Spinozan determinismi

Spinoza on filosofian historiassa varsin yksin. Kovin moni ei ole
voinut hyväksyä hänen ehdotonta determinismiään, saati sitten kehitellä sitä
pidemmälle.

Vain maailmankaikkeus on

Askeettinen Benedict de Spinoza (1634-1677) eli tuottavan kautensa
vapaamielisessä Hollannissa, sillä hänen julkaisunsa olisivat monissa muissa
maissa johtaneet hyvinkin vakaviin seurauksiin. “Tractatus
theologico-politicus” (1670) oli Spinozan yritys osoittaa, että
ajatuksenvapaus sopii kristillisen uskonnon periaatteisiin, kunhan uskonto
ymmärretään oikein. Spinoza analysoi raamattua rankalla kädellä ja
kieltäytyi kategorisesti uskomasta, että “jokainen kappale on tosi ja
jumalallinen”.

Spinozan kritiikki kohdistui tekokristittyihin, joille uskonto oli vain muoto ja tapa, ilman itse uskoa. Hänelle ulkonaisiin muotoihin perustuva valtauskonnollisuus oli jumalanpilkkaa ja taikauskoa ja pyrki estämään ajattelun vapautta.

Spinoza kehittää vaihtoehdon Descartesin mallille. Kun Descartes keskittyi ihmisen omaan kokemusmaailmaan, Spinoza keskittyy kokonaisuuteen, äärettömään ja ikuiseen. Spinoza ottaa lähtökohdakseen jo Aristoteleelta tutun substanssin määrittelyn sellaiseksi, “mikä on olemassa itsestään ja järjestyy itsensä kautta ja joka voidaan käsittää kaikesta muusta irrallaan”.

Tätä tuttua määritelmää Spinoza kuitenkin kehittelee rohkeasti. Koska substanssin on oltava itseriittoinen, ei se voi johtua mistään muusta. Sen on siis oltava ollut olemassa aina. Näin substanssi määrittyy äärettömäksi ja rajoittamattomaksi maailmankaikkeudeksi. Ja koska vain ääretön kokonaisuus on todella olemassa, yksittäisoliot, kuten ihmiset ja esineet, eivät todellisuudessa ole olemassa, vaan vain tosiolevan substanssin tilapäinen ilmentymä. Aineellisten kappaleiden erillisyys on siis harhaa.

Koska kaikki on substanssin ilmentymää ja substanssin osa, voidaan substanssi nimetä Jumalaksi. Kaikki, mikä tapahtuu, johtuu siis Jumalasta. Spinozan ykseysoppi (monismi) siis johtaa ehdottomaan determinismiin – ei ole vapaata tahtoa, koska kaikki on Jumalasta lähtöisin, myös se kuvitelma, että minä voisin nyt todella vapaasti päättää, mihin suuntaan päätäni käännän. Mitään vapaata ei ole, edes Jumalalla, sillä vaikka Jumalaa ei mikään rajoita ulkoapäin, Jumala on maailma ja päinvastoin ja ne määrittävät toinen toisensa. Jumalan “tahdosta” puhuminen on Spinozan mielestä turhaa antropomorfismia ja älyllistä sekamelskaa.

Maailma on kahtena

Spinoza hyväksyy Descartesin kahtiajaon henkiseen ja fyysiseen, mutta ei suostu käsittelemään niitä kahtena erillisenä, vaan saman asian kahtena eri puolena. Ajattelun kautta substanssi on Jumala, ulottuvaisuuden kautta substanssi on Luonto. Spinoza tiivistääkin, että “substanssi on Jumala eli Luonto”, mikä on kautta aikain ymmärretty usein väärin. Samalla tavalla myös ihminen jakautuu henkiseen ja fyysiseen, mutta kyse on saman asian kahdesta puolesta, ei kahdesta erillisestä asiasta, joten Spinozan determinismi vaikuttaa koko ajan ja tekee vapaan ajattelun mahdottomaksi.

Ajattelua Spinoza kuitenkin pitää korkeampana ja arvokkaampana kuin fyysistä. Ihmismielen tiedon Spinoza lajittelee intuitioon, mielipiteeseen ja järkeen, tässä paremmuusjärjestyksessä. Enempää tieto-opillista analyysiä Spinoza ei kuitenkaan tarjoa.

Spinoza ei jätä ajatteluaan kesken, vaan jatkaa “Etiikassa” matemaattisen tarkkaa analyysiään ihmisen tunne-elämään asti. Tunteen hän jakaa passiivisiin “passioihin”, jotka ovat voimakkaita ja kaiken muun värittäviä ja joiden “armoilla” ihminen on, sekä aktiivisiin tunteisiin, jotka vaativat, että ihminen tiedostaa tunteensa luonteen ja syyn. Perusajatus on, että ihmisen tulisi pyrkiä tunnistamaan passionsa ja muuttua niiden suhteen aktiiviseksi, jotta hän voi ymmärtää ja hallita tunnettaan. Spinozan mukaan kaikki tunteet voidaan näin hallita. Ihannetavoitteena on siis viisas, tunteitaan hallitseva ihminen.

Spinoza myös jyrää mielestäni ansiokkaasti hyvän ja pahan käsitteet, joihin en itsekään usko. Hänen mukaansa ihmisille aiheutuu eri tilanteissa mielihyvää tai tuskaa ja nämä passiot koetaan hyvänä tai pahana. Täten hyvä ja paha ovat vain ihmisen sisäisiä asioita ja siis näennäisiä. Tämän päättelyn johtopäätöstä ei tietääkseni ole kukaan pystynyt kumoamaan.

Toinen Spinozan ansiokas päätelmä on se, että koska kaikki johtuu kokonaisuudesta eikä hyvää ja pahaa todella ole olemassa, ihmisen on turha stressata asioista liiaksi. Se, mille ei mitään voi, jääköön paikalleen.

Spinozan ymmärryksen ja tunteiden erottelu on varsin tehokas ja kritisoi osuvasti arkiajattelua, joka keskittyy vain pieniin asioihin ja on tunteiden ohjailtavissa.

Kritiikin kritiikki

Spinozan radikaalia determinismia on tietysti kritisoitu runsaasti, mutta ainakaan tässä kirjassa esitetty kritiikki ei vakuuta minua. Kritiikki kuuluu suunnilleen niin, että jos kerran kaikki on tiukasti ennalta määrättyä, miksi Spinoza on kirjoittanut kirjansa tunteista ja ihmisen ylevistä tavoitteista, kun kerran mihinkään ei voi pyrkiä ja mitään ei voi itse päättää. “Mitä hyötyä meidän on tietää, millainen viisas ja hyveellinen ihminen on, jos emme voi pyrkiä olemaan sitä?” Spinoza ei siihen kuulemma vastaa.

Minun mielestäni koko kritiikki osoittaa vain determinismin vaillinaista ymmärrystä. Spinozakin toteaa, että tunteet, kuten valinnanvapaus, pyrkimys, halu tai tavoittelu ovat kaikki deterministisiä. Ne siis syntyvät ennaltamäärätysti ja vaikka ne kuinka tuntuvat omasta vapaasta tahdosta tulleilta, näin ei kuitenkaan ole. Kyllähän sitä ihminen voi unessaankin tehdä asioita mielestään vapaasti, mutta uni harvoin on tietoisessa ohjauksessa. Nykytermein voitaisiin puhua vaikka alitajunnasta tai vaikka neuronien sisäisten rakenteiden kvanttimekaanisesta värähtelystä, jotka määräävät kaikki kokemamme tunteet. Meidän vapaa tahtomme voi hyvin olla vain äärettömän monimutkaisen järjestelmän seuraus, joka ei todella ole vapaa.

Kritiikissä determinismi tuntuu jotenkin ymmärretyn kovin latteasti ja
piirteettömästi. Determinismi vain koetaan olevan olemassa ja se sitten
määrää kaiken. Mutta miksei determinismilläkin voisi olla sisäistä
rakennetta, sisäistä dynamiikkaa ja sisäisiä sääntöjä? Meidän maailmamme voi
olla täysin deterministinen, eli jokaikinen pienikin tapahtuma tapahtuu
väistämättä. Mutta mikä vuorostaan määrää, mitkä tapahtumat tulevat
väistämättä tapahtumaan? Tämä on determinismiä ohjaava säännöstö,
metadeterminismi. Sillä vaikka emme ehkä voisikaan itse valita, haluammeko
pyrkiä olemaan viisaita ja hyveellisiä, voi hyvin olla, että jotta
deterministisesti jokin meistä alkaisi sitä kohti pyrkiä (muka omasta
vapaasta tahdostaan), täytyy ensin tiettyjen ennakkoehtojen tai sääntöjen
täyttyä. Nämäkin täyttyvät tai ovat täyttymättä täysin deterministisesti,
mutta kuitenkin niiden on täytyttävä. Eli jotta jokin ihminen alkaa pyrkiä
kohti viisautta, hän ensin ymmärtää, mitä viisaus on. Vain koska
determinismi määrää kaiken, mitä maailmassa tapahtuu, ei tarkoita, että se
voisi toimia mielivaltaisesti, vaan silläkin on joitain sääntöjä, joita se
seuraa maailmankaikkeuden rakenteenkin vuoksi. Spinoza kirjoitti siis
“Etiikan” koska niin nyt oli tapahtuva. Se vuorostaan mahdollistaa muiden
ihmisten siitä oppimisen ja mahdollisesti muuttumisen toisenlaisiksi. Mutta
tämä kaikki on – Spinozan mukaan – ennalta päätetty.