilmainen äänimuokkain), mutta nyt käytin suosiolla MacBookini GarageBand-ohjelmaa. Siihen vain raahaa yhden mp3:n, leikkelee turhat alku- ja loppuhässäkät pois, tarkistaa äänenvoimakkuudet (suurinpiirtein), valitsee sopivan ääniprofiilin (esim. “female narrator noisy” sopi aika hyvin laivalla tallennettuihin pätkiin) ja viilaa vielä (esim. treble reduction:lla saa vaatteiden kahinan pois ja bass reduction:lla laivan jyminän pois). Sitten nauhoittaa lyhyen alkupuheen ja loppupuheen, sijoittelee ne sinne päihin, ja valitsee GarageBandin jingle-kokoelmasta sopivan teemamusiikin alkuun ja loppuun. Itseäni häiritsevät suomalaiset podcastit, joista monet vain alkavat töksähtäen ja loppuvat yhtä äkisti. Ei yhtään tiedä, mitä on kuuntelemassa, jos on kuulokkeet korvilla. Ja lopputulos sitten exportoidaan iTunesiin, jossa sen metadatat laitetaan paikoilleen (jotta mp3-tagit sitten ovat oikein) ja konvertoidaan mp3-muotoon.

Kolmantena julkaisu. Podcastit vievät tilaa ja vaativat siirtokapasiteettia, eli niitä ei voi ihan missä tahansa jaella. Päädyin joidenkin podcastaajien suosittamaan pienen kapasiteetin podcastaukseen sopivaan avoimeen ja ilmaiseen ratkaisuun, Internet Archiven ja Ourmedian yhdistelmään. Tunnusten luomisessa on muutama vaihe:

  1. Luo tunnus Ourmediaan.
  2. Luo tunnus Internet Archiveen käyttämällä samaa sähköpostiosoitetta käyttäjätunnuksena kuin Ourmediassakin.
  3. Luo tunnus SpinXpressiin ja lataa sivustolta SpinXpress-ohjelma, jonka avulla podcastit voi nettiin lähettää.

Podcastin (joka tunnin mittaisena voi helposti olla kymmeniä megatavuja kooltaan) lähettäminen web-lomakkeella ei ole hyvä ajatus. Siksi siis SpinXpress. Ohjelman käynnistämällä sitten vain valitaan lähetettävä mp3-tiedosto ja palvelu (Ourmedia). Sitten käydään velho läpi, joka kyselee metatietoja, tyyliin nimi, tekijä, tuottaja, lisenssi, tiedoston tyyppi, avainsanat, kuvaus, yms. Näin tiedosto sitten on sekä Internet Archivessa että Ourmediassa järkevällä metadatalla varustettu.

Neljäntenä podcast-blogin pystyttäminen. Ämpärin saaminen nettiin ei vielä riitä. Podcastia varten tarvitaan se RSS-feedi, joka käytännössä blogista tulee helpoimmin. Perustin siis IT-kouluttajille oman Blogger-blogin. Tämän lisäksi on suositeltavaa tilata FeedBurner-tili, joka osaa ottaa blogin RSS-feedin ja lisätä siihen erilaiset tilausmuodot (iTunesille ja monille muille järjestelmille) sekä lisää feediin podcastissa hyödyllisiä metatietoja. Bloggerin RSS-feedi sitten ohjataan tuonne FeedBurnerin osoitteeseen. Lisäbonuksena FeedBurner pystyy antamaan tilastoja tilaajamääristä ja muitakin hallinta- ja valvontatyökaluja.

Lopuksi jakson julkaisu. Nyt kun kaikki on valmina, voi vain kirjoittaa blogiin uuden kirjoituksen, jossa esittelee lyhyesti podcastin aiheeen. Enclosure-linkki lisätään (suoraan Internet Archivessa olevaan mp3-tiedostoon) paikoilleen, jolloin feedi rakentuu oikein. Ja niille, jotka eivät osaa feedejä tilata, voi Archivesta tai OurMediasta liimata flash-playerin html-koodinpätkän, jolla saa Play-napin ihan siihen selaimeenkin.

Valmis! Oli tuossa hommaa, mutta nyt prosessi on kasassa. Ensimmäisen episodin kanssa meni aikaa, kun näitä tunnuksia teki ja ihmetteli, mutta sen jälkeen uusien julkaisu on ollut varsin vaivatonta.

Esimerkkituotoksia voi kuunnella IT-kouluttajien blogista – siellä on ihan mielenkiintoisia esityksiä verkko-oppimisprosessien suunnittelusta ja ohjaamisesta.

Spämmisuojalla apua kirjojen digitointiiin

Päivitin WordPressin versiosta 2.1 versioon 2.5 (2.1:stä on löydetty pahoja turvallisuusongelmia, Technorati jopa lähetti erikseen mailin jossa kehotti päivittämään). Samalla vaihdoin captcha-pluginin recaptcha-pluginiin. Idea tässä pluginissa on, että sen sijaan että vain kysellään vaikeasti näkyviä turhia sanoja, kysytään kommentin kirjoittajalta sanoja, joita kirjojen digitointiprojekteissa ei ole koneellisesti pystytty tunnistamaan. recaptcha kysyy aina kaksi sanaa, joista toisen recaptcha-palvelu jo tuntee ja toista ei. Jos se tunnettu menee oikein, voidaan olettaa, että vastaaja on ihminen, ja samalla se toinen sana saatiin tunnistettua – ehkä. Käytännössä recaptcha syöttää saman sanan useamman kerran eri puolille, jotta se saadaan varmennettua. Mutta näin helppoa on maailman parantaminen.

Sosiaalinen media opetuksessa

Työpaja 28.2.2008 (Haaga-Helia)

Miksi sosiaalista mediaa?

Sosiaalinen media (tai sosiaalinen web, tai sosiaalinen verkko, tai web 2.0) tarkoittaa uutta tiedon ja median käyttö- ja tuottokulttuuria, jossa julkaisu ei enää ole harvojen etuoikeus, vaan kaikkien ulottuvilla. Tämä muuttaa olennaisesti sekä liike-elämän, yksityiselämän että koulutuksen toimintaperiaatteita.

Omia käsityksiään voi herätellä katsomalla joitain alla mainituista videoista ja sen jälkeen selaamalla jotakin web2.0-palveluita listaavaa hakupalvelua. Joitain vuosia sitten sosiaalinen media tarkoitti lähinnä blogeja ja wikejä, nyt tarjolla olevien palveluiden määrä on järkyttävä. Toisaalta opettaja voi myös huokaista helpotuksesta – palveluita on niin paljon, ettei kenenkään voi olettaa tuntevan niitä kaikkia. Riittää siitä, että ymmärtää perusperiaatteet ja suuntaviivat.

Webin tapahtumien seuraaminen

Sosiaalinen media tarkoittaa myös informaation yhä kiihtyvää lisääntymistä. Tämän informaatiotulvan hallintaan on työkaluja, jotka jokaisen on otettava käyttöön. Vaihtoehdot ovat kehityksen kulusta jättäytyminen tai infoähky.

Perustekniikka eri palveluiden tapahtumien seurantaan on RSS. RSS:n (tai Atomin tai muiden standardien) avulla voi tilata melkeinpä mistä tahansa palvelusta uutisvirran (news feed) itselleen. Ensin on vain hankittava itselleen tapa käsitellä näitä uutisvirtoja ja sitten opeteltava uutisia tilaamaan ja lukemaan.

Ennen eteenpäin jatkamista tulisi sinulla olla toimiva RSS-lukija muodossa tai toisessa ja siihen tilattuna joukko uutisvirtoja. Voit esimerkiksi tilata joitain seuraavista blogeista. Siirry kullekin sivulle, etsi RSS-kuvake tai -linkki ja tilaa syöte lukijaasi (OLDaily voi olla vähän haastava, se kun on ihan Stephenin oma alusta).

Tietotulvan suodattaminen

Tietotulvaa voi edelleen vähentää hyödyntämällä muita ihmisiä sisällön arvioinnissa. Eri aloilla on toimijoita, jotka aktiivisesti seuraavat jopa satoja blogeja ja tietolähteitä ja nostavat olennaisimmat esiin omassa syötteessään. Opetusalalla Stephen Downes’in OLDaily lienee se tunnetuin. Portinvartijat sen sijaan perustavat suodatuksen yleisempään merkittävyyteen, eli vain laajempaa merkitystä sisältävät tapahtumat nostetaan näkyviin. Perinteiset uutislehdet toimivat tällä periaatteella, myös netissä. Välimuoto näistä kahdesta ovat sosiaaliseen arviointiin perustuvat palvelut, joita netissä on lukuisia. Omia tuttujaan voi hyödyntää seuraamalla vaikkapa linkkejä, joita he jakavat muiden näkyviin.

  • Linkkien jakopalvelut: del.icio.us, Furl, Ma.gnolia
  • Visualisointi: tagipilvet yms.
  • Muita: spurl simpy My Web 2.0 Blinklist Blogmarks Google Mister Wong

    • Blogit ja blogosfääri

    Jos et tuota mitään, et ole olemassa. Tässä vaiheessa on siis tarpeen hankkia jokin blogialusta, jossa voi omaa blogausta harjoitella. Jos et ole valmis perustamaan ihan oikeaa omaa blogiasi, käytä alla mainittua harjoitteluympäristöä.

    Blogit voi aiheen perusteella jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan: henkilökohtaiset päiväkirjat, uutissuodattimet ja ammattimainen kommentointi.

    Bloggauksessa on erilaisia tyylejä (normaali, mikrobloggaus, linkkibloggaus, livebloggaus) ja alakulttuureja omine sääntöineen. Suomalaisessa blogosfäärissä on jossain määrin erilainen käyttäytymiskulttuuri kuin vaikkapa USAssa. Tutustu ensin saman alan kirjoittajien toimintaan ennen kirjoittamista.

    Viestintävälineet

    Kannattaa muistaa, että perinteinen sähköposti ja tekstiviestit ovat myös viestintävälineitä. Niiden lisäksi on vain kertynyt suuri joukko erilaisia vaihtoehtoja. Kaikki viestintävälineet voidaan jaotella joko synkronisiin tai asynkronisiin, sekä kahdenvälisiin tai useammanvälisiin.

    Palveluiden hankkiminen opetuskäyttöön

    • Vaihtoehtoja palveluiden käytölle:
    • Oppilaitoksen IT-osasto hankkii ja ylläpitää
    • Käytetään webissä tarjottua palvelua (ilmainen tai maksullinen)
    • Perustetaan oma LAMP-palvelin omaan domainiin (hinta: noin $10/kk) ja etsitään jostain (opiskelijoista?) yksi osa-aikainen ylläpitäjä

    Etenkin viimeinen vaihtoehto on mielenkiintoinen. Kaikkia palveluita ei ole webissä vapaasti tai rahallakaan saatavana, joten oma LAMP-palvelin (Linux, Apache, MySQL, PHP) on edullinen tapa saada lisää palveluita – valtaosa open source web2.0-palveluista perustuu nimenomaan LAMP-pinoon ja asentaminen on rutiininomainen toimenpide.

    • (Oppimis)ympäristövaihtoehtoja: Moodle, Mambo, Joomla, Movable Type, Plone, Typ03, Mediawiki, Drupal, WordPress… Katso lisää ZaidLearn:stä.
    • Avoimuus! Import/export-toiminnot tärkeitä, jotta sisältö ei jää vangiksi.

    Multimedia: Kuvat

    Blogeissa julkaistaan pääasiassa tekstiä, kuvia taas julkaistaan kuvapalveluissa, vaikka tietysti kuvia voi blogikirjoituksiinkin liittää. Kuvapalvelut ovat tyypillisesti ilmaisia vähäiseen käyttöön, isompaan käyttöön maksullisia. Kuvia saa lähettää tyypillisesti satoja ennen kuin rajat tulevat vastaan.

    Kuvia voi nykyisillä ajax- ja flash-käyttöliittymillä jo editoida suoraan selaimessa, jolloin erillistä kuvankäsittelyohjelmaa ei aina tarvita. Editointi on tietysti varsin rajallista, tyyliin kuvien pyöritys, rajaus, värikorjaukset. Esim. Picnik osaa hakea kuvia muista kuvavarastoista ja editoinnin jälkeen lähettää tuotoksen sinne.

    Multimedia: Ääni

    Blogauksen siirtyminen tekstistä ääneen oli pitkälti Applen iTunes-palvelun ja iPod-soitinten ansiota. Ääniblogeja eli podcasteja voi kuunnella kuitenkin useilla eri ohjelmilla ja suoraan tietokoneeltaan tai millä tahansa mp3-soittolaitteella. Teknisesti podcastit ovat blogeja, joissa tekstiin on liitetty linkki audiotiedostoon. Blogin RSS-feediin lisätään ns. enclosure-tagi, jolla audiotiedosto tunnistetaan. Tällöin podcasteja ymmärtävä RSS-lukija osaa käsitellä syötettä podcastina, muut lukijat taas näyttävät html-sisällön sellaisenaan, jossa on linkki äänitiedostoon.

    Multimedia: Video

    Äänestä videoon siirtyminen oli luonteva askel pari vuotta sitten halpojen web-kameroiden ja videokameroiden yleistyessä. Videopodcastaus (mm. vodcasting) toimii täysin samalla tavalla kuin äänipodcastauskin, mutta vaatii tietysti kaistaa moninkertaisesti ja mp3-soittimelta vaaditaan videotoiminnot ja ruutu.

    Vodcastien seuraaminen onnistuu useilla ohjelmilla, joista iTunes on se yleisin. Uusi tulokas on Miro, joka käsittelee pelkästään videosyötteitä ja on optimoitu niitä varten.

    Videot yleensä nauhoitetaan koneessa olevassa webkameralla, mutta toinen vaihtoehto (soveltuva esim. ohjelmistojen käytön havainnollistamiseen) on screencasting eli tietokoneen näytön tapahtumien tallentaminen.

    Sisällön yhdistely: Embed

    Helpoin tapa yhdistää materiaalia useista paikoista yhdelle sivulle on embed-tekniikka. Embedissä idea on, että sivulle liitetään pätkä html-koodia, joka lataa toiselta sivustolta javascript-tiedoston, joka vuorostaan dynaamisesti luo sivulle samaa kohtaan html-elementtejä joihin sisältö ladataan tuolta toiselta sivustolta. Jotta embediä voidaan käyttää javascript-koodi ladattava siltä palvelimelta, josta itse sisältökin haetaan (selaimen turvallisuusasetusten vuoksi). Tyypillisin käyttöesimerkki on videoklipin liittäminen blogimerkintään tai del.icio.us-palvelun linkkien liittäminen blogin sivupalkkiin.

    • Embed-mahdollisuuden tarjoaa yli puolet web2.0-palveluista:
  • Esimerkkejä:
  • Harjoitus:

    • Yhteistyö

    Yhteistyötä muiden kanssa voi webissä tehdä monella tekniikalla, josta tunnetuin lienee wiki-tekniikka. Wiki wiki (Hawai’in kieltä, tarkoittaa “nopeasti”) on sivusto, jossa sivujen sisältöä voi muuttaa mahdollisimman yksinkertaisesti, ja lähtökohtaisesti kaikilla on samanlaiset oikeudet sisällön muokkaamiseen. Käytännössä valvontaa ja rajoituksia tarvitaan spämmäyksen estämiseksi.

    Wikien lisäksi on lukuisia erilaisia sivustoja ja palveluita, jotka mahdollistavat useamman henkilön (lähes tai täysin) yhtäaikaisen yhteistyön. Myös jotkin sosiaaliset verkostot (joista lisää myöhemmin) toimivat tällaisina.

    Wikeistä kannattaa muistaa, että ne tarjoavat yhteistyön lisäksi myös versionhallinnan. Tämä mahdollistaa esimerkiksi oman kirjoituksen kehittymisen reflektoinnin, eli wiki on erinomainen työ prosessikirjoittamiseen, vaikkei sitä käyttäisikään yhteistyövälineenä.

    Yhteisöt

    Opetuksessa tulee huomioida, että oppijat mahdollisesti haluavat pitää opiskelun ja oikean elämänsä erillään. Monoliittiset ympäristöt kuten Facebook tai MySpace eivät tätä salli (vielä), vaan kaikki on yhdessä sekasotkussa. Tästä syystä erillisiä yhteisöjä mahdollistavat alustat, kuten Ning, toimivat paremmin opetuksessa, ainakin toistaiseksi.

    Ympäristöjen mainosrahoitteisuus on myös huomioitava, sillä mainokset voivat haitata oppimista tai loukata osallistujia. Ningissä kokeillaan K12-opetuksessa mainoksetonta toimintaa.

  • Avoimista sisällöistä:

    • Virtuaalitodellisuus

    Kolmannen ulottuvuuden ja avatarien tuominen mukaan opetukseen jakaa mielipiteitä vahvasti kahtia. Second Life lienee se tunnetuin ja kiistellyin väline, jossa jotkut opettavat aktiivisesti, toiset taas kaihtavat sitä sen kaupallisuuden vuoksi. Second Life on tarkoitettu aikuisille, joten alaikäisiä sinne ei pidäkään päästää. Puolustajien mielestä nimenomaan 3D-ympäristön avatarien läsnäolo ja elekieli tuovat etäopetuksen lähemmäs luokkahuoneen jaettua tilaa.

    Virtuaalitodellisuutta löytyy monessa muodossa ja esimerkiksi Google Earth on etenkin kartalla tapahtuvaan toimintaan omiaan.

    Palvelujen yhdistely: Mashup

    Jos sisällön yhdistely eri palveluista ei riitä, voidaan myös eri palveluita yhdistää uusiksi sovelluksiksi. Monet web-palvelut tarjoavat avoimen rajapinnan (API eli application programming interface) jonka avulla palvelua voidaan käyttää ohjelmallisesti. Tyypillisessä mashupissa otetaan kaksi palvelua, joiden tiedot yhdistetään uudeksi palveluksi. Usein toinen palveluista on Google Maps ja toinen on jokin tietolähde, jossa on jollain tavalla paikkatietoja mukana.

    • Mashup-ympäristöjä: Yahoo Pipes, Lotus Mashups (myöhemmin tänä vuonna)
    • Esimerkkejä mashupeista:

    Remiksaus

    Kun muiden tekemää materiaalia hyödynnetään omassa tuotannossa, käytetään termiä remiksaus. Tärkeää tässä on toimia lainmukaisesti. Vain sellaista materiaalia voi käyttää, joka sallii aiotun käytön. Mahdolliset lainaukset ja muut tiedot on merkittävä näkyviin lisenssien ehtojen mukaisesti. Remiksaukseen kuuluu myös toisen tekemän aineiston jatkokehitys ja muokkaus.

    Tekijänoikeuden tulkinta USAssa on muuttumassa, koska nykytulkinta pitkälti tekee nykyisen remiksauskulttuurin laittomaksi. Katso esim. NY Timesin artikkeli, jossa esitetään tulkintaa, että jos työ lisää jotain uutta arvoa alkuperäiseen, on se kohtuullista käyttöä (fair use), mutta jos sillä voi korvata alkuperäisen on se tekijänoikeuden vastaista.

    • Remiksaus
    • Toisten tekemän materiaalin jatkokehitystä ja käyttöä uudessa tilanteessa
    • Hyvin usein rikkoo tekijänoikeutta (muttei välttämättä)
  • Tekijänoikeus

    • Pohdittavaa

    Tässä vielä kysymyksiä, joita kannattaa pohtia ennen oman web2.0-opetustoiminnan aloittamista.

    • Vinkkejä ja lisätietoa: Always learning, Learnlets, Sosiaalinen media opetuksessa, Sosiaalinen media, Ohjelmia opettajan käyttöön.
    • Täytyykö sisältö suojata salasanalla?
    • Millä lisenssillä oppijoiden tekemä sisältö julkaistaan? Kuka sisällön omistaa?
    • Lähi-, monimuoto- vai etäopetus?
    • Yksilö-, ryhmä- vai yhteistyötä?
    • Pedagoginen lähestymistapa? Käytetyt pedagogiset menetelmät?
    • Opiskelijoiden autonomian määrä?
    • Asiantuntijatiedon lähde: opettaja, opiskelijat, kirjat, oppimateriaali, webbi?
    • Arviointi: tentti, harjoitukset, lopputyö, itsearviointi, vertaisarviointi?
    • Halutut oppimistulokset: pintapuolinen yleiskatsaus, muistaminen, rutinoituminen, syvällinen ymmärrys, sovelluskyky?

    Lopuksi

    • http://tarmo.fi
    • tarmo@iki.fi

     

    Failures of the scientific method and the waterfall method (again)

    I originally discussed the waterfall method in a previous blog post. Pranav just made a comment that I feel needs some further discussion:

    I disagree with the following statement: “This is how science (unfortunately) often works – researchers just cite something, because everyone else does so as well, and don’t really read the publications that they refer to. So eventually an often cited claim becomes “fact”.”

    I would like to say that this is generally not how science works. Claims(predictions) made by any scientific theory is verified by multiple laboratories/people over a period of time and they are always falsifiable.

    The problem with software development is that it is not based on a scientific theory yet (I am not talking about computer science here, only software development). It has been said many times that it is more of an art than science.

    Problems with science

    Pranav, thanks for your comment. Of course you are right in that science normally should work by verifying findings, and falsifying those that are found to not hold up to evidence. However, my experience as a researcher has shown that this is unfortunately not often what happens. I’ll present a few examples.

    First, the convention of citing another article. If you follow the rules strictly, you should only cite someone when you are referring to their empirical findings, or to the conclusions they draw from that. Nothing else. Nothing. But, unfortunately, most scientific articles do not follow these rules, but liberally make citations like “X used a similar research design (X, 2006)”. Wrong! While X may very well have done so, you’re not supposed to cite that. You only cite empirical results and conclusions thereof. But this is what happens. Because citation practice has degenerated across all fields, it is quite difficult to see the quality of a citation – is the claim (that is backed by a citation) based on empirical evidence or is it just some fluff? It has become too easy to build “castles in the sky” – researchers citing each other and building up a common understanding, but with no empirical evidence in what everyone is citing to. This is what has happened to the Waterfall model – researchers in the whole field have cited to Royce (1970) because that’s what everyone else has done. And the citation isn’t valid – there’s no empirical evidence to back the claim that a linear process works, and actually there’s not even a fluffy “i think so” claim to that effect, but rather Royce considers the idea unworkable. This hasn’t stopped hundreds of researchers from citing Royce. I consider this an excellent example of the failure of the scientific method. Of course the method in theory is still solid, but the degenerate practices have made it prone to failure.

    In my field of educational technology I see this only too often. Cloud castles being built as researchers cite each other in a merry-go-round, with no-one realizing that whoever started the idea did not in fact have empirical evidence for it, but just a fluffy idea. And shooting down these established cloud castles is not easy, because the whole scientific publishing industry is also skewed:

    • You usually can’t get an article published unless to cite the editors and reviewers of the journal, and support their findings. Therefore contraversial results are hard to publish in the journal where they would be most useful.
    • Researchers often do not publish zero-findings. That is, when they try to find a certain pattern, and they fail, then they just scrap the whole thing and move on. But the scientific method actually needs also these zero-findings, because there are many fluffy theories that may occasionally get statistically significant empirical evidence (because with a 95% margin of confidence there’s 5% of studies that will find a connection even if there is none), but cannot be easily proved wrong. Therefore the numerous studies that fail to find a connection would show that the theory isn’t very strong. But these almost never get published.

    And let’s make it clear that this is not a problem of “soft science” alone. Let’s take for example statistical science. Those who do statistics will know Cronbach’s alpha as a reliability estimator. It’s the most commonly used estimator, being in wide use for decades. Unfortunately, it doesn’t work for multidimensional data, which most data actually is. It’s still being used for that, because “That’s what everybody is using”. Here’s the article where professor Tarkkonen proves that Cronback’s alpha is invalid for multidimensional data, and in fact most data (pdf). You’ll notice that it is not published in a peer-reviewed article. I’m told it was submitted years ago to a journal, and the editor replied something to this effect:

    “Look, your article is sound and I cannot find any fault within it, but we can’t publish this. I mean we’ve been using Cronback’s alpha for decades. Publishing this would make us all look silly.”

    Waterfall and software engineering

    OK, back to the waterfall method and software engineering. I like Pranav’s comment that making software is more of an art than science. And I agree. Creating new software is not like producing another car off the assembly line, it’s like designing a new car. Creating copies in bits is easy and cheap, since the engineering of computers is good enough. But making software is more of an art, and a design process.

    In fact I have a problem with the term “software engineering”. Because software isn’t engineered, it’s envisioned, explored, protyped, tried out, iterated, redone, and designed. Researchers and managers have been trying to get software engineering to work for several decades now, and what are the outcomes? Can we build software as reliably as we can build a new bridge? No. But, if the bridge builder was given for each new bridge requirements like “use rubber as the construction material”, changing the requirements, tools and crew each time, maybe building a bridge would not be so predictable either.

    But this doesn’t mean that software development can’t be a scientific method. If we can do empirical data gathering (like metrics of source code, and budget/schedule overruns), and can find patterns there, then there is a science. I mean there’s science in arts as well – compatible colour combinations, the golden ratio and other rules (of thumb) are based on experience, and currently many of them have proper studies to back them up, not just folklore.

    So also software development can be studied scientifically, although much of it is unpredictable and challenging. My understanding is that most of the studies published in the last decade quite uniformly find that practices such as iterative life cycle models, lean management, intuitive expert estimation instead of automated model estimation, and common sense, actually are well correlated with successful software development projects. So there are some rules of thumb with real empirical backing.

    Even the waterfall method has empirical studies to show that it is a really horrible way to do software except in some extremely specific circumstances, which almost never coincide in a single project. If they would, it would be the most boring project in the world. I would not want to have any part it it. Remember, NASA flew to the moon in the 1960s with iteratively developed software and hardware. And I’d bet the software guidance system for the Patriot missiles (which never hit anything in the 1990s) were based on a linear model.

    GPL v3 julkaistu – mitä se tarkoittaa vapaille ohjelmistoille

    GPLv3
    Uusi GPL suojaa ohjelmistoja patenttisodilta ja uusilta väärinkäytöstavoilta, taaten ohjelmistojen käyttäjille ja kehittäjille sekä reilut oikeudet että riittävät vapaudet.

    70% kaikista vapaista ohjelmistoista on lisensoitu Gnu General Public License v2:n eli GPL:n alaisena. GPL:n version 1 kirjoitti Richard Stallman, vapaan ohjelmistoliikkeen pioneeri, vuonna 1989. Version 2 hän kirjoitti vuonna 1991. Molemmat olivat hänen itsensä (ja lakimiesten) tuotoksia.

    Nyt 16 vuoden tauon jälkeen Free Software Foundation on 1,5 vuoden työn tuloksena saanut aikaan version 3. Kun ottaa huomioon kuinka paljon teknologia on kehittynyt 15 vuodessa, GPL v2 on kestänyt ajan hammasta yllättävän pitkään.

    Useimmat ohjelmistot on tarkkaan ottaen lisensoitu “GPL v2:lla tai uudemmalla”, mikä tarkoittaa, että kuka tahansa ohjelmiston levittäjä saa päättää, seuraako versiota 2 tai 3. Tämä tarkoittaa, että valtaosa nykyisistä vapaista ohjelmistoista siirtyy puoliautomaattisesti uuden lisenssin piiriin.

    Pieni osa ohjelmistoista on kuitenkin nimenomaan lisensoitu versiolla 2. Merkittävin tällainen poikkeus on Linuxin ydin, jota Linus Torvalds ylläpitää. Viimeisen vuoden ajan ovatkin nörtit ympäri maailman saaneet seurata eräänlaista nörttien kauniita ja rohkeita, kun Linus ja Richard ovat väitelleet asian ympärillä.

    Noin yleensäkin GPL v3:n laatiminen on ollut todella avoin prosessi, johon kuka tahansa asiasta kiinnostunut on voinut tasavertaisesti osallistua kommentein ja ehdotuksin. Ja tulokset näkyvät: Oikeastaan kenelläkään (paitsi Microsoftilla) ei ole mitään negatiivista sanottavaa uudesta GPL:stä. Sen ovat hyväksyneet useimmat suuret ohjelmisto- ja laitevalmistajat, vaikka edellisen vuoden aikana monet ovatkin olleet epäilevällä kannalla.

    GPL v3:ssa on kaksi erittäin merkittävää muutosta:

    1. Monet kuluttajille suunnatut laitteet, kuten matkapuhelimet, digiboksit ja GPS-navigaattorit, sisältävät avoimia ohjelmistoja. Jotkin laitevalmistajat ovat estäneet laitteissaan olevien ohjelmistojen muokkaamisen ja laitteet erikseen tarkistavat, että niissä on valmistajan oma ohjelmisto. GPL v3 kieltää tämän käytännön. Jos valmistajalla on vapaus laittaa laitteeseensa vapaita ohjelmistokomponentteja, on käyttäjälläkin oltava vapaus ottaa ne pois tai korvata ne toisilla.
    2. GPL v3 toteaa, että sen alaiset ohjelmistot eivät ikinä voi olla “tehokkaita suojakeinoja”, jolloin niiden poistamista ei voida estää Jenkkien DMCA:lla tai kotimaisella Lex Karpelalla (josta saatiin jo ensimmäinen oikeuden päätös).
    3. Microsoft on aloittanut avoimen patenttisodankäynnin vapaita ohjelmistoja vastaan tämän vuoden toukokuussa. Hiljaisempia uhkauksia on nähty jo vuosien ajan ja kun Microsoft tänä keväänä teki ensimmäiset liikkeensä, GPL:ään otettiin mukaan klausuulit vastaavaa hyväksikäyttöä vastaan. Jo vanha GPL v2 kyllä toteaa, että ohjelmiston tekijä antaa ohjelmiston käyttäjälle kaikki neljä vapautta (vapaus käyttää, tutkia, jaella ja parantaa), muttei erikseen sano, että jälkikäteen ei saa tulla lyömään patenttisalkulla päähän. Joten GPL v3 erikseen toteaa, että jos jakelet GPL:n alaisia ohjelmistoja, lupaudut samalla ettet hyökkää patenteillasi ketään kyseisten ohjelmistojen käyttäjiä vastaan. Microsoftin hämärä diili Novellin ja muiden yritysten kanssa nimenomaan pyrkii hajoita-ja-hallitse-periaatteella sirpaloimaan avointen ohjelmistojen yhteisön, antamalla patenttisuojan esim. vain Novellin asiakkaille, muttei muille. GPL v3:n alaisen ohjelmiston tapauksessa tällainen epäreilu patenttisuoja ei kelpaa – suoja annetaan kaikille.

    GPL:ssä on vielä liuta pienempiä parannuksia, kuten että se erikseen sallii peer-to-peer-verkkojen käytön ohjelmistojen levitykseen (koska P2P:ssähän ohjelmaa kopioiva samalla jakaa sitä muille, jolloin hänen GPL v2:n alla tulisi erikseen tarjota myös lähdekoodit saataville – hyvä esimerkki siitä, että uudet teknologiat voivat helposti rikkoa lisenssin tai lain kirjainta vastaan, vaikka lisenssin henkeä ei rikotakaan).

    Todetaan vielä jälkikirjoituksena, että Microsoftin väitteet 235 patenttirikkomuksesta avoimissa ohjelmistoissa eivät ikinä tule kestämään päivänvaloa. Jos patentit olisivat oikeasti hyviä, ne olisi jo nimetty ja oikeusjutut isoja firmoja vastaan käynnistetty. Koska Microsoft tyytyy vain pelottelemaan eikä edes suostu kertomaan mitä patentteja muka rikotaan, tilanne on klassinen FUD. Avoimia ohjelmistoja tekevät tahot eivät voi itsekään alkaa tonkia Microsoftin patentteja, vaikka ne julkisia ovatkin, sillä tällöin riskinä on, että heitä voidaan syyttää selvemmin jonkin patentin tahallisesta rikkomisesta, jos heillä on siitä jotain tietoa. Ja muistetaan nyt sekin, että Bill Gates vuonna 1991 oli itse ohjelmistopatenttien vastustaja. Mutta ei taida Bill enää pystyä luomaansa kolossia hallitsemaan.

    Otetaan esimerkiksi patentti 7016055, jonka Microsoft sai vuoden 21.3.2006. Nimeltään patentti on “Synchronization of Plugins”, mutta tiivistelmässä todetaan, että

    “A system and process for ensuring the smooth flow of electronic ink is described. Dynamic rendering is give priority over other event handlers. Priority may be the use of one or more queues to order when events occur and may be performing dynamic rendering prior to other steps.” (sic)

    Kuulostaa hienolta – miten virtuaalisen musteen saa valumaan luonnollisen oloisesti esimerkiksi piirto-ohjelmassa. Siihenhän voi kehitellä vaikka minkälaisia hienoja tekniikoita ja algoritmeja, mutta tuo tiivistelmä viittaa lähinnä etuoikeusjonoon (priority queue). Patentin lukemalla voi todeta, ettei patentti sisällä oikeasti mitään muuta. Microsoft on siis saanut patentin idealle, että digitaalinen muste leviää kivemmin, kun sitä tekee korkeammalla prioriteetilla kuin muita järjestelmän toimintoja. Samalla tavallahan Windowsin hiiren kursoriakin on liikuteltu yli 10 vuotta ja priority queue lienee tuttu käsite kaikille ohjelmointiin tutustuneille – ehkä siksi, että se on ollut peruskauraa jo vuosikymmenten ajan. Eli jos ja kun muutkin Microsoftin patentit ovat samaa tasoa, ei niiden kanssa ikinä uskalleta oikeuteen asti, josta ne naurettaisiin ulos alta aikayksikön.

    Enemmän yllä oleva esimerkki kyllä kertoo USA:n patenttitoimiston surkeasta tilasta. Onneksi meillä EU:ssa ei vielä ole softapatentteja – Microsoftilla on kyllä pitkä jono niitä odottamassa läpipääsyään EU:ssakin. Lisätietoja softapatenteista on vaikkapa EFFIn sivuilla.