Pidin esityksen lauantain SomeTime2010-tapahtuman Pecha Kucha -osuudessa Nyt on pakko vähän reflektoida.
Pekkakukka-menetelmässähän on 20 kuvaa, jotka vaihtuvat automaattisesti 20 sekunnin välein. Oma esitys kestää siis tasan 6 minuuttia ja 40 sekuntia ja puheen pitäisi tietysti jotenkin kulkea kuvien vaihtumisen tahtiin. Nämä ovat tietysti keinotekoisia rajoitteita, joilla on kuitenkin oma tarkoituksensa. Read the rest of this entry »
Kyse ei ole verkossa olevista palveluista, kuten Facebookista, vaan toimintakulttuurin muutoksesta. Verkkoteknologian mahdollistama ihmisten välinen julkinen keskustelu, jakaminen ja tiedonrakentelu – eli sosiaalinen media – tuo yliopisto-opetukseenkin omat haasteensa. Omassa työssäni Aalto-yliopiston Medialaboratorion tutkijana yhteisöllisen oppimisen parissa olen jo vuosien ajan ollut tekemisissä sosiaalisen median kanssa, sillä se vaikuttaa oppimisympäristöihin paitsi teknologian, myös kulttuurin ja pedagogian osalta.
Sosiaalinen media on jo nyt muuttanut yhteiskuntaa. Kuluttaja ei enää ole yksin, vaan voi jakaa kokemuksensa tuotteesta tai palvelusta ystävilleen ja koko maailmalle. Yrityksen ja kuluttajan suhde on muuttumassa julkiseksi dialogiksi. Markkinointi, myynti, brändinhallinta, strategia, sisäinen ja ulkoinen yritysviestintä, tuotekehitys, julkishallinto ja oikeastaan kaikki muuttuu tämän seurauksena. Jos yliopisto-opetuksen kohteena on jokin näistä teemoista, on sen uudistuttava nopeasti. Read the rest of this entry »
Tämä teksti perustuu tohtori Dennis Meadowsin haastatteluun. Dennis Meadows kirjoitti jo 30 vuotta sitten kirjan, jossa käsiteltiin rajallisen planeetan dynamiikkaa. Kirjasta tuli uusi painos hiljattain (“Limits to Growth”) ja huolestuttavaa on se, että ne asiat, joista 30 vuotta sitten kirjoitettiin teoreettisina tulevina asioina ovat nyt konkreettisesti tapahtumassa, mutta poliitikkojen ja tavallisen kansan suussa näistä asioista ei vieläkään puhuta. Pääsen hyviin uutisiin tekstin lopussa, aluksi asian tiivistelmää ja pohdintaa.
Kansakunnan kehittymistä mitataan perinteisesti BKT:llä eli bruttokansantuotteella, tai tarkemmin sen kasvulla. Sinänsä mittari voisi olla mikä tahansa muukin, vaikkapa onnellisuuden kasvu. Edistyksen mittaaminen kansantuotteella tarkoittaa, että joka vuosi täytyy tuottaa enemmän. Sinänsä tietysti kiva juttu, että on enemmän kaikkea. Mutta jos ajattelee pitkällä tähtäimellä, niin kuinka ihmeessä voidaan tuottaa joka vuosi enemmän ja enemmän? Jos tavoite on 4%:n BKT:n vuosikasvu, niin ollaanko Suomessa 100 vuoden päästä 50 kertaa rikkaampia? Ja 1000 vuoden päästä 100 triljoonaa kertaa rikkaampia? Ihanko totta? Tähänkö uskovat kaikki Suomen päättäjät?
Kun realistisesti ajattelee, niin tämä planeetta on tietyn kokoinen ja siinä on puhdasta vettä, viljeltävää maata, öljyä, metsää ja muita resursseja vain tietty määrä. Jatkuva kasvu tarvitsee jatkuvasti kasvavia resursseja. Tietysti teknologiset innovaatiot voivat parantaa tehokkuutta ja saattaa uusia resursseja käytettäväksi, mutta johonkin se planeetta loppuu.
Kuten Meadows jo 30 vuotta sitten kirjassaan näki, resurssien rajat alkavat vaikuttaa haitallisesti samanaikaisesti, sillä jonkin resurssin parempi riittävyys mahdollistaa vähemmällä pärjäämisen muilla alueilla. Eli jos on tarpeeksi puhdasta vettä, pärjää vähemmällä energialla, ja jos on tarpeeksi energiaa, pärjää vähemällä vedellä tai huonommalla viljelymaalla (koska energialla voidaan tuottaa lannoitteita). Joten jokseenkin helposti käy niin, että todellisia ongelmia tulee vasta sitten, kun rajat kaikessa saavutetaan.
Ja nyt siinä sitten ollaan. Halpa energia on loppunut, jonka näkee yhä nousevissa bensan ja sähkön hinnoissa. Halpa ruoka on loppunut, jonka näkee 20-50% viimeisen vuoden aikana Suomessa nousseissa ruokatarpeiden hinnoissa. Ilmakehänkin käyttäminen hiilidioksikin kaatopaikkana alkaa loppua, koska siihen ei enää enempää sovi ilman varsin huolestuttavia sivuvaikutuksia.
Länsi-Eurooppalaisen elintasolla tällä planeetalla voi kestävästi elää ehkä 250 miljoonaa ihmistä. Kestävä tarkoittaa, että pärjätään ilman fossiilisia öljy- ja vesivarantoja eli eletään joka vuosi sillä, mitä luonto (pääasiassa auringon energian kautta) vuodessa tuottaa. Maailmassa on kohta 6,5 miljardia ihmistä, joten joko suurin osa ihmisistä kuolee pois seuraavan 30-50 vuoden aikana tai maailmassa on paljon vähemmän ihmisiä, jotka elävät nykyisten länsimaiden hyvällä elintasolla.
Ekonomistit ovat yleensä ensimmäisinä toteamassa, että mitään ongelmaa ei ole, koska heidän mallinsa eivät tällaista näytä. Valitettavasti ekonomistien regressiomallit eivät ole täydellisiä – niissä on vain ne luvut, joista on ollut historiallista dataa ja jotka ovat muuttuneet. Heidän malleissaan ei ole ollut esimerkiksi jäljellä olevan käyttämättömän öljyn määrää, koska siitä ei ole ollut luotettavia lukuja saatavissa. Joten heidän mallinsa eivät itse asiassa päde tilanteessa, jossa se öljy alkaa huveta. Eräskin haastattelussa mainittu ekonomisti oli 70-luvulla ennustanut, että 2000-luvun pahin ongelma tulee olemaan se, että öljyä on liikaa ja että se on siksi lähes arvotonta. No ei ihan mennyt oikein.
Meadows on 30 vuoden aikana muuttunut entistäkin pessimistisemmäksi, koska 30 vuoden aikana maailman valtiot eivät ole tehneet mitään näiden tosiasioiden huomioimiseksi. Kaikki tavoittelevat talouskasvua, elintason paranemista ja yhä enemmän omaan taskuun pelaamista. 30 vuotta sitten olisi vielä ollut se 30 vuotta aikaa tehdä asialle jotain, nyt on jo kiire. Mutta keskustelu ei ole juurikaan edennyt tekoihin. Tähän on ilmeisesti kaksi syytä:
1. USAn media on yritysten omistama ja yritysintressien kontrolloima. Mitään, mikä heikentäisi yritysten kannattavuutta lyhyellä tähtäimellä ei uutisoida (ainakaan liian näkyvästi). Kuluttajat halutaan pitää kuluttajina, jotka ostavat mahdollisimman paljon, vaikka velaksi, jotta yritykset saavat tulosta.
2. Maailman demokratiat toimivat varsin pitkälti vaalikausien mukaan – toimenpiteet toteutetaan siten, että maksimoidaan itsen ja oman puolueen jälleenvalintamahdollisuudet ensi kaudella.
Tässä tilanteessa tarvittavat poliittiset toimenpiteet ovat sellaisia, että ne ovat muutaman vuoden tähtäimellä elintasoa heikentäviä, mutta pidemmällä tähtäimellä auttavat yhteiskuntaa selviämään edes jotenkin eheänä.
Esimerkki: Polttoaineen hinnan noustessa kuljetusala useimmissa maissa on alkanut valittaa lakkojen ja muiden tekojen muodossa ja vaatii polttoaineen hinnan alentamista. Tämä on juuri se väärä suunta. Päinvastoin polttoaineen hintaa tulisi verotuksessa tehdä vielä kalliimmaksi (ei ehkä Suomessa, mutta USAssa, Kiinassa ja OPEC-maissa, joissa polttoaineen halpaa hintaa ylläpidetään valtion tukiaisin), jotta yhteiskunta alkaisi sopeutua kalliiseen polttoaineeseen, koska polttoaineen hinta tulee seuraavina vuosikymmeninä väistämättä moninkertaistumaan. Parempi, että sopeutuminen siihen alkaa jo nyt, eikä sitten kun on pakko.
Selkänä vaarana ongelmia vähättelevällä “kaikki on hyvin”-politiikalla on, että planeetan resurssit saadaan niin pahasti ylikulutettua, että tuloksena on romahdus. Kasvumalleja on periaatteessa neljä, jotka voivat olla biologian tunnilta tuttuja eläinpopulaatioista:
1. Ylikulutus ja romahdus: Pieni populaatio kasvaa eksponentiaalisesti, kunnes se ylittää ympäristön kantokyvyn jatkaen kasvuaan. Jonkin ajan päästä riistohyödynnetty ympäristö ei enää kykene populaatiota kannattamaan, jolloin populaatio romahtaa murto-osaan entisestä tuhoisin seurauksin.
2. Tasapaino (S-käyrä): Populaation kasvu hidastuu ennen kantorajan ylitystä muodostaen S:n muotoisen käyrän, ja tasoittuu kantorajalle. Tällä hetkellä ihmiskunta on jo resurssienkäytössä ylittänyt maapallon kantorajan, joten tämä malli ei enää ole mahdollinen. 30 vuotta sitten oltaisiin ehkä ehditty.
3. Oskillaatio: Kantoraja ylittyy jonkin verran, kääntyy laskuun, nousee taas, kääntyy laskuun, ja yhä pienemmin heilahduksin kantorajan ympärillä tasoittuu kantorajaan.
4. Eksponentiaalinen kasvu: Kasvu jatkuu eksponentiaalisesti kantorajan yli eikä pysähdy tai hidastu ikinä. Tämä on se perinteisten ekonomistien mielestä realistinen malli.
Kysymys on nyt lähinnä siitä, onko edessä oskilloiva (3) vai romahtava (1) malli. Mitä pidempään kulutus jatkuu nykytahdilla, sitä todennäköisemmin edessä on romahdus.
Oli edessä kumpi malli tahansa, tarkoittaa se elintason laskua länsimaissa. USAssa tämä tulee olemaan Eurooppaa vakavampi muutos. Muutokseen kuuluu autoilun vähentyminen, ihmisten muuttaminen lähemmäs työpaikkojaan ja lähiöiden häviäminen, joukkoliikenteen lisääntyminen, liharuoan vähentyminen, matkustelun väheneminen, kulutuksen väheneminen. USAn talous on II maailmansodasta asti rakennettu yhä kasvavan kulutuksen varaan, joten kulutuksen vähentyessä sen talous on pahassa romahdusvaarassa, kun se nytkin jo nitisee liitoksistaan.
Euroopassa joukkoliikenne ja kaupunkien rakenteet ovat huomattavasti paremmassa kunnossa tulevaa silmällä pitäen. Meidän kaupunkimme ovat paikallisesti elinvoimaisia ja joukkoliikenne on pääosin toimivaa. Mutta edelleen muutos seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa tulee tarkoittamaan kansan silmissä “köyhtymistä”. Enää ei ole varaa syödä lihaa joka päivä, ajaa autolla töihin, käydä etelän matkalla, asua sähkö- tai öljylämmityksellä talvisin, viettää kesiä mökillä grillaten, kuluttaa turhaan.
Ilmastonmuutos on tänä vuonna noussut kaikkien tietoisuuteen ja yritykset käyttävät sitä mainoskikkanaan. Nyt on tärkeä ymmärtää, että ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt ovat vain yksi ongelmistamme. Puhdas juomavesi on loppumassa suurimmasta osasta maailmaa, joskaan ei Suomesta ihan vielä. Viljelykelpoinen maa vähenee jatkuvasti tehoviljelyn seurauksena, mutta onneksi Suomessa sentään on älytty vuoroviljellä palstoja. Meret ryöstökalastetaan tyhjiksi, toivottavasti ei Suomen järviä. Öljyn tuotanto hidastuu joten halpaa öljyä ja energiaa ja kuljetusta ei enää ole saatavilla. Suomessa voitaisiin turvetta polttamalla tuottaa tarvittava sähkö 20 vuoden ajan (jos olisi olemassa tarvittava infrastruktuuri sen turpeen tarpeeksi nopealle kuljetukselle voimaloihin), sitten sekin olisi loppu.
Kaikki tulee kalliimmaksi, koska tätä kaikkea ei enää riitä 6,5 miljardille ihmiselle. Hyvä jos miljardille.
Lopuksi ne hyvät uutiset: Tulevina vuosina tapahtuva taantuma tai romahdus on luultavasti Suomessa suhteellisesti helpompi kestää kuin monessa muussa paikassa. Puhdas vesi ei meiltä lopu, viljelysmaata on pidetty vuoroviljelyllä jokseenkin hyvässä kunnossa, kylät ja useimmat kaupunginosat ovat vielä elinvoimaisia. Vaikeus tietysti tulee olemaan suhteellisen pitkät etäisyydet ja polttoaineen hirveä hinta. En ihmettelisi, vaikka polttoaine menisi jossain vaiheessa kortille – tärkeät kuljetukset tehdään, mutta huviajelua rajoitetaan. Ja kun hiilidioksidipäästöt todennäköisesti vain pahenevat hiilivoiman yleistyessä, tuleva ilmastonmuutos voi ehkä jopa parantaa ruoantuotantomahdollisuuksia Suomessa, vaikka eipä noita sääkuvioita oikeasti kukaan osaa ennalta varmuudella tietää. Toivotaan, ettei Golf-virta pysähdy ja että napajäätiköt eivät sula…
Yleiset ohjeet: Opettele pärjäämään vähemmällä ja matkustamaan vähemmän. Varmista että osaat jotain sellaista, mitä tarvitaan mahdollisen pienen tai suuremman romahduksen jälkeenkin.
Elämän tarkoitus on kiusannut filosofeja koko tunnetun historian ajan: Miksi
me olemme täällä? Mikä on meidän tarkoituksemme? Mikä on minun merkitykseni?
Näihin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia, joten niitä on turha etsiä
tästäkään kirjoitelmasta. Minä vain kerron ajatuksia, jotka itse olen saanut
elämäni varrella kerättyä aiheesta ja sen vierestä. Toivottavasti niiden
lukeminen herättää lukijassa lisää ajatuksia.
Ensin on eroteltava, tarkoitetaanko “elämän tarkoituksella” yksilön
tarkoitusta, ihmiskunnan tarkoitusta vai koko maailmankaikkeuden
tarkoitusta. Valitettavasti nämä asiat eivät ole sopusoinnussa toistensa
kanssa, kuten ei yksilön ja yhteisön etu kovin monissa muissakaan asioissa.
Yksilölle elämän tarkoituksen selvittämistä vaikeuttaa osaltaan sekin, että
yksilön on jossain määrin otettava huomioon myös yhteisönsä tarkoitusperät,
eivätkä ne aina kulje käsi kädessä yksilön omien tavoitteiden kanssa.
Ihmiskunnan olemassaolon tarkoitus vaatii pitkien aikavälien tarkastelua,
eikä välttämättä ole kovin mieluisaa ajateltavaa. Sillä Homo Sapiens Sapiens
ei ole – nerokkuudestaan ja ainutlaatuisuudestaan huolimatta – kuin vain
yksi linkki kehityksen ketjussa. Yksi ainoa ja ohimenevä, mutta silti
arvokas. Aivan samoin kuin alkuihmiset, kuten Homo Erectus, ovat hävinneet
maan päältä, ovat ne silti täyttäneet oman tarkoituksensa: toimineet
ponnahduslautana entistä kehittyneemmän ihmislajin syntymälle. Tämän
tehtävän täytettyään nämä alkuihmislajit ovat hiljalleen jääneet
eloonjäämiskamppailussa alakynteen ja lopulta kuolleet sukupuuttoon. Harva
alkuihminen on tästä tilanteesta ollut kovin mielissään, joten tuskinpa
monet nykyihmisetkään suhtautuvat tähän ajatukseen kovin lämpimästi.
Nykyihminen on teknologisella osaamisellaan lopettanut luonnollisen
evoluution. Ihminen ei enää yksilötasolla kehity aina vain vahvemmaksi ja
paremmaksi. Päinvastoin – monet vakavasti sairaat ihmiset, jotka aiemmin
olisivat kuolleet pois, pysyvät nykylääketieteen avulla hengissä ja
lisääntyvät. Synnynnäiset sairaudet ja heikkoudet lisääntyvät jatkuvasti ja
niitä vastaan taistellaan yhä kehittyneemmällä lääketieteellä. Ihmiskunnan
kollektiivinen tietomäärä ja ymmärrys lisääntyvät valtaisaa vauhtia, mutta
ihmiset eivät enää kehity.
Mutta toki me nykyihmiset tiedämme enemmän asioita kuin vaikkapa muinaiset
egyptiläiset? Emmekö siis ole kehittyneet? No emme. Ihmisen aivot eivät ole
juurikaan kehittyneet moneen tuhanteen vuoteen. Jos ihmisillä olisi 3000
vuotta sitten ollut kaikki se tutkimus ja kirjallisuus ja koulutus joka
meillä on nyt, lähettelisivät hekin satelliitteja avaruuteen. Ei ihminen
synny tämä teknologinen ihmetieto veressään, vaan se opetetaan hänelle
vuosikymmenten aikana. Kuinka moni uskoo, että heti syntymästään alken
pimeään koppiin eristetty lapsi, jota vain ruokittaisiin, tulisi sieltä ulos
18-vuotiaana “ylioppilaslakki päässä”?
Ei, ihmiset eivät enää yksilöinä kehity, mutta ihmiskunnan yhteinen
tietotaito lisääntyy jatkuvasti. Tämä tietotaito tulee tulevaisuudessa
mahdollistamaan myös ihmisten kehittämisen geneettisesti (sairauksien
poistaminen) tai koulutuksellisesti (aivojen kapasiteetin parempi käyttö)
tai teknologisesti (erilaiset kehoon upotetut tekniset apulaitteet), mutta
luonnollinen evoluutio on ihmiset osalta hävinnyt. Tilalle on tullut jotain
aivan muuta – tiede ja teknologia.
Ihmiskunnan evoluutiossa seuraava askel voi olla ihmisten ja teknologian
sulautuminen toisiinsa, tai sitten ei. Vielä on kai teoreettisen pieni
mahdollisuus siihen, että ihmisaivojen luovuutta ei syystä tai toisesta
saada toteutettua teknologian avulla. Tällöin ihmiset eivät häviä täysin,
vaan sulautuvat tulevaisuuden teknologisten olentojen
“luovuusprosessoreiksi”. Tekniikan avulla toteutetut mekaaniset “aivot” ovat
joka tapauksessa monia kertaluokkia ihmisaivoja nopeampia, tarkempia ja
virheettömämpiä, samoin kuin tekniikan avulla toteutetut “kehot”. Kun
päästään niin pitkälle, että ihminen on joka suhteessa luomaansa tekniikkaa
alempiarvoisempi, voimme hetken elää yhteiskunnassa, jossa ihmisten ainoa
tehtävä on vain nauttia elämästä tekniikan hoitaessa kaiken työn. Mutta
ennemmin tai myöhemmin ihmisistä muodostuu vain taakka uudelle
synnyttämällemme teknolajille. Ihmiset mahdollisesti häviävät, tai jäävät
asuttamaan tätä pientä planeettaa seuraajiemme suunnatessa kohti muita
tähtiä.
Tulevaisuudessa on monia vaihtoehtoa, mutta se on selvää, että olemme jo
käynnistäneet teknologian vallankumouksen eikä sitä ole pysäyttäminen.
Ihminen tekee itsensä tarpeettomaksi, mutta samalla täyttää oman elämänsä
tarkoituksen – toimii seuraavan, paremman elämänmuodon luojana.
Mikä sitten on tämän kaiken tarkoitus? Miksi koko maailmankaikkeus on
olemassa? Ehkäpä mekin olemme vain osa maailmankaikkeuden pyrkimystä
ymmärtää itse itseään. Ehkä meillä ei ole mitään ylhäältäannettua
tarkoitusta – me olemme olemassa sattuman oikusta ja saamme käyttää
mahdollisuutemme niin kuin haluamme. Arthur C. Clarke sanoo, että
ihmiskunnan tarkoitus on luoda tietoa ja kauneutta; kiistanalaista on
ainoastaan se, kumpi on tärkeämpää.
Mitä yksi ihmisyksilö voi oikein tehdä vaikuttaakseen johonkin? Etenkin
edellistä lukua pohtien yhden ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat kovin
vaatimattomilta. Mutta niin se vain on, että yksi ihminen ei voi muuttaa
koko maailmaa. Joidenkin harvojen yksilöiden nimet me muistamme edelleen
vuosituhansien jälkeen, mutta harva heistäkään oli niin ainutlaatuinen
yksilö, etteikö joku muu olisi saavuttanut samoja asioita. Jos Pythagoras
olisi kuollut härkävankkurin alle poikana, tuntisimme Pythagoraan lauseen
nyt jollain muulla nimellä. Tai ehkä sillä ei olisi nimeä. Mutta joka
tapauksessa sen olisi joku kehittänyt – samoihin aikoihin tai sitten
myöhemmin; sillä ei ole juurikaan merkitystä.
Yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa pysyvästi. Mutta toisaalta jos
ihmiskunta yhteistuumin menee istumalakkoon, loppuu sivilisaatiomme siihen
paikkaan. Ihmiskunnan pyrkimykset muuttavat ja muokkaavat maailmaa ja
ihmiskunnan kaikki työ koostuu vain yksittäisten ihmisten tekemisistä. Emme
siis ole turhia, mutta eipä se maailma meidän ympärillämme pyörikään. Minä
en ole maailman tärkein ihminen, mutta toisaalta voin omalta pieneltä
osaltani vaikuttaa huomiseen. Eniten vaikutan oman itseni elämään ja jonkin
verran myös lähipiirini elämään. Voin vaikuttaa johonkin toiseen ihmiseen
siten, että hänen toimintansa muuttuu hieman johonkin suuntaan ja hän
vuorostaan vaikuttaa muihin ihmisiin. Tekemämme asiat vaikuttavat
ympäristöömme kuin heitetyt kivet lammen pintaan. Kun kiviä on miljardeja,
ei yksittäisen kiven aiheuttamaa aaltoa erota, mutta sillä on oma
vaikutuksensa siitä huolimatta.
Pitäisikö ihmisen sitten välittää siitä, miten hän vaikuttaa yhteisöönsä?
Tietysti hän voi olla välittämättä. Tällaista ihmistä kutsutaan usein
itsekkääksi. Sanaan “itsekäs” liittyy varsin voimakas moraalinen lataus – ja
nimenomaan negatiivinen – vaikkei siihen sellaista tarvitsisikaan liittyä.
Ihmisellä on täysi oikeus olla itsekäs. Tällöin hän elää itseään varten ja
saa kaiken tarvitsemansa itsestään. Jos se tekee hänet onnelliseksi, on asia
varmaankin sillä selvä. Hän siis elää elämänsä itsensä kanssa ja kuolee
lopuksi pois. Eikä hän vaikuttanut yhtään mihinkään.
Muiden ihmisten kannalta yksilö on sitä, mitä hän antaa ympärilleen. Vain
se, miten hän vaikuttaa ympäristöönsä ja mitä hän antaa muille on millään
tavalla muiden havaittavissa. Ihmisen sisäiset ajatukset ja pohdinnat eivät
ikinä vaikuta mihinkään, ellei hän jaa niitä muiden kanssa (siksi minäkin
kirjoitan näitä ajatuksiani ylös juuri nyt). Ihmisen vaikutus yhteisöönsä on
yksinkertaisesti summa kaikesta, minkä hän antaa itsestään ulospäin – sekä
hyvät, että huonot asiat (hyvä ja huono on tässä ymmärrettävä yhteisön
subjektiivisesta näkökulmasta).
Jos siis haluat, että maailma olisi erilainen, vaikuta ympäristöösi siten
kuin parhaaksi näet, jotta ympäristösi muuttuisi samaan suuntaan. Kerro
ajatuksistasi, näytä esimerkilläsi mallia, vaikuta asioihin. Mutta muista,
että yksi ihminen ymmärtää hyvin pienen osan maailmasta. Ole siis avoin
muidenkin ajatuksille – vaikka he eivät olisi kanssasi samaa mieltä, on
heillä kuitenkin omia ajatuksia, jotka voivat auttaa sinua ymmärtämään
asioita paremmin.
Oman elämänsä tarkoituksen selvittäminen voi olla helppoa tai vaikeaa,
riippuen omasta näkökulmastaan. Elämän tarkoituksen voi nimittäin
omakohtaisestikin ymmärtää kahdella tavalla: mikä on minun koko elämäni
tarkoitus, tai mikä on minun elämäni tarkoitus juuri nyt?
Useimmiten kysymys “Mikä on minun elämäni tarkoitus?” ymmärretään
tarkoittamaan koko elämää. Miksi olen olemassa? Mitä minun on saavutettava
tai tehtävä, että olisin elänyt hyvin? Näihin kysymyksiin vastaaminen on
mahdotonta ensimmäisen muutaman kymmenen elinvuoden aikana. Ihminen ja hänen
sisäinen arvomaailmansa kehittyvät voimakkaasti ainakin näin pitkään, joten
koko elämänsä tarkoituksen selvittäminen ei ole mahdollista. Harvassa ovat
ihmiset, jotka ovat jo 10-vuotiaina tienneet, mitä he haluavat elämällään
tehdä ja ovat myöskin tehneet niin, ja ovat eläneet onnellisina. Ihminen
muuttuu koko elämänsä ajan, joten eikö hänen tavoitteidensakin pitäisi
muuttua samalla? Jos tavoitteet lyödään lukkoon jo nuoruusiällä, voiko
ihminen enää kasvaa ja kehittyä vapaasti?
Elämän tarkoitukseen on paljon helpompi suhtautua “tässä ja
nyt”-periaatteella. Mikä minun tarkoitukseni on juuri nyt? Mikä tuntuu
merkitykselliseltä ja arvokkaalta, johon voisin seuraavan vuoden aikana
keskittyä? Ihminen toki pyrkii olemaan onnellinen, mieluusti mahdollisimman
usein. Mutta kuinka ihminen sitten saavuttaa onnellisuuden, se onkin
vaikeampi selvittää. Koska omaa tulevaisuutta ja etenkin omaa arvomaailmaa
on vaikea ennustaa kovin monen vuoden päähän, kannattaa suunnitelmat
rajoittaa seuraaviin lähivuosiin. Minkä asioiden tekeminen tuntuu
mielekkäältä, merkitykselliseltä? Tässä ei kannata keskittyä vain
nykyhetkeen, vaan ajatella tulevaisuuttakin: Mitä asioita tekemällä parannan
mahdollisuuksiani olla onnellinen myös tulevaisuudessa? Pitkällä tähtäimellä
vastaukset ovat vain arvauksia, joten ne eivät välttämättä ole oikein. Niitä
kannattaa kuitenkin seurata niin kauan kuin ne tuntuvat oikeilta ja niihin
käytetty vaiva tuntuu suhteessa sopivalta. Sitten jos vuosien kuluttua
selviää, ettei haluakaan elämältään sitä, minkä vuoksi on raatanut
vuosikausia, kannattaa rohkeasti miettiä, mitä sitten haluaisi tehdä.
Todennäköisesti sitä löytää jotain uutta, jossa tästä vuosien
uurastuksestakin on jotain hyötyä. Hyvin harvoin mikään tekeminen menee
täysin hukkaan. Joko sillä saavuttaa jotain arvokasta, hyödyllistä tai
tyydyttävää, tai siitä oppii jotain. Epäonnistumisista oppii kaikkein
eniten, joten niitäkään ei pidä pelätä – ainoastaan hyväksyä.
Esitin edellä omia ajatuksiani, jotka ovat muodostuneet 27 vuoden elämisen
perusteella. Nämä ajatukset eivät ole vain kypsyneet omassa päässäni, vaan
ovat kehittyneet keskusteluissa muiden ihmisten kanssa, erinäisiä kirjoja
lukemalla ja tietysti elämällä elämää. En väitä, että nämä ajatukset
olisivat oikeita, mutta uskon, että ne eivät ole täysin puuta heinää. Ne
kuvastavat ajatusmaailmaani ainakin tämän dokumentin kirjoitushetkellä. Jo
huomenna ajattelen hieman toisin.
Jos tämän lukeminen herätti jotain ajatuksia, voit lähettää minulle
sähköpostia ja kertoa mielipiteesi: saitko jotain ajattelemisen aihetta,
olinko joissain asioissa aivan hakoteillä, kannattaisiko joitain asioita
sanoa toisella tavalla, saitko sinä itse tästä mitään irti. Jos kritisoit,
kritisoi rakentavasti: jos jokin ajatukseni on mielestäsi väärä, kerro, mikä
olisi lähempänä oikeaa sinun mielestäsi.
Twitter
LinkedIn
Facebook
Youtube
Flickr
SlideShare
Google