Leibniz oli monialainen osaaja ja kehitti tiedettä monella suunnalla.
Loogisen yleiskielen lisäksi erityisen kiinnostava on hänen metafyysinen
rakennelmansa, joka hakee vertaistaan ja taas pistää aikaan sidotut
ihmisaivot koville.
Lusikka monessa sopassa
Gottfried Wilhelm von Leibniz (1646-1716) on eräs historian suurimmista yleisneroista. Hän väitteli oikeustieteen tohtoriksi 20-vuotiaana, kehitti deifferentiaali- ja integraalilaskennan, hallitsi latinan, käytöstavat ja vaikka mitä muuta. Leibniz ei sinänsä julkaissut paljonkaan teoksia, vaan hänen filosofiset ajatuksensa on kerätty häneltä säilyneistä 15000 kirjeestä.
Leibnizin yleisnerous antoi hänelle oman näkökulmansa myös filosofiaan. Monialainen asiantuntemus mahdollisti yleiskatsauksen, johon moni muu ei pystynyt ja Leibniz kokikin toimivansa yhdistäjänä ja sulauttajana. Hänen mielestään filosofiset koulukunnat periaatteessa hyväksyivät oikeita asioita, mutta hylkäsivät vääriä.
Eräs mielenkiintoinen Leibnizin ajatus oli “characteristica universalis”, looginen ja kirkkaan ajattelun yleiskieli, jonka avulla voitaisiin kommunikoida kansainvälisesti ja joka toimisi myös maailmanrauhan edistäjänä. Nykyisin tällaista puhtaan loogista kieltä on rakenneltu Lojban-nimellä. Ideaalikielen lisäksi Leibniz visioi jättiläismäisen, tyhjentävän tietosanakirjan, jossa olisi kerättynä kaikki inhimillinen tieto. Saa nähdä, saadaanko sellainen rakennettua nykyisten tietoverkkojen avulla.
Lukemattomat maailmat
Leibnizin monadioppi on hänen metafyysisen järjestelmänsä pohjalla. Monadi on metafyysinen piste substanssia, näitä monadeja on äärettömän monta ja ne eivät ole kausaalisuhteessa toisiinsa. Ne ovat kuitenkin muuten järjestyneitä ja yhteydessä toisiinsa rakenteessa, johon ne on maailman alussa asetettu. Monadeja ovat kaikki yksiköt, kuten ihmiset ja esineet. Ainetta voidaan aina vain pilkkoa pienempiin osiin ja ne kaikki sisältävät äärettömän monta monadia. Kaikki monadit muuttuvat jatkuvasti ja nämä muutokset peilautuvat kaikkiin muihin monadeihin, eli jokainen muutos, joka jossain tapahtuu, vaikuttaa enemmän tai vähemmän kaikkiin muihin äärettömiin monadeihin. Kaikki äärettömät monadit siis näkevät kaikki muut äärettömät monadit.
Jokaisella monadilla on sen oma näkökulma, joka kuvastaa monadin sen hetkistä tilaa. Kahdella monadilla ei voi olla täsmälleen samaa näkökulmaa. Monet piirteet voivat olla samoja, mutta aivan tarkasti samoja ne kaikki eivät voi olla. Jokainen monadi siis näkee todellisuutta oman näkökulmansa kautta. Mutta samoin kuin jokainen monadi kykyjensä mukaan tiedostaa maailmaa, se myös tiedostaa koko maailman – itsensä kannalta. Tämä on näppärä uusi tapa kuvastaa subjektiivista maailmankuvaa. Se, minkä näen ja koen, on minun maailmani. Muusta en tiedä mitään.
Myöskään Leibniz ei pääse Jumalasta eroon, vaan tarvitsee tätä metafyysisen rakennelmansa toimimiseksi. Tämä äärettömän monimutkainen (nykytermein kaoottinen) monadirakennelma ei voisi toimia, ellei monadeja olisi alunperin järjestetty hyvään, toimivaan järjestykseen. Tämän teki Jumala. Koska jokainen monadi heijastaa täydellisesti kaikkia muita monadeja, sisältyy jokaiseen yksilökäsitteeseen a priori koko maailman historia, nykytilanne ja tulevaisuus. Siinä meni vapaa tahto. Kaikki oli ennaltamäärättyä, kun maailmankaikkeus alkoi – kaikki monadit vain toimivat tästä alkutilanteesta eteenpäin Jumalan asettamien muutoslakien perusteella eikä mitään vapaata tahtoa ole. Jumalan valitsema maailma äärettömistä mahdollisista on juuri tämä meidän maailmamme, koska se on paras mahdollinen. Kaikki kurjuus ja vääryyskin maailmassa vain korostaa hyviä asioista. Tämä viimeinen toteamus tietysti herätti paljon vastustusta, mutta on silti mielestäni hyvinkin oivaltava käytännön tasolla – huonoja asioita tarvitaan hyvien arvostamiseen. Kontrastia on oltava. Sinänsä tämän maailman täydellisyys tuntuu vähän arveluttavammalta, sillä siinä taas luotetaan Jumalan täydellisyyteen, mikä taas on kehäpäätelmä eikä lainkaan vakuuttava.
Kritiikki
Leibnizin kirjoitelmia ei julkaistu hänen elinaikanaan tämän saaman kritiikin johdosta. Uskonnolliset voimahahmot eivät suostuneet sulattamaan Leibnizin ajatuksia, etenkään sitä, että Jumalan kaikkivaltius asetetaan kyseenalaiseksi, koska jos maailmankaikkeuden koko historia ja tulevaisuus on lyöty lukkoon jo ennalta, eihän Jumala silloin voi enää vaikuttaa mihinkään.
No tässähän tietysti kriitikot menevät metsään ja kovaa, kuten Leibnizkin yritti heitä opastaa. Leibniz omasta mielestään nimenomaan ylisti Jumalan suuruutta. Kriitikot ovat liiaksi kiinni aika-akselissa. Koska maailma on jo määrätty syntymänsä hetkellä, ei Jumala voi enää vaikuttaa mihinkään. Kuulostaa tietysti järkevältä, mutta tässä luullaan Jumalan olevan jossain pisteessä ajassa, kuten ihmisetkin. Että Jumala kulkisi ajassa eteenpäin meidän kanssamme ja tekisi päätöksiä (tai katselisi voimattomana) maailman eläessä. Mutta ei ole mitään syytä sitoa Jumalaa aika-akseliin.
Jo Augustinus 1200 vuotta aiemmin oli esitellyt ajattoman Jumalan, joten ajatuksen olisi luullut olevan tuttu. Mutta koska Jumala on täydellinen ja kaikkivaltias (taas vähän oletetaan reilusti), hän ikäänkuin etukäteen tietää maailmaa luodessaan, millainen siitä tulee. Mutta tämäkin on väärin sanottu, sillä “etukäteen” on aikaan sidottu käsite. Jumala ennemminkin liikkuu vapaasti ja rajattomasti ajassa kuten lintu taivaalla, eikä hänelle ole aikaa olemassa. Hän siis näkee maailman kaikkina hetkinä ja näkee, millainen maailma tulee olemaan jokaisena ajan hetkenä. Hän siis voi säätää ja pyörittää monadejaan ajan alussa niin paljon kuin haluaa ja katsoa, millaiseksi maailma muodostuu. Me ihmiset vain olemme nyt jonkin tällaisen monadikokonaisuuden luomassa maailmassa, aikaan sidottuina kulkemassa lyhyen matkamme. Ja luulemme, että Jumala jo ole nähnyt kaikkea mennyttä ja tulevaa. Vaikka maailma on täysin ennaltamäärätty ajan alusta alkaen, on Jumala jo nähnyt kaikki vaihtoehdot ja seurauksen ja hän on säätänyt alun sellaiseksi kuin itse haluaa siten, että lopputulos on hänen kannaltaan paras.
Maailmassa on siis satunnaistotuuksia – asioita, jotka vain sattuvat. Niillä on kuitenkin tosiasiassa syynsä, joka johtuu Leibnizin mukaan monadien dynaamisesta kokonaistilanteesta, joka taas johtuu niiden ajan alussa Jumalan määräämästä alkumuodostelmasta ja muutossäännöistä. Jumala kuitenkin tietää, mitä satunnaistotuuksia tulee ja ei tule tapahtumaan, sillä hänelle aikaa ei ole: hän luo maailman ja näkee sen. Aikaa ei ole.
Leave a Reply