Aristoteles, tiedemies

Aristoteles oli Platon oppilas ja eräs Platonin ideaopin
voimakkaimmista kritisoijista. Hän uskoi, että fyysisen maailman
tutkiminen on arvokkaampaa ja hän tutkikin luontoa ja maailmaa monilla
eri tieteenaloilla.

Ideaopin kritiikki

Aristoteleeen ajatuksissa on yhteneväisyyksiä Platonin ideaoppiin,
mutta hän tekee kuitenkin pesäeron – hänen mukaansa ei ole olemassa
erikseen fyysistä ja ideamaailmaa. Fyysinen maailma on todellinen,
ideoita voidaan käyttää vain ajatuksien tukena, mutta ne eivät ole
olemassa ilman fyysistä maailmaa. Tässä olen itsekin samaa mieltä ja
taisin päätyä samankaltaisiin johtopäätöksiin Platoniin
tutustuessani.

Sinänsä ideaopin kritiikki siitä, että erillinen ideamaailma
kaksinkertaistaa kaiken turhaan, ei uppoa minuun. Aristoteles haluaa
pitää maailmansa yksinkertaisena, mutta mitä enemmän meillä on
havaintoja, sitä enemmän voimme havaintoaineksesta tehdä. Tämän
havaitsee viimeistään tilastotieteeseen tutustuessaan – mitä enemmän
materiaalia, sitä tarkempia ja pätevämpiä päätelmiä siitä voidaan
tehdä. Tietysti paljous voi myös vaikeuttaa asioiden perimmäisen
olemuksen ymmärrystä, mutta pidemmälle mennessä täytyy tarkastella
suurempia kokonaisuuksia.

Aristotelesta vaivaa myös se, että koska ideat ovat pysyviä ja
ikuisia, ei niillä voida kuvata fyysisen maailman muuttuvuutta ja
väliaikaisuutta. Mikä on väärin – ideoihin voidaan sisällyttää tietoa
niiden kuvaamien yksilöolioiden elinkaaresta; siis miten ne syntyvät,
mitä ne tekevät ja kuinka ne häviävät. Se, että ideoissa on tietoa
yksilöiden toimintaperiaatteista, ei vähennä itse ideoiden
ikuisuutta.

Aristoteles kritisoi Platonin ideaoppia myös siitä, että ideat ovat
olemassa erikseen, sekä suhteessa yksilöolioihin että
toisiinsa. Käytännössähän ideoita mallinnettaessa juuri niiden väliset
suhteet toisiinsa ovat kaikkein mielenkiintoisimpia, kuten totesin jo
Platonin ideaoppia ihmetellessäni.

Eräs merkittävimmistä ongelmista tuntuu Aristoteleen mukaan olevan se,
että ideoita kertyy loputtomiin – mitä pidemmälle asioita analysoidaan,
sitä enemmän syntyy uusia ideoita. Eivätkä ne lopu koskaan. Mutta
näinhän asiat ovat. Mitä pidemmälle jotain asiaa tutkii, sitä enemmän
siitä löytää. Esimerkiksi hiukkastutkimuksessa ollaan jo kvarkkien
tasolla, mutta kyllähän kvarkitkin jostain koostuvat. Loppua tuskin
löydetään ikinä. Mutta kun mietimme vaikkapa autojen törmäyksiä, ei
meidän tarvitse käytännössä ottaa huomioon aliatomisten hiukkasten
ominaisuuksia. Voimme siis ilman sen parempia perusteluja vain vetää
rajan johonkin kohtaan ja tutkia asioita sillä
tarkkuudella. Matemaatikoilla on tälle sanakin – aksioomat,
oletukset, jotka hyväksytään ilman loogista ja pitävää
perustelua.

Aristoteles törmää myös logiikan riittämättömyyteen – uusien ideoiden
kehittäminen ei onnistu (Aristoteleen itsensä kehittämän)
syllogistiikan avulla. Nykyisin tällaisia hihasta ravistettuja
oivalluksia kutsutaan abduktioiksi ja ne ovat ihmiselle
ominaisia irrationaalisia oivalluksia, jotka eivät ole loogisia eivätkä
välttämättä tuota edes oikeita tuloksia, vaan antavat usein aivan
vääriä ideoita. Näistä puutteistaan huolimatta abduktiivinen ajattelu
on yksi ihmisen piirteistä, joka tekee meistä niin kekseliäitä, ja jota
tietokoneet eivät vielä hallitse.

Metafysiikka

Selvimmin Aristoteleen ja Platonin näkemysero näkyy heidän
ontologiassaan eli olemassaolo-opistaan. Platonin mukaan vain ideat
ovat todellisia ja fyysinen maailma vain sen heijastus. Aristotelene
mukaan vain fyysiset oliot ovat olemassa ja ideat ovat näiden
yksilöiden yhdistäviä piirteitä, yleistyksiä, tietoa. Aristoteleen
mukaan kaikki tieto kohdistuu universaaleihin, ei
yksilöihin. Tieto ja tiede eivät siis käsittele yhtä yksilöä, vaan
tiettyä ideaa (tai ideoita).

Tiedon analyysissä Aristoteles ja Platon ovat siis samalla kannalla –
vain ideat ovat merkityksellisiä. Ero on ontologiassa, siis siinä, mikä
on todella olemassa. Platonin mukaan ideat ovat olemassa itsekseen,
Aristoteleen mukaan ideat ovat olemassa vasta yksilöolioiden
kautta.

Metafysiikka-kirjoitelmissaan Aristoteles pohtii olemassaoloa
ja todellisuutta. Filosofia alkaa ihmettelystä, ja nimenomaan
syiden ihmettelystä. Viisauden Aristoteles määrittelee
kaikkein arvokkaimmaksi tiedoksi, joka taas on tietoa kaikkein
perimmäisistä syistä. Ja metafysiikka on nimenomaan näiden äärimmäisten
kysymysten pohtimista, vaikkei Aristoteles itse termiä “metafysiikka”
käyttänytkään. Itse näen tässä metafyysikan tutkimisessa
abstraktion: perimmäisiin asioihin päästään käsiksi
abstrahoimalla työstettäviä käsitteitä yhä uudeleen. Metafysiikka
pyrkii selvittämään kaikille olioille yhteisiä piirteitä ja
lainalaisuuksia. Oliomallinnuksen termejä käyttäen metafysiikka on
kaikille luokille yhteinen kantaluokka – luokka, jonka ominaisuudet
ovat olemassa kaikkialla kyseisessä oliomaailmassa, sen jokaisessa
oliossa.

Teleologia

Teleologia eli tarkoitusperäisyysoppi tutkii asioiden
tarkoituksia. Tämä liittyy Aristotelesta kiehtoneeseen
muutoksen teemaan, johon tietysti liittyvät syyt, joista
muutokset johtuvat.

Aristoteles erottelee syyt neljään osaan. Muodollinen syy kertoo olion
nykytilan, mahdollinen syy kertoo, miten olio voi muuttua, vaikuttava
syy aiheuttaa itse muutoksen ja finaalinen syy on olion päämäärä,
tavoite.

Aristoteleen mukaan luonnossa finaaliset syyt ovat vaikuttavia syitä
tärkeämpiä. Sorsalla on siis räpylät, koska sen on tarkoitus uida, eikä
se suinkaan ui, koska sillä olisi räpylät. Minä itse näen asian juuri
päinvastoin. Sorsalle ei ole kehittynyt räpylöitä, koska sen olisi
tarkoitus uida, vaan sorsa on alkanut uida jostain muusta syystä ja
sille on kehittynyt räpylät tätä tarkoitusta varten. Tietysti
evoluution kannalta on vaikea erotella näitä kahta toisistaan ja
luultavasti kehittyminen on tapahtunut rinnakkain, mutta perusidea on
minun mielestäni kuitenkin Aristoteleen idean kanssa vastakkain.

Toinen esimerkki olkoon vaikkapa viulun soittaminen. Aristoteleen
idean mukaan viulu pitäisi antaa lapselle, joka on hyvä
viulunsoittaja vaikka tosiasiassa lapsesta tulee (mahdollisesti) hyvä
viulunsoittaja vain, jos hänelle annetaan viulu, jolla
harjoitella. Tässä voi tietysti olla, että olion potentiaali
(mahdollisuus) ja aktuaali (todellisuus) ovat jääneet minulta
ymmärtämättä ja Aristoteles puhuukin potentiaaleista – siis annettakoon
viulu vain sellaiselle lapselle, jolla on luontaisia taipumuksia tulla
viulunsoittajaksi. Tällaisten luontaisten taipumusten mittaaminen on
toisaalta monissa tilanteissa puolimahdotonta.

Logiikka

Aristoteleen eräs tärkeimmistä saavutuksista oli muodollisen logiikan
kehittäminen. Hän itse jakoi logiikan kolmeen osaan: kategoriaoppiin,
syllogistiikkaan ja tieteen metodioppiin.

Kategoriaoppi lähentelee kielitiedettä ja tutkii asioiden rakennetta
niistä puhumisen (tai ajattelemisen) kannalta. Aristoteles lanseeraa
käsitteet subjekti (se, mistä puhutaan) ja predikaatti (se, mitä
subjektista sanotaan). Subjektit muodostavat Aristoteleen ensimmäisen
kategorian, substanssin. Substanssi voi olla joko yksilöolio tai sitten
idea. Yksittäisellä substanssilla on omia sen ideasta (luokasta)
johtuvia piirteitä, mutta myös satunnaisia piirteitä. Nämä satunnaiset
piirteet Aristoteles luokittelee 7-9 predikaattikategoriaan.

Kvantiteetti ilmaisee olioon liittyvää mitattavaa määrää,
joka voi olla joko jatkuva tai diskreetti. Kvaliteetti kertoo
olion tilasta tai olemuksesta jotain. Relatiivit kuvailevat
oliota suhteessa muihin olioihin. Vielä Aristoteles erottelee
paikan ja ajankohdan sekä toiminnan
ja toiminnan kohteena olemisen. Joskus hän myös mainitsee
tilan ja aseman. Kategoriaoppi kulkee jossain
ontologian ja kielitieteen välimaastossa.

Erityisen ylpeä Aristoteles lienee ollut syllogistiikastaan, jota
nykyisin kutsutaan logiikaksi. Hän kehitti siis ensimmäisen muodollisen
loogisen päättelyn säännöstön, siis deduktiivisen (muttei
abduktiivisen!) ajattelun ohjeet. Hän keksi kvanttorit (“pätee kaikille
X, että” sekä “on olemassa X, jolle pätee, että”) sekä loogisten
väittämien yhdistämisen päättelyketjuiksi. Kaikkein mullistavinta oli
abstraktien kirjainten käyttäminen päättelyssä, jolloin päättelyketju
pätee aina samanlaisessa lähtötilanteesta sovellusalueesta ja
yksittäisen tapauksen laadusta riippumatta. Ennen tätä piti
Aristoteleenkin käyttää päättelyssään konkreettisia esimerkkejä, joiden
saattaminen yleispäteviksi teki lauseista melkoisia sanasotkuja.

Aristoteleen tieteenteoria on myös loistava kokonaisuus. Hänen
mukaansa joka tieteenalalla pätevät samat syllogismit, siis loogiset
päättelyketjut. Eri aloilla on vain erilaiset lähtökohdat, siis
aksioomat, jotka vaikuttavat päättelyihin. Aristoteleen mukaan
tieteessä on neljä tavoitetta: selvittää tosiasioita, syitä niille,
niiden olemassaoloa sekä mitä ne ovat. Yritämme siis löytää uusia
asioita, selvittää, miksi ne ovat niin kuin ovat, onko niitä todella
olemassa oikeasti ja mitä piirteitä niillä on.

Yhdistäessään käytännön havainnot universaaliin tietoon (siis
yhdistämällä havaintomaailman ideamaailmaan) Aristoteles astuu heikolle
alueelle, jossa Platon päätyi erottelemaan nämä kahdeksi eri
maailmaksi. Aristoteles puhuu eräänlaisesta “intuitiivisesta
induktiosta”, siis vaistonvaraisesta yleistämisestä. Yksilöhavaintoja
tekemällä tieteilijälle tulee siis vaistonvaraisesti mieleen näitä
havaintoja yhdistäviä piirteitä, jolloin hän voi myös keksiä uusia
käsitteitä, uusia ideoita. Tässähän Aristoteles puhuu juuri
abduktiivisesta ajattelusta! Aristoteles on luonnollisesti pettynyt,
että logiikka ei yllä näin pitkälle – päätelmät vaativat sellaisia
lähtökohtia, joita ei voida syllogistisesti johtaa, joten työhön
tarvitaan intuitiota.

Onnellisuus

Käsitellessään ihmisen etiikkaa Aristoteles puhuu
eudaimoniasta, joka suomentuu “onnellisuutena”, mutta ei
kuitenkaan olotilana, vaan aktiivisena tekemisenä. Aristoteleen mukaan
ihmiset ovat sosiaalisia olentoja. Tämä on lähtökohta. Hänen mukaansa
kaikki olennot pyrkivät kohti sitä, mikä on niille hyvää ja hyväksi. Ja
ihminen on onnellinen ollessaan mahdollisimman lähellä sitä, mikä on
hänelle hyväksi. Ihmisen elämän tavoite on siis olla mahdollisimman
onnellinen.

Aristoteleen mukaan onnellisuus ei synny itsekseen, vaan vaatii
tekoja. Se rakennetaan. Ja nimenomaan hyveellisillä
teoilla. Hyveellinen teko on sellainen, joka aiheuttaa hyvää
ihmisille. Aristoteles jakaa hyveet kahteen osaan: rationaaliseen ja
irrationaaliseen. Rationaalisen hyveen hän korottaa tärkeämmäksi ja
tämä toki koostuu filosofiasta ja pohdiskelusta. Irrationaalisen puolen
muodostaa ihmisen luonne. Irrationaalisia hyveitä, kuten rohkeus ja
myötätunto, täytyy Aristoteleen mukaan harjoitella samoin kuin muitakin
taitoja. Niitä ei saada syntymässä. “Toimimalla kohtuullisesti tulemme
kohtuullisiksi ja toimimalla oikeudenmukaisesti tulemme oikeudenmukaisiksi.”

Aristoteles kannattaa kultaista keskitietä: mitään ei pitäisi olla
liian vähän eikä mitään liikaa. Ainoastaan järjen käytön
liiallisuuksiin hän ei puutu, vaan nimenomaan sen avulla punnitaan,
mikä on oikea määrä kaikkea muuta.

Aristoteleen praktinen syllogismi on hänen oppinsa käytännön
logiikkasta ja siinä hän käyttää syllogistisia lauseitaan osoittamaan,
että jos olento haluaa jotain ja hän havaitsee, että hänen on tehtävä
jotain muuta saavuttaakseen haluamansa, hän tekee niin. Tätä ilmeisesti
on kritisoitu myöhemmin vapaan tahdon hävittäjänä, mutta minun
mielestäni jos praktinen syllogismi tulkitaan niin, ettei olio suoraan
tee, vaan vain saa halun tehdä niin, on vapaa tahto
edelleen mukana kuvioissa. Ja näin tuntuu elämä muutenkin toimivan. Jos
tiedän, että minun on tehtävä jotain saavuttaakseni jotain itselleni
tärkeää, haluan tehdä niin, mutta en välttämättä tee. Tässä ehkä
paistaa läpi Aristoteleen mittava työskentely eläinten parissa, joiden
kohdalla vapaa tahto ei vaikuta ainakaan niin voimakkaasti kuin
ihmisten tapauksessa. Toisaalta kun aletaan tutkia ihmisjoukkoja,
alkavat yksilöerot kumota toisiaan ja ihmisjoukko toimiikin
kollektiivisesti yllättävän “tahdottomasti”…