Psykoanalyyttinen koulukunta puhuu itsenäistymis-eriytymisprosessista tarkoittaessaan vauvan kehityksessä sitä vaihetta, jossa tämä tajuaa, ettei koko maailma olekaan häntä itseään, vaan hän on erillinen olento ja muu maailma on jotain muuta. Veikko Tähkän kirjassa “Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen” Veikko kertoo 40 vuoden kokemuksella modernista psykoanalyyttisesta mallistaan. Tärkeänä hän pitää adultomorfisesta illuusiosta eroon hankkiutumista – koska vastasyntynyt eriytymätön lapsi on psyykkisesti ihan jotain muuta kuin eriytyneet lapset ja aikuiset, on aivan turha yrittää kuvitella, miltä lapsesta tuntuu. Tällainen kuvittelu vaatii empatiaa, mutta tällaisen eriytymättömän tilan empaattinen kokeminen on mahdotonta (yritäpä kuvitella, miltä tuntuisi, jos aistisit asioita, mutta et itse olisi kokemassa niitä). Siksipä monet perinteisessä psykoanalyysissa ja ihan lastenkasvatusopissakin mainitut näkemykset on hylättävä mystisenä satuiluna.

Eriytymisprosessin Tähkä näkee olevan verrattain nopea tapahtuma. Ensimmäiset puoli vuotta lapsi vain vastaanottaa aistiärsykkeitä, jotka liittyvät mukaviin ja vähemmän mukaviin tilanteisiin. Näistä jää muistijälkiä, jotka hiljalleen kasautuvat. Kun ne saavuttavat riittävän kriittisen massan ja rakenteen (johon kuuluu sekä tyydyttävien tilanteiden ennakoitavuus että ennakoinnin pettäminen), tapahtuu vauvan mielessä suhteellisen lyhyessä ajassa eriytyminen, jossa muistijäljet rakentuvat uudelleen kahden kiintopisteen – itsen ja muun – ympärille. Vasta, kun kokeva minä on muodostunut, voi turhautumisen tai mielipahan kokemuksia muodostua.

Eriytymisen jälkeen uudet aistihavainnot alkavat muodostua näiden kahden objektin ympärille ja vasta tästä eteenpäin muodostuu muistikuvia, jotka voidaan myöhemminkin tietoisesti muistaa. Tässä vaiheessa muun edustajaksi muodostuu ensisijainen hoitaja ja seuraavien viikkojen kuluessa muu alkaa eriytyä hoitajaksi ja muiksi erillisiksi objekteiksi. Tällöin alkaa vauvan vierastamisvaihe, kun se tajuaa, että se on erillinen, hoitajastaan riippuva ja että maailmassa on jotain muutakin, johon hän ei voi vaikuttaa ja joka voi olla epämiellyttävääkin.

Seuraavaksi hieman omaa pohdintaani.

Eritymisprosessi Tähkän mukaan sopii varsin hyvin Piaget’n oppimiskäsityksiin sekä konstruktivismiin: Alusta alkaen vauva assimiloi uusia aistihavaintoja vanhojen ympärille ja tueksi, näin kasvattaen hahmotuskykyään. Kun havaintomassa kasvaa tarpeeksi suureksi ja liian ristiriitaiseksi (eli havainnot yhä enemmän ovat ristiriidassa egosentrisen maailmankuvan kanssa), tapahtuu jossain vaiheessa akkomodaatio, eli olemassaolevien käsitysten uudelleenorganisointi, johon uudet havainnot paremmin sopivat. Tällainen akkomodaatio on se oppimismuoto, jota myös kouluopetuksessa peräänkuulutetaan – olemassaolevien käsitysten muuttuminen, eli maailmankuvan muuttuminen. Perinteinen luokkaopetus kun on pahamaineinen siitä, että opitut asiat jäävät erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät mitenkään vaikuta muualla kokemusmaailmassa oleviin vääriin käsityksiin.

Vauvan ensimmäinen akkomodaatio on tietenkin psyykkisesti aivan järisyttävä kokemus, kun kirjaimellisesti koko maailma ja elämä rakentuu aivan uudella tavalla, nyt yhden egon sijaan dipoliseksi kokemusmaailmaksi, itseksi ja muuksi. Tämän mullistavan akkomodaation jälkeen uudet havainnot taas assimiloituvat olemassaolevan käsitekokonaisuuden ympärille, kunnes uudet akkomodaatiot pilkkovat hoitajaobjektin muu-objektista ja hiljalleen muun yhä useampiin objekteihin, joiden väliset vuorovaikutukset hiljalleen nousevat merkityksessä.

Eriytymisen käynnistävä tapahtuma on luultavasti luonteeltaan sellainen, joka on voimakkaasti ristiriidassa egosentrisen kokemusmaailman kanssa ja sopii huomattavasti paremmin dipoliseen kokemusmaailmaan. Esimerkiksi kokemus siitä, että käyttäytymällä tietyllä tavalla, jolla vauva yleensä saa itselleen ruokaa, ruokaa ei tulekaan, voi olla tällainen ristiriitainen kokemus, joka käynnistää ensimmäisen akkomodaation. Tietysti on mahdoton kuvitella, miltä tämä akkomodaatio lapsesta subjektiivisesti tuntuu (koska subjektia ei ennen eriytymistä ole olemassa!), mutta luultavasti tämä prosessi on aivoille äärimmäisen raskas ja väsyttävä, joten vauva todennäköisesti nukkuu paljon tämän tapahduttua ja voi käyttäytyä hereillä ollessaan jotenkin poikkeavasti. Vaikka oikeastaan siitä hetkestä alkaen vauva käyttäytyy aikaisemmasta poikkeavasti, koska nyt hän itse on psyykkisesti olemassa kokijana ja hän voi subjektiivisesti kokea tuntemuksia, kuten iloa tai surua (aiemmin vauva voi kokea fysiologista mielihyvää tai mielipahaa, mutta meille tuttujen tunteiden attribuointi vauvan mieleen on adultomorfinen illuusio).

Se, miten vauva alkaa muu-objektista eriytyvään ympäristöön suhtautua, riippuu hoitajan tavasta tuoda ympäristö vauvan kokemuspiiriin ottaen vauvan temperamentti huomioon. Bowlbyn perinteen mukaisesti voitaisiin puhua kiintymyssuhteen muodostumisesta – jos suhteesta tulee turvallinen, uskaltaa vauva tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä voiden luottaa turvallisen hoitajan säilymiseen. Vaihtoehtoisesti vauva voi kokea ahdistusta, välttelyä tai molempia, jos tämän ensikokemukset hoitajan ja muun maailman kanssa epäonnistuvat (ensikokemuksethan ovat mahdollisia vasta, kun itse ja hoitaja ovat eriytyneet erillisiksi objekteiksi).