Dynaaminen asiantuntijuus strategiana oman osaamisen ylläpidossa

Tämä artikkeli on julkaistu IT-viikon tietoliitteessä 28.9.2006, jota julkaisee Tietotekniikan liitto:

Asiantuntijuuden tutkijat ja yrityskonsultit ovat samaa mieltä: yksilöarvioinnin aika on ohi, roolikohtaisen kompetenssin arviointi on mieletöntä. Yksilön sijaan kannattaa mitata tiimin viestinnän määrää, tuloksellisuutta ja oppimiskykyä. Tämä on kaukoidässä tajuttu aikaa sitten, yksilökeskeisessä lännessä yrityskulttuuri on vasta murroksessa.

Mitä tulevaisuudessa on osattava?

Tietotyössä ongelmat ovat jo muuttuneet niin monimutkaisiksi, ettei niitä voi yksilötyöllä ratkaista. Tarvitaan yhteistyötä, tiimejä, konsultointia, kollegoilta kysymistä.

Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tiimin on kyettävä sopeutumaan jatkuvasti uusiin tilanteisiin. Yksilöltä vaaditaan tällöin sosiaalisia taitoja, epävarmuuden ja erilaisuuden sietämistä, sekä oppimiskykyä. Tiimin on nautittava organisaation luottamusta ja saatava riittävästi vapauksia, jotta innovaatio olisi lainkaan mahdollista.

Miten se opitaan?

Asiantuntijuuden tutkimuksessa puhutaan rutiiniasiantuntijoista ja dynaamisista asiantuntijoista. Edellinen opettelee itsensä osaajaksi, mutta jämähtää paikoilleen ja pian joutuukin peittelemään tekemisiään, jotta vanhentunut osaaminen ei paljastuisi. Dynaaminen asiantuntija sen sijaan asettaa itselleen aina uusia tavoitteita oman osaamisensa rajoilta, hyödyntää ympäristön tarjoamaa tukea ja kehittää osaamistaan jatkuvasti. Kumpi sinä olet?

Itsensä kehittäminen tapahtuu pääasiassa epämuodollisesti, työssäoppimisen myötä. Toki erilliselle koulutustarjonnalle on kysyntää, mutta kurssit valitaan kunkin yksilöllisten ajankohtaisten tarpeiden mukaan. Pääosa oppimisesta on kuitenkin kollegoilta oppimista. Tämä edellyttää organisaatiolta rakennetta, joka mahdollistaa yhä uusiin haasteisiin siirtymisen, sallii virheiden tekemisen, kannustaa oppimaan ja edistää epävirallisten yhteistyökuvioiden syntymistä sekä organisaation sisällä että ulkopuolella.

Oman osaamisen osoittaminen

Kuten jo todettiin, yksilöiden taitojen sijaan keskeistä on tiimin toiminta. Yksilön arvoa organisaatiolle voidaan arvioida sen mukaan, kuinka paljon tämä edistää tiimin tai tiimien toimintaa.

Periaatteessa yksilön on siis oman osaamisensa panttaamisen sijaan jaettava sitä mahdollisimman laajalti organisaatiossaan. Edistämällä yhteistyötä yksilö on yhteisön arvokas jäsen. Omassa toimistossaan mököttäjä on rasite.

Käytännössä yksilön panostusta yhteiseen osaamiseen voidaan mitata helposti:

  1. Kuinka paljon tietämystä tämä lisää organisaation yhteiseen tietovarantoon (joka yhä useammin on wiki)?
  2. Kuinka paljon tietämystä tämä tuo esiin omassa blogissaan? Kuinka suosittu tämä blogi on organisaation sisällä ja ulkopuolella?

Erityisopetuksen pedagogia

Pari vuotta ehdin tutustua ja tutkia sosiaaliskonstruktiivista pedagogiaa,
kuten tutkiva oppimista, kunnes satuin kuulemaan erityisopetuksen
menetelmistä. Erityisopetukseen joutuvat/pääsevät siis ne lapset, jotka
eivät hyödy tavallisesta luokkaopetuksesta esimerkiksi oppimisvaikeuksien,
käytöshäiriöiden, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi.

Erityisopetuksen opetusmenetelmät ovat nimittäin hyvin lähellä
sosiaaliskonstruktiivisen pedagogia tutkijoiden esittämiä teorioita ja
menetelmiä: oppilaiden omista kiinnostuksenkohteista lähtevää,
keskustelevaa, ongelmalähtöistä ja ratkaisukeskeistä asian selvittelyä ja
tutkimista, sekä vanhojen käsitysten ja uusien oppien välisen kontrastin
korostamista. Lisäksi tällainen lähestymistapa on lähempänä pienten lasten
luonnollista uteliasta toimintatapaa, sekä työntekijöiden ja tutkijoiden
toimintamalleja, joten tällaisessa koulutuksessa opitaan elämässä
tarvittavia taitoja aivan eri tavalla kuin perinteisessä luokkaopetuksessa,
jonka säännöt eivät ole missään muualla käytössä.

Alan tutkijat korostavat, että tällainen oppiminen lisää motivaatiota,
itsesäätelytaitoja, tietoutta omista päättely- ja oppimiskyvyistä,
mediakriittisyyttä, ajankäyttötaitoja, itsenäisyyttä ja sosiaalisia taitoja.
Erityisopetuksessa on otettu vastaavia menetelmiä käyttöön jo kauan ennen
kuin sosiaaliskonstruktiivisuus nousi pedagogisen tutkimuksen eturintamaan.
Toki tutkimusperinne juontaa juurensa jo 1800-luvulta Deweyn kirjoituksista,
mutta pilottiluonteisia opetuskokeiluja lukuunottamatta tämä suuntaus on
saanut tuulta siipiensä alle vasta 1990-luvulla. Erityisopetuksessa
vastaavat menetelmät ovat olleet käytössä pidempään.

Suomessa kehitetty Tutkiva oppiminen on hyvä esimerkki
sosiokonstruktiivisesta pedagogisesta menetelmästä, joka on sovellettavissa
aina esikoulusta koko peruskoulun läpi ammatilliseen koulutukseen,
yliopistokoulutukseen sekä yksityisiin opintopiireihin asti. Eräs
menetelmään vastaan suunnatuista kritiikeistä on se, että kaikkien ei
pidäkään oppia tutkimaan ja ajattelemaan kriittisesti, vaan myös
ei-tietotyön tekijöitä tarvitaan. No, erityisopetuksessa tavoitteena ei ole
tehdä oppilaista tietotyön huipputekijöitä, vaan saada heidät kunnialla
koulusta läpi. Mutta heillekin sovelletaan menestyksellisesti samanalaisia
menetelmiä, joita alan tutkijat nyt suosittelevat kaikille kouluasteille.
Need I say more?