Augustinus eli vuosina 354-430 ja pohti moniosaisessa elämänkertamaisessa kirjasarjassaan suhdettaan Jumalaan ja uskoon. Hän itse kääntyi uskoon 32-vuotiaana ja hänen kirjoissaan käsitellään paljon syntiä, henkilökohtaisesta näkökulmasta. Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa hänen pohdintansa Jumalan olemuksesta hänen omaksumans Platonisen dualismin puitteissa. Hän on nykyisin katolisen kirkon pyhimys, mutta hänen vaikutuksensa myös luterilaiseen kirkkohistoriaan on merkittävä.
Maailman luominen
Augustinus yritti yhdistää Platonin ideoiden ja fyysisen maailman kristinuskon oppeihin. Luonnollisesti hän päätyi tulokseen, että ikuiset ideat ovat Jumalan mielessä ja muuttuvat fyysiset oliot ihmisten maailmassa. Totuuteen pyrkiminen tarkoittaa siis Jumalaa kohti kurkottamista ja Jumalan avulla voidaan totuutta ymmärtää. Sinänsä tämä on aika näppärä tapa väistää Platonin ikuisten ideoiden ongelma – jos ihmiskunta keksii jonkin aivan uuden asian (kuten vaikkapa ydinvoiman), syntyykö tämä käsite tällöin vai onko se aina ollut olemassa? Itse tulkitsin, että käsitteet syntyvät ja kuolevat sekä jokaisen yksilön mielessä että yhteiskunnissa kollektiivisesti. Tämä ei kuitenkaan toimi Platonin ikuisten ideoiden mallin mukaan. Augustinus sijoittaa ideat Jumalan mieleen, jossa ne ovat aina olemasa.
Eräs merkittävä ongelma Augustinukselle oli kristillinen oppi maailman luomisesta. Tätä ongelmaa ei antiikin filosofeilla ollut. Augustinus alkaa leikkiä ajalla hyvin nerokkaalla tavalla, joka muistuttaa viimeaikojen fyysikoiden visioita. Augustinus toteaa, että maailman luonnin yhteydessä luotiin myös aika. Siksi on mieletöntä kysyä, mitä oli olemassa ennen maailman luontia, sillä käsitettä “ennen” ei voi siihen soveltaa.
Vapaa tahto vastaan kaikkitietävyys
Toinen paha paikka Augustinukselle oli Jumalan kaikkitietävyys – teitpä mitä tahansa, Jumala tietää sen jo ennen kuin teet päätöksesi. Mitä tällöin tapahtuu vapaalle tahdolle? Ihmisen vapaa tahto on kuitenkin tärkeä asia, sillä liika fatalismi ei ole hyväksi millekään yhteisölle. Kuinka siis saattaa ihmisten vapaa tahto ja Jumalan kaikkitietävyys myös tulevaisuuden tapahtumista saumattomasti yhteen? Augustinuksen ratkaisu on suorastaan nerokas – nykysanaston mukaan hän toteaa Jumalan olevan täysin neliulotteinen aika-avaruudessa.
Ihminenhän on kolmiulotteinen kappale ja on olemassa vain rajoitetusti aikaulottuvuudessa – tarkkaan ottaen ihminen kulkee aikaulottuvuuden läpi tasaisella nopeudella (no tasaisuudesta voivat suhteellisuusteoreetikot olla montaa mieltä) elämänsä alusta loppuun, eikä hän voi pysäyttää aikaa saatika sitten palata ajassa taaksepäin. Jumala sen sijaan Augustinuksen mukaan on ikuinen ja ajan ulkopuolella. Jumala on siis olemassa joka hetkellä samanarvoisesti. Itse tulkitsen tämän ajatuksen siten, että Jumala pystyy vapaasti liikkumaan ajassa tahtonsa mukaan.
Tällä 4-ulotteisella Jumalalla voidaan selittää vapaa tahto. Jumala tietää kaiken, mikä tulee tapahtumaan, koska hän on olemassa myös tulevaisuudessa, mutta hän ei silti päätä, mitä kukin ihminen milläkin hetkellä tekee. Hän tietää päätöksesti “etukäteen”, koska hän näkee koko tulevaisuuden. Se ei siltikään rajoita ihmisen päätösvaltaa omista asioistaan. Koska Jumala on siirretty ajan ulkopuolelle, ei häntä voida myöskään ottaa huomioon loogisesti pätevissä syy-seuraus-suhteissa. Vaikka hän tietääkin jotain, hän tietää sen vain, koska se on tapahtunut – tulevaisuudesa. Se, voiko (tai haluaako) Jumala muuttaa maailman kulkua vaikuttamalla maailman tapahtumiin, on sitten eri asia ja luultavasti aiheuttaa Jumalalle päänsärkyä tai ainakin orientaatiovaikeuksia, kun koko tulevaisuus muuttuu erilaiseksi hänen puuttuessaan johonkin. Ehkäpä tämä selittää, miksi Hän ei vastaa aivan joka rukoukseen?
Aistien luotettavuus
Augustinuksen subjektiivinen aika on mullistava käsite, mutta kuitenkin yksinkertainen ja kaunis. Eri ajat ovat vain ihmisen sielun tiloja. “Menneen nykyisyys on muisti, nykyisenn nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys on odotus.” Tämä selittää näppärästi myös sen, että joskus aika tuntuu matelevan, muulloin taas syöksyvän eteenpäin. Subjektiivinen aika saakin tehdä niin.
Subjektiivinen aika on siinäkin mielessä mullistava, että se vaatii tietysti subjektin. Augustinus onkin ensimmäinen, joka ottaa ihmisyksilön tällä tavalla merkittävään asemaan subjektina, vaikka yleensä tämä lasketaan Descartesin ansioksi.
Tämä subjektiivisuus pakottaa Augustinuksen kuitenkin käsittelemään myös subjektin olemassaoloa. Olenko minä todella olemassa? Koska aisteja voi harhauttaa, eikö ole mahdollista, että kaikki aistihavainnot ovat harhaa ja että koko maailma on illuusio? Augustinus hoitaa tämänkin ongelman kotiin varsin hyvin. Vaikka aistimus voikin olla harhauttava, on kuitenkin yksilön käsitys eli vaikutelma havainnosta olemasta. Sillä jos olen sitä mieltä, että ulkona paistaa aurinko, voi tietysti aistihavaintoni olla väärä, mutta ehdottomasti olen kuitenkin sitä mieltä – sitä ei voi kukaan kiistää. Augustinus toteaakin, että kunhan epäilee edes hiukan joitain asioita, tulee samalla varmaksi omasta olemassaolostaan, sillä “joka ei ole olemassa, ei voi tulla petetyksi.” Jos kerran aistihavaintoni voivat pettää minua, täytyy minun olla olemassa, jotta minua voitaisiin pettää. Vaikka toteamus ei olekaan aivan vesitiivis, on se silti varsin hyvä. Vaikka koko maailma olisi illuusio, olen minä olemassa, sillä minä elän tässä maailmassa. Descartes muotoili tämän ajatuksen kuuluisaan muotoon “Cogito, ergo sum” – “Ajattelen, siis olen.”
Leave a Reply