Elämä 2.0 ja syksyn suunnitelmat

Blogissani on ollut hiljaista, koska olen viimeiset kaksi kuukautta keskittynyt web2.0:n sijaan elämä 2.0:n tutkimiseen ja kehittämiseen. Tällainen se on:

Elämä 2.0, 1. vedos

Elämä 2.0, 1. vedos

Vaikka puuhailenkin webissä kaikenlaista melko julkisesti, jossain menee kuitenkin yksityisyyden raja, ja se menee tässä. Kasvatuspsykologisia havaintoja ja oivalluksia kirjaan kyllä, mutta suojattuun blogiin. Kuviakin tulee nettiin, mutta salasanan taakse. Poika saa sitten itse myöhemmin päättää, mitä materiaalia haluaa julkisesti näkyviin. Mutta toki lapselle on jo hankittu iki-sähköposti ja domaini.

Palasin tällä viikolla töihin, joten hiljaksiin alkaa taas tapahtua. Ehdinkin jo potkia eteenpäin tänä syksynä pidettävää Wikiopiston kurssia avointen sisältöjen työstämisestä joka alkaa 28.9. Kurssille mahtuu mukaan niin paljon osallistujia kuin vain halukkaita on. Eiköhän myös Sosiaalinen media opetuksessa -kirjan sivustokin ala taas elää, kun syksy pääsee käyntiin. Tällä hetkellä työkalenterissa on muutaman artikkelin kirjoittamista, LeMill-oppaiden laatimista, AVO-hankkeessa toimimista ja useampikin seminaari tahi konferenssi, johon minut on kutsuttu puhumaan sosiaalisesta mediasta.

Eriytymisen pysyvyydestä

Lisää Veikko Tähkän ajatuksia ja omia kommenttejani. Tähkä näkee, että
ensimmäinen psyykkinen eriytyminen itseen ja objektiin ei ole pysyvä, vaan
että vauva voi romahtaa takaisin vanhaan eriytymättömään kokemukseensa
joutuessaan aggressiolla reagoimaan turhauttavaan tilanteeseen. Tällä hän
myös perustelee ahdistuksen tunteen synnyn, kun vauvan epävakaa itse
taistelee olemassaolostaan ja on vaarassa tuhoutua. Vasta itsen vakaannuttua
ja vauvan opittua parempia suojautumiskeinoja, etupäässä ulkoisen objektin
jakamisen täysin hyvään ja täysin pahaan, alkaa itse olla pysyvämpi
kokonaisuus.

Itse ajattelen kyllä asiasta eri tavalla, koska tällainen sisäisen
käsitemaailman täydellinen muuntaminen egosentrisestä bipolaariseen ja
takaisin toistuvasti on aivoille hyvin raskas operaatio, jota ei tehdä
heppoisin perustein – aivoihin on sisäänrakennettu hyvin vahva
konservatiivisuus, eli vanhoja käsityksiä ei hylätä ellei todistus paremman
mallin puolesta ole ylivertainen.

Parempi tämän eriytyneen vaiheen alkutaipaleen malli olisi mielestäni
sellainen, jossa alkuperäinen eriytymätön maailmankuva ei täysin häviä, vaan
jää pohjalle ja sen päälle rakennetaan käsitykset itsestä ja objekteista.
Eriytymisen tapahduttua (eli kun itse ja objekti ovat muodostuneet), tästä
havaintoja paremmasta mallista pidetään kiinni, ja vasta kun tämäkin
aiheuttaa liiallista turhautumista (kun maailma ei toimikaan halutulla
tavalla), purkautuu tilanne aggressiolla, siis raivokohtauksella. Tällöin
tapahtuu minätilan siirtyminen tästä bipolaarisesta käsitysmallista
eriytymättömään malliin, siis taannutaan vanhaan malliin. Minätilasiirtymät
ovat kognitiivis-analyyttisen koulukunnan käyttämä käsite.
Konstruktiivisesti voidaan taas puhua käsitemallien irrallisuudesta:
käsitemallit pyrkivät olemaan ristiriidattomia, mutta vain paikallisesti,
globaalisti katsoen mielen käsitemallit ovat hyvinkin ristiriitaisia
toistensa kanssa, mutta kussakin tilanteessa on tietty malli käytössä muiden
ollessa taka-alalla (oppimisen yhteydessä puhutaan siirtovaikutuksesta, kun
tietyssä tilanteessa opittua asiaa osataan soveltaa toisissa tilanteissa, ja
lähtökohtaisesti tällaista siirtovaikutusta ei juurikaan tapahdu, ellei
oppimien ole oikealla tavalla käsitteellistettyä). Konstruktiiviseenkin
viitekehykseen sopii hyvin tämä ajatus erilaisista minätiloista, joissa on
tietyt käsitemallit käytössä, ja toiseen tilanteeseen (ja minätilaan)
siirryttäessä toiset mallit astuvat käyttöön.

Tätä ajatuskulkua seuraamalla juuri eriytynyt vauva ei ponnistele psyykkistä
itsetuhoutumista (eli eriytymisen peruuntumista) vastaan, vaan vain pyrkii
sen hetkisiä sisäisiä mallejaan käyttämällä pärjäämään ympäristössään. Kun
nämä mallit eivät sitten tilanteessa riitäkään, tästä ristiriidasta syntyvä
turhautuminen, ahdistus, pelko tai muut tunteet saavat aikaan minätilan
siirtymän. Tässä vaiheessa on vauvalla käytettävissään vain muutama minätila
- eriytymätön ahdinko (nälkäitku), eriytymätön mielihyvä, sekä eriytynyt
primääriobjektin täysin omistava tila – joiden välillä hän voi siirtyä.

Myöhemmin, primääriobjektin jakautuessa hyvään ja pahaan voi vauva alkaa
attribuoida epämukavia tapahtumia tähän pahaan objektiin ilman, että
mentaalinen käsitys hyvästä objektista kärsii, jolloin palautuminen
eriytymättömään minätilaan ei enää ole ainoa selviytymiskeino, vaan käytössä
on eriytynyt pahan primääriobjektin tila, jossa koetaan ahdistusta ja pelkoa
eriytyneessä mielentilassa. Myöhempien jakautumisten myötä minätiloja
muodostuu kymmeniä, kuten vanhempien lasten ja aikuisten kohdalla on.

Vauvan eriytymisprosessista

Psykoanalyyttinen koulukunta puhuu itsenäistymis-eriytymisprosessista tarkoittaessaan vauvan kehityksessä sitä vaihetta, jossa tämä tajuaa, ettei koko maailma olekaan häntä itseään, vaan hän on erillinen olento ja muu maailma on jotain muuta. Veikko Tähkän kirjassa “Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen” Veikko kertoo 40 vuoden kokemuksella modernista psykoanalyyttisesta mallistaan. Tärkeänä hän pitää adultomorfisesta illuusiosta eroon hankkiutumista – koska vastasyntynyt eriytymätön lapsi on psyykkisesti ihan jotain muuta kuin eriytyneet lapset ja aikuiset, on aivan turha yrittää kuvitella, miltä lapsesta tuntuu. Tällainen kuvittelu vaatii empatiaa, mutta tällaisen eriytymättömän tilan empaattinen kokeminen on mahdotonta (yritäpä kuvitella, miltä tuntuisi, jos aistisit asioita, mutta et itse olisi kokemassa niitä). Siksipä monet perinteisessä psykoanalyysissa ja ihan lastenkasvatusopissakin mainitut näkemykset on hylättävä mystisenä satuiluna.

Eriytymisprosessin Tähkä näkee olevan verrattain nopea tapahtuma. Ensimmäiset puoli vuotta lapsi vain vastaanottaa aistiärsykkeitä, jotka liittyvät mukaviin ja vähemmän mukaviin tilanteisiin. Näistä jää muistijälkiä, jotka hiljalleen kasautuvat. Kun ne saavuttavat riittävän kriittisen massan ja rakenteen (johon kuuluu sekä tyydyttävien tilanteiden ennakoitavuus että ennakoinnin pettäminen), tapahtuu vauvan mielessä suhteellisen lyhyessä ajassa eriytyminen, jossa muistijäljet rakentuvat uudelleen kahden kiintopisteen – itsen ja muun – ympärille. Vasta, kun kokeva minä on muodostunut, voi turhautumisen tai mielipahan kokemuksia muodostua.

Eriytymisen jälkeen uudet aistihavainnot alkavat muodostua näiden kahden objektin ympärille ja vasta tästä eteenpäin muodostuu muistikuvia, jotka voidaan myöhemminkin tietoisesti muistaa. Tässä vaiheessa muun edustajaksi muodostuu ensisijainen hoitaja ja seuraavien viikkojen kuluessa muu alkaa eriytyä hoitajaksi ja muiksi erillisiksi objekteiksi. Tällöin alkaa vauvan vierastamisvaihe, kun se tajuaa, että se on erillinen, hoitajastaan riippuva ja että maailmassa on jotain muutakin, johon hän ei voi vaikuttaa ja joka voi olla epämiellyttävääkin.

Seuraavaksi hieman omaa pohdintaani.

Eritymisprosessi Tähkän mukaan sopii varsin hyvin Piaget’n oppimiskäsityksiin sekä konstruktivismiin: Alusta alkaen vauva assimiloi uusia aistihavaintoja vanhojen ympärille ja tueksi, näin kasvattaen hahmotuskykyään. Kun havaintomassa kasvaa tarpeeksi suureksi ja liian ristiriitaiseksi (eli havainnot yhä enemmän ovat ristiriidassa egosentrisen maailmankuvan kanssa), tapahtuu jossain vaiheessa akkomodaatio, eli olemassaolevien käsitysten uudelleenorganisointi, johon uudet havainnot paremmin sopivat. Tällainen akkomodaatio on se oppimismuoto, jota myös kouluopetuksessa peräänkuulutetaan – olemassaolevien käsitysten muuttuminen, eli maailmankuvan muuttuminen. Perinteinen luokkaopetus kun on pahamaineinen siitä, että opitut asiat jäävät erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka eivät mitenkään vaikuta muualla kokemusmaailmassa oleviin vääriin käsityksiin.

Vauvan ensimmäinen akkomodaatio on tietenkin psyykkisesti aivan järisyttävä kokemus, kun kirjaimellisesti koko maailma ja elämä rakentuu aivan uudella tavalla, nyt yhden egon sijaan dipoliseksi kokemusmaailmaksi, itseksi ja muuksi. Tämän mullistavan akkomodaation jälkeen uudet havainnot taas assimiloituvat olemassaolevan käsitekokonaisuuden ympärille, kunnes uudet akkomodaatiot pilkkovat hoitajaobjektin muu-objektista ja hiljalleen muun yhä useampiin objekteihin, joiden väliset vuorovaikutukset hiljalleen nousevat merkityksessä.

Eriytymisen käynnistävä tapahtuma on luultavasti luonteeltaan sellainen, joka on voimakkaasti ristiriidassa egosentrisen kokemusmaailman kanssa ja sopii huomattavasti paremmin dipoliseen kokemusmaailmaan. Esimerkiksi kokemus siitä, että käyttäytymällä tietyllä tavalla, jolla vauva yleensä saa itselleen ruokaa, ruokaa ei tulekaan, voi olla tällainen ristiriitainen kokemus, joka käynnistää ensimmäisen akkomodaation. Tietysti on mahdoton kuvitella, miltä tämä akkomodaatio lapsesta subjektiivisesti tuntuu (koska subjektia ei ennen eriytymistä ole olemassa!), mutta luultavasti tämä prosessi on aivoille äärimmäisen raskas ja väsyttävä, joten vauva todennäköisesti nukkuu paljon tämän tapahduttua ja voi käyttäytyä hereillä ollessaan jotenkin poikkeavasti. Vaikka oikeastaan siitä hetkestä alkaen vauva käyttäytyy aikaisemmasta poikkeavasti, koska nyt hän itse on psyykkisesti olemassa kokijana ja hän voi subjektiivisesti kokea tuntemuksia, kuten iloa tai surua (aiemmin vauva voi kokea fysiologista mielihyvää tai mielipahaa, mutta meille tuttujen tunteiden attribuointi vauvan mieleen on adultomorfinen illuusio).

Se, miten vauva alkaa muu-objektista eriytyvään ympäristöön suhtautua, riippuu hoitajan tavasta tuoda ympäristö vauvan kokemuspiiriin ottaen vauvan temperamentti huomioon. Bowlbyn perinteen mukaisesti voitaisiin puhua kiintymyssuhteen muodostumisesta – jos suhteesta tulee turvallinen, uskaltaa vauva tehdä tutkimusmatkoja ympäristöönsä voiden luottaa turvallisen hoitajan säilymiseen. Vaihtoehtoisesti vauva voi kokea ahdistusta, välttelyä tai molempia, jos tämän ensikokemukset hoitajan ja muun maailman kanssa epäonnistuvat (ensikokemuksethan ovat mahdollisia vasta, kun itse ja hoitaja ovat eriytyneet erillisiksi objekteiksi).

Aito kunnioitus ja avoimuus

Kaarlo Laine veti yhteisöllisyyskoulutusta Ylisen Kuntoutuskeskuksen väelle
erittäin asiantuntevasti ja pedagogisestikin tyylikkäästi. Koulutuksessa
nousi monia asioita esiin, mutta itseeni kolahtivat kunnioitus ja avoimuus
yhteisöllisyyden avaimina, ja noin yleensä ihmissuhteiden parantajina.

Työpaikalla ja oikeastaan missä tahansa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa ja
aina välillä tulee esiin potentiaalisia ristiriitoja, esimerkiksi
väärinymmärrysten tai arvoerojen vuoksi. Jos näitä ristiriitoja ei pureta,
ne jäävät kytemään, vaikuttavat kaikkeen tekemiseen, hiertävät suhteita yhä
pahemmiksi ja vaikeuttavat yhdessä toimimista, johtaen lopulta kriisiin,
jonka kohdalla ongelma ratkaistaan joko katkaisemalla ihmissuhde tai
purkamalla tilanne hyvin vaikeassa kriisineuvottelussa.

Keino, jolla ristiriidat ratkaistaan ennen kuin ne paisuvat ongelmiksi, on
loppujen lopuksi todella yksinkertainen. Kun toiseen ihmiseen suhtautuu
aidon kunnioittavasti ja kertoo ajatuksistaan avoimesti, ristiriidat
katoavat. Jos toisen ihmisen tekemiset ärsyttävät, kerro tunteistasi -
älä hyökkää, vaan kerro avoimesti ja syyttämättä, mistä on kyse. Kun kerrot
avoimesti oman kantasi, toisella ei ole syytä loukkaantua ja hermostua – jos
niin käy, on vika täysin hänen.

Aito kunnioitus ei tarkoita, että toista on aina miellytettävä. Jos asiasi
on toiselle vaikea vastaanottaa, kannattaa asia kertoa hieman harkiten ja
toista kunnioittaen. Kannattaa muistaa, että jos toisesta ajattelee jotain
huonoa, eikä siitä toiselle kerro, ei tällöin toimi kunnioittavasti.

Ristiriitoja voi myös ennaltaehkäistä olemalla avoin ja kertomalla omista
asioistaan. Tietenkään kaikesta ei pidä kertoa, vaan vain niistä asioista,
jotka jotenkin vaikuttavat kyseiseen ihmissuhteeseen.

Nämä neuvot pätevät mielestäni sekä työpaikan osastojen
välisiin suhteisiin että ihmisten välisiin työ-, ystävyys- ja
parisuhteisiin. Myös aikuisen ja lapsen välisiin suhteisiin.

Tunteiden selittämisen tärkeys

Tuntuu siltä, että lasten kasvastuksessa ei ole kovin montaa absoluuttista
totuutta. Niinhän se vanha viisaus menee, että niin kauan viisaita neuvoja
riittää, kunnes saa omia lapsia ja näkee, mitä todellisuus on. Mutta jotain
kai kuitenkin voi sanoa siitä, miten voi kasvattaa tasapainoisia yksilöitä?

Ainakin yksi asia on noussut esiin minulle kognitiivis-analyyttisestä
viitekehyksestä, mutta sama teema toistunee muissakin viitekehyksissä:
tunteiden ja tilanteiden selittäminen. Kun lapsi kokee jotain negatiivista -
pelottavaa, surullista, suututtavaa – on vanhemman tehtävä auttaa tunteen
tulkitsemisessa. Jos lapsi jää yksin tämän tunteen kanssa, voi asia tuntua
liian vaikealta tai liian kivuliaalta. Vanhemman tehtävä on asettaa vaikea
tilanne perspektiiviin ja antaa lupa kokea vaikeita tunteita. Tällöin
mahdottomilta tuntuvat asiat muuttuvat haastaviksi, karmeat pelottaviksi,
kestämättömät murheellisiksi.

Se, kuinka vähän aikaa nykyiset uraohjukset ehtivät lastensa kanssa olla,
vähentää myös mahdollisuuksia olla paikalla, kun lapsi kokee jotain uutta,
jota ei itse osaa käsitellä. Ja psykologisista oireista kärsivien nuorten
määrähän kasvaa nykyisin pelottavan kovaa tahtia.

Lapsikeskeistä kasvatusta

Psykologi-lehden numerossa 1/2004 sivulta 11 alkaen on Metsäpellon ja
Juujärven väitöskirjoja referoitu. Aiheena on ollut lasten kasvattaminen.

Ekstroverttivanhemmat luulevat olevansa hyviä kasvattajia, mutta
todellisuudessa hoivaavat ja introvertit ovat lasten mielestä parempia
vanhempia.

Tärkeä tehtävä vanhemmilla on sosiaalisen maailman sääntöjen selvittämisessä
lapselle: “Vanhempi käy lapsen kanssa läpi riitatilanteita, mitä lapselle
tehtiin, miltä se tuntui, miltä toisesta tuntui kun lapsi teki näin, mitä
muut lapset ajattelivat lapsen toiminnasta”.

Aggressiivisuuden osalta hyväksyttävän aggressiivisuuden oppiminen on
tärkeää, koska aggressiivisuus ennustaa lapsen asemaa toveripiirissä.
“Itsensä puolustaminen on hyväksyttävää, mutta ei liian voimakkain keinoin.”
“Rangaistus hallitsemattomasta aggressiivisuudesta tulee toveripiirin
ulkopuolelle jäämisenä.”