Descartes jakaa ihmisen

René Descartes (1596-1650) teki nuoruudessaan sen, mikä monelta jää
tekemättä – kerran hän totesi kaiken hänelle opetetun olevan väärää, tai
ainakin väärin muotoiltua, ja aloitti kokonaan uudelleen perustuksista
rakentamaan omaa ymmärrystään nimenomaan sen suhteen, mitä tästä maailmasta
voi varmasti tietää.

Epäily ja tieto

Ohimennen Descartes kehitti analyyttisen geometrian, mutta
nyt eniten kiinnostaa hänen “Metodin esityksensä” (1637) ja sen esittelemät
kolme suurempaa teosta, “Metafyysisiä mietiskelyjä” (1641), “Filosofian
periaatteet” (1644) sekä Mielenliikutukset (1649). Kirjansa Descartes
kirjoitti helppotajuisiksi ja ranskaksi yleisemmin käytetyn latinan
sijaan.

Descartes lähti siis tutkimaan, mitä ihminen voi varmasti tietää. Augustinus etsi varmuutta tukeutuen uskoon, Descartes tavoittelee varmaa tietoa. Tähän hän ryhtyi epäilemällä järjestelmällisesti aivan kaikkea ja katsomalla, jääkö jäljelle mitään, mitä voi pitää ehdottoman varmana.

Aistihavaintoihin ei voi luottaa, sillä ihminen voi nähdä harhoja tai yksinkertaisesti unta. Eikä unen näkemistä voi aina havaita, joten kaikki aistimukset ovat epäilyksenalaisia. Descartes vetää tämänkin äärimmilleen olettaen tilanteen, jossa jokin kaikkivaltias “paha henki” tekee kaikkensa yrittääkseen huijata ihmistä. Mitä ihminen enää tämän jälkeen voi tietää?

Tulos: Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen olemassa. Descartes päättelee varsin terävästi, että kaikista aistiharhoista huolimatta voin olla varma siitä, että havaitsen juuri nyt kirjaimia, joista muodostuu sanoja. En voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, mutta olen varma, että minä havaitsen ne. Jotta minua voitaisiin johtaa harhaan, on minun oltava olemassa. En voi epäillä, jos en ole olemassa epäilemässä. Augustinuksella oli samaa ajatusta omissa pohdinnoissaan, mutta Descartes laskee koko filosofiansa tämän varaan.

Ihmisen kaksinaisuus

Koska Descartes on päätynyt tulokseen, että hän itse on varmasti olemassa,
mutta kaikki muu voi olla harhaa, jakaa hän täten ihmisen sisäiset
mielenliikutukset ja ulkoiset havainnot kahteen osaan. Mieli on riippumaton
ruumiista. Descartesin mielestä kyseessä ei edes ole saman asian kahdesta
eri puolesta, vaan kahdesta olennaisesti erilaisesta substanssista.
Descartesin luoma ihmisen dualismi sai todella vahvan pohjan ja vaikuttaa
edelleenkin ihmisten ajatteluun monin tavoin. Syvälle juurtuneen dualismin
yhtenä haittapuolena voidaan mainita mielen irrottaminen fyysisestä
maailmasta, joka hidasti ihmismielen tieteellistä tutkimista mahdollisesti
sadoilla vuosilla. Nykypsykologia on niin lähtökuopissaan osittain siksi, ettei pitkiin aikoihin mielen tieteellistä tutkimista pidetty edes mahdollisena.

Dualistinen ajattelu on myös osaltaan kasvattanut länsimaissa vahvaa omanarvontuntoa ja individualismia, jota Kiinassa ja Japanissa ei samalla tavalla ole ollut. Ihminen kokee itsensä erilaiseksi ja arvokkammaksi kuin muut. Tästä seuraa toisaalta oikeuksista taistelua, toisaalta myös eripuraa ja rikollisuutta.

Sekä fenomenologia että eksistentialismi ovat vahvasti dualismin pohjalla korostaen ihmisen henkilökohtaista kokemusmaailmaa.

Dualismin heikko kohta on ajattelevan subjektin johtaminen epäilyn varmuudesta. Vaikka epäilys on varmaa, siitä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, että on olemassa yhtenäinen minuus (transendentti ego), joka tätä epäilyä tekee. Descartes olettaa sen ilman perusteluja. Hupsista.

Jumalan todistus

Saatuaan ihmisen halkaistua kahteen palaan Descartes todistaa Jumalan olemassaolon. Perustelu menee jotakuinkin niin, että ihminen kuvitellessaan selvästi ja tarkasti ehdottoman täydellisen olion, tavoittaa hän Jumalan käsitteen. Ja tähän käsitteeseen kuuluu jo täydellisyyden vuoksi se, että sen on oltava myös olemassa. Muut ideat voivat olla olematta, mutta Jumalan on myös oltava olemassa, koska hän on täydellinen.

Samoin ihmisen epäilyksestä voidaan todeta, että ihminen on epätäydellinen. Ja ihmisen pyrkiessä kohti täydellisyyttä täytyy samalla tämän täydellisen käsitteen olla olemassa. Ja tähän ideaan taas sisältyy myös ehdottomasti idean ilmentymän todellinen olemassaolo. Täydellinen ei voi johtua epätäydellisemmästä, joten ihmisen yhä parempien ajatusten on tultava jostain täydellisemmästä, jota Jumalaksi voi kutsua.

Kehäpäätelmähän tämä on, mutta esitystavasta riippuen hyvinkin helppo niellä. Kun Jumala nyt on Descartesin mielestä todistettu täydelliseksi olennoksi, saadaan sen avulla todistettua koko maailman olemassaolo. Sillä täydellinen Jumala ei tietenkään voi pettää ihmistä, joten pääosin selkeästi ja tarkasti havainnoimani ympäristön on oltava olemassa.

Harhat ja hallusinaatiot selittyvät ihmishengen vapaudella. Henki etenee ymmärrystä nopeammin, mikä aiheuttaa, että kaikkea ei ehdi tarkastella “selkeästi ja tarkasti”. Syynä ei ole täydellinen Jumala, vaan vapaan hengen epätäydellisyys ja virheet.

Vaikka nykytietämykseni pohjalta Descartesin päättelyssä on reikiä, täytyy hänelle kuitenkin antaa tunnustusta omana aikanaan uskomattomasta älyllisestä ponnistuksesta, joka heilautti tieteen ja filosofian kehitystä huimasti eteenpäin.