Sokrates ja Hulluus

Sokratesta pidetään länsimaisen filosofian synnyttäjänä, joskin hänen ja
Platonin osuudet ovat hämärän peitossa. Sokrates oli kuitenkin elämänfilosofi, joka innoitti Platonia suunnattomasti. Kukaan historian filosofeista ei ole ollut yhtä “elävä” kuin Sokrates, mutta nykyaikana Sokrateen ajatukset ovat löytyneet uudelleen.

Hullujen maailma

Sokrates oli monille aikalaisilleen hankala naapuri – hän kysyi kysymyksiä, joita he eivät mieluummin olisi pohtineet, ja hän villitsi nuorisoa radikaalilla, epäsovinnaisella käytöksellään. Lopultahan Sokrates sitten tuomittiin kuolemaan jotakuinkin näistä syistä.

Nykyisin tällaista ihmistä voidaan kutsua nimikkeellä “Hullu” (“Fool”). Hullut ovat ihmisiä, jotka toimivat sisäisen äänensä ohjeiden mukaan, eivät ulkoisen maailman jäykkien sääntöjen. Hullu ei kerää omaisuutta ympärilleen, vaan nauttii vaikkapa linnun laulusta. Hullu ei ripustaudu toisiin ihmisiin, vaan pystyy elämään itsensä ja ajatustensa kanssa. Hullu voi pysäyttää sinut kadulla ja kysyä tai kertoa jotain hauskaa tai erikoista – ja jatkaa sitten matkaa. Hullu osaa olla onnellinen elämässään eikä hänellä ole tylsää arkea.

Tällaisen ihmistyypin kuvaaminen sanalla “Hullu” on samalla tavalla ironista ja tavallisia ihmisiä kiusoittelevaa kuin aikoinaan “Irti elämästä ry”, jonka teini-ikäiset jäsenet eivät vetäneet viinaa joka perjantai ja olivat siten “irti elämästä”, niin kuin suuri massa sen ymmärsi. Juopottelun sijaan he tekivät kaikkea muuta mielekästä yhdessä. Hulluja koko sakki.

Sokrates oli hullu ja hänet tuomittiin kuolemaan. Historian varrella Hulluja on hyljeksitty, suljettu mielisairaaloihin ja kuritettu. Vasta viime vuosien aikana ovat länsimaisen yhteiskunnan säännöt vapautuneet niin paljon, että Hulluus voisi olla jos ei hyväksytty niin ainakin siedetty elämäntapa.

Opettaminen

Sokraattinen metodi on nostamassa päätään uusissa opettamisperiaatteissa. Sokrateshan ei itse koskaan esiintynyt auktoriteettina, vaan nimenomaan ei paljastanut keskusteluissaan omaa tietoaan. Sokrates toimi “kätilönä” ja auttoi keskustelukumppaniaan “synnyttämään” ymmärrystä, kirkastamaan ja selventämään omia käsityksiään. Tämän hän teki raflaavilla kysymyksillä, jotka pakottivat toisen pohtimaan käsityksiään yhä syvemmillä tasoilla.

Nykyinen tutkivan oppimisen periaate etenkin nuorempiin opiskelijoihin sovellettuna on hyvin pitkälle samanlaista. Opiskelijat itse päättävät (opettajan hienovaraisen ohjauksen avustamana), mitä mielenkiintoista ongelmaa he alkavat selvittää. Opettajan kysymykset ja kommentit ohjaavat heidät pohtimaan ongelmaa yhä tarkemmin ja hankkimaan lisätietoa asioista, jotka eivät tunnu selviltä. Opettaja ei missään vaiheessa “kaada tietoa”, vaan ohjaa opiskelijoita itse oivaltamaan, mihin suuntaan heidän on kulloinkin jatkettava.

—LOPPU TEKSTISTÄ KADONNUT—