Tuomas Akvinolaisen jumala

Tuomas Akvinolainen eli vuosina 1225-1274 ja on yksi harvoista pimeän keskiajan valopilkuista. Hän kirjoitti valtavat määrät kirjoja, joissa hän järjestelmällisesti ja rationaalisesti yrittää sovittaa Jumalan ja järjellä ymmärrettävän maailmankuvan. Elinaikanaan hänen ajatuksiaan pidettiin kiistanalaisina ja vasta kolmen sadan vuoden kuluttua uskonpuhdistuksessa hänen ajatuksensa nostettiin osaksi katolisen kirkon virallisesta filosofiaa, Augustinuksen, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren rinnalle.

Uskon ja järjen yhdistäminen

Tuomas Akvinolainen oli sitä mieltä, että Jumala on voitava todistaa rationaalisesti, vaikka Jumalaan uskominen ei vaadikaan välttämättä rationaalista ymmärrystä. Ykseysfilosofiassaan hän oli esimerkiksi arabialaisen Averroesin kannattajien kanssa eri linjalla, joiden mielestä oli olemassa kaksi totuutta – rationaalinen ja uskoon pohjautuva. Tuomas uskoi, että on olemassa vain yksi totuus ja tämän todistamiseen hän pyhittikin elämänsä.

Tuomaan lähtökohta oli kristinuskon ilmoituksellisen sisällön yhdistäminen Aristoteleen rationaaliseen maailmankuvaan. Hänen pääteoksensa, “Summa Theologica”, koostuu 21 osasta ja käsittelee teologian lisäksi asioita kuten oikeusoppia, yhteiskuntatiedettä, psykologiaa ja moraaliteoriaa. Hänen lähestymistapansa muistuttaa hyvin paljon nykyisin hyvänä pidettävää progressiivista ongelmanratkaisua (progressive inquiry), jossa suuri pääongelma pilkotaan pienempiin osaongelmiin, joita tutkitaan ja jotka ratkaistaan yksi kerrallaan. Tästä jatketaan muodostamalla yhä uusia pieniä ongelma ja näin edetään yhä lähemmäs pääongelman ratkaisua.

Tuomas aloitti jokaisen pääongelman luettelemalla ensin väitteitä sitä vastaan, joita seuraa raamatunlause sekä hänen oma mielipiteensä, joiden jälkeen hän käsittelee jokaisen vastaväitteen tarkasti ja kumoaa sen. Tällainen tieteellinen tarkkuus ja puolueettomuus on nykyisinkin poikkeuksellista.

Jumalan todistaminen

Eräs Tuomas Akvinolaisen mielenkiintoisimmista teoksista on “Summa Contra Gentiles” (“pakanoita vastaan”), jonka neljässä osassa hän todistaa kristillisen Jumalan olemassaolon. Kolme kirjoista käsittelee todistusta täysin rationaalisesti ja neljäs kristillisen ilmoituksen valossa. Todellisuuden perustana hän pitää Aristoteleen muodostamaa maailmankuvaa ja samalla tulee todenneeksi, että Aristoteles ei suinkaan ollut pakana, vaan eräänlainen esikristitty.

“Primus Motor” on ilmeisesti Tuomas Akvinolaisisen kehittämä käsite ja hänen ensimmäinen todisteensa Jumalan olemassaololle. Puiden lehdet eivät liiku itsekseen, vaan niitä liikuttaa tuuli. Samoin tuuli ei puhalla itsekseen, vaan siihen vaikuttavat maapallon pyöriminen ja auringon vaikutus (tämä esimerkki ei ole Tuomaan oma). Ja niin edespäin. Kun tätä vaikutussarjaa jatketaan loppuun asti, päädymme ensimmäiseen liikuttajaan, primus motoriin, joka voidaan nimetä Jumalaksi. Jos tätä primus motoria ei olisi, ei koko maailmassa tapahtuisi mitään, sillä tyhjästä ei voi syntyä mitään. Täten Jumalan on oltava olemassa Tuomaan mukaan.

Samalla tavalla Tuomas seuraa syy-seuraus-yhteyksiä. Jokaisella tapahtumalla on jokin syy, jolla vuorostaan on jokin syy, ja niin edespäin. Lopulta päädytään alkuperäiseen syyhyn, primus causaan, joka voidaan nimetä Jumalaksi.

Kolmas todistus nojaa vanhaan todennäköisyystieteen “runsauden periaatteeseen”, jota ei nykyisin enää pidetä oikeana. Sen mukaan jokainen todellinen mahdollisuus tapahtuu ainakin kerran. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki väliaikaiset asiat (kuten ihmiset ja eläimet) ovat joskus olematta. On siis oltava jotain ikuista, sillä muuten olisi joskus tilanne, ettei ole olemassa mitään, eikä siitä voi syntyä jotain. Siispä jonkin ikuisen on oltava olemassa, ja tämä jokin voidaan nimetä Jumalaksi.

Vaikka tämä kolmas todistus ei olekaan todennäköisyystieteen nykytuntemuksen mukaan enää validi, liittyy se kuitenkin mielenkiintoisesti nykyiseen teoriaan maailmankaikkeuden synnystä. Yleisimmin tunnustettu teoria on “big bang”, jonka mukaan maailmankaikkeus syntyi alkuräjähdyksestä, jota ennen ei ollut mitään. Eli yhtäkkiä syntyi pistemäinen jokin, joka räjähti ja laajeni maailmankaikkeudeksi. Mikä tämän alun sai aikaan? Nykytiede ei edes yritä vakavissaan vastata siihen, sillä fysiikan lait eivät päde alkuräjähdyksessä. Akvinolaisen vastaus on sinänsä näppärä: Jumala loi maailmankaikkeuden. Se, mitä kukin ymmärtää Jumalla voi toki vaihdella, mutta meidän on ainakin nykytieteen valossa mahdotonta ymmärtää, mikä on saanut alkuräjähdyksen aikaan, joten voimme hyvin puhua jumalasta. Eli ennen alkuräjähdystä maailmankaikkeus ei suinkaan ollut tyhjä (tai siis olematon), vaan oli olemassa jokin, joka sain alkuräjähdyksen aikaan. Koska alkuräjähdyksessä muodostuivat myös fysiikan lait, emme kovin helposti pysty selvittämään tai ymmärtämään, mitä oli ennen maailmaa. Mutta voimme uskoa.

Neljäs todistus mukailee yllättäen Platonin ideaoppia ja toteaa, että kaikilla mitoilla on oltava jossain täydellisyytensä, siis se, johon kaikkia muita voidaan verrata. Ja Jumala olisi tämän täydellisyys kaikessa hyvässä. Platonin moraalisesti mustavalkoinen ideaoppi tuntuu tässäkin kovin epävarmalta – missä sitten ovat kaikkien pahojen ominaisuuksien täydellisyydet?

Viides todistus liittyy elämän tarkoituksellisuuteen. Koska epärationaalinen eläin kuitenkin osaa käyttäytyä järkevästi esimerkiksi metsästäessään, on jonkin älykkään ohjattava tätä eläintä. Ja tämä jokin voidaan nimetä Jumalaksi. Darwinin myötä syntynyt evoluutio-oppi tietysti romuttaa tämän todistuksen, sillä sen mukaan jokainen eläin toimii kuten sen geenit ja sen vanhemmiltaan saama opastus (meemit) määräävät ja että luonnon kilpailu elintilasta ja lisääntymisestä on aikojen kuluessa aiheuttanut sen, että “älykkäästi” toimivat eläimet ovat päässeet lisääntymään ja “tyhmät” eivät. Ja näin luonto tuntuu ihmeellisen älykkäältä ja tarkoituksenmukaiselta.

Vaikka kaikki todistukset eivät pidäkään nykytieteen valossa vettä, on Tuomaalla kuitenkin hyviä perusteluja Jumalalleen, etenkin primus motor ja primus causa. Nämä todistukset eivät kuitenkaan todista, että kristillisen ilmoituksen mukainen Jumala olisi olemassa, vaan vain, että on oltava jotain, joka on saanut koko maailmankaikkeuden aikaan, jota voidaan hyvin kutsua jumalaksi.

Jumala ja yksilöt

Itseäni kiehtoi Tuomas Akvinolaisen pohdinnoissa eniten hänen
pohdintansa Jumalasta ja yksityisolioista (partikulaareista). Yksityisoliot tulevat Platonin ideaopista, joka taas vastaa varsin hyvin ihmisaivojen käsitteenrakennusmalleja sekä modernia oliosuunnittelua (object orientation), kuten jo totesin Platonia koskevassa kirjoitelmassani. Yksityisolio eli partikulaari tarkoittaa yhtä yksittäistä tietyn idean eli luokan ilmentymää. Esimerkiksi Platon on partikaali (eli yksilö, ilmentymäolio) ihmisen ideasta (eli tyypistä, luokasta), mutta myös filosofin tai kirjailijan ideasta.

Tuomas Akvinolainen pohti sitä, voiko Jumala tietää mitään yksityisolioista, siis nimenomaan yksittäisistä ihmisistä. Eli voiko Jumala vaikka kuulla rukouksen tai auttaa ihmistä hädässä? Koska Jumala on ikuinen ja täydellinen, voiko hän edes olla tietoinen mistään väliaikaisesta ja epätäydellisestä? Platonin mukaan partikulaarit ovat moninkertaisesti ideoita alempiarvoisia ja sen perusteella Jumalan tietoisuus yksittäisestä ihmisestä tuntuisi epätodennäköiseltä.

Tuomas kuitenkin toteaa, että vaikka yksi ainoa yksilö on todella vähäpätöinen koko ihmiskunnan joukossa ja etenkin ikuisen Jumalan kannalta, on sen merkitys kuitenkin enemmän kuin nolla. Hän myös kumoaa Platonin mielipiteen, että ideassa ei voi olla mitään epäpuhdasta tai viallista ja toteaa, että jos Jumala ei ymmärtäisi paheita, ei tämän ymmärrys olisi täydellinen ja Jumalan tulee kuitenkin olla täydellisen viisas.

Ohjelmoija jumalana

Itse jäin pohtimaan, kuinka arvokas yksi ihminen voi olla koko maailmankaikkeuden luoneelle olennolle. Hain vastaavan tilanteen omasta kokemuspiiristäni, olio-ohjelmoinnista ja -suunnittelusta. Suunnittelija ja ohjelmoija on tavallaan jumalan asemassa, sillä hän rakentaa ohjelmistonsa myötä kokonaisen “maailmankaikkeuden”, joskin se on moninkertaisesti yksinkertaisempi kuin meidän todellisuutemme. Yhtä kaikki ohjelmoija luo oman pienen maailmansa, jossa on hänen määräämänsä luonnonlait ja jossa pyöritetään tietoa eri tavoin, jotta päästään tiettyyn lopputulokseen.

Olio-ohjelmoinnissa ohjelmassa pyöritettävä tieto käsitellään olioina, joista jokainen vastaa yhtä partikulaaria Platonin ideaopissa. Olio kuuluu aina yhteen luokkaan, joka taas vastaa Platonin ideaa. Oliosuunnittelijan tehtävänä on suunnitella ohjelmassa olevat luokat eli ideat mahdollisimman hyviksi, mutta hän ei suoraan käsittele ohjelman partikulaareja. Kun ohjelma (eli maailma) käynnistetään, syntyvät määritetyn aloituskomentosarjan (eli big bangin) seurauksena ensimmäiset oliot (partikulaarit, yksilöt), jotka alkavat toimia ohjelmiston luokkien määräämässä ympäristössään synnyttäen uusia olioita ja muuttaen sekä tuhoten muita olioita.

Oliosuunnittelija on tämän maailman olioiden kannalta jumala – se taho, joka on luonut koko heidän maailmansa ja josta he eivät voi saada mitään tietoa omien havaintojensa avulla, mutta jonka olemassaolon he voivat periaatteessa päätellä Tuomas Akvinolaisen tapaan, tai se voidaan kertoa heille (ilmestys). Kuinka arvokkaita tällaiset yksittäiset oliot sitten ovat ohjelmoijan kannalta?

Tavanomaisessa olio-ohjelmoinnissa yksittäisten olioiden arvo on lähes nolla. Ohjelmoija keskittyy luokkien eli ideoiden laatimiseen ja virittämiseen. Yksilöoliot ovat vain välineitä, joiden avulla ohjelma tekee siltä vaaditut toimenpiteet. Tämä koskee siis ohjelmia, jotka eivät sinällään luo mitään uutta tietoa, vaan vain helpottavat tekijöidensä työtä (kuten vaikkapa kirjanpito-ohjelma). Jos siis pidämme omaa maailmaamme pelkästään Jumalan “kirjanpito-ohjelmana”, on meidän partikulaarien arvo jokseenkin nolla, sillä maailma voidaan tarvittaessa sammuttaa tai vain unohtaa ja käynnistää uusi, hieman parannettu versio maailmasta.

Toisaalta oppivassa simulaatio-ohjelmoinnissa tilanne on toinen. Tällöin suunnittelija laatii luokat, joista maailma muodostuu, mutta oliot ovat jollain tasolla oppimiskykyisiä ja pystyvät kehittymään. Myös ideat pystyvät jossain määrin kehittymään. Esimerkiksi neuroverkko-ohjelmointi kuuluu tähän alueeseen. Tällaisessa ohjelmassa ideat eli luokat ovat edelleen kaikkein tärkeimpiä, mutta ohjelman suorituksessa syntyvät partikulaarit eivät enää ole yhtä tyhjänpäiväisiä, sillä ne kehittyvät ohjelman aikana sellaisiin suuntiin, joita ohjelmoija ei välttämättä ole pystynyt ennakoimaan, tai ainakin kehittyvät niin hyviksi joissain asioissa, ettei ohjelmoija pysty itse sellaista toimintoa ohjelmoimaan kohtuullisella työmäärällä. Simulaatiossa ohjelmoija ei pysty ennalta arvaamaan, mihin simulaatio päätyy eikä etenkään ennakoimaan, millainen tietty partikulaari tulee olemaan. Ja juuri siinä onkin simulaation arvo ja viehätys – se kertoo tekijälleen jotain uutta.

Otetaan pari esimerkkiä. Joitain vuosia sitten jossain yliopistosssa rakennettiin kuusijalkainen hyönteismäinen robotti, jolla oli siis kuusi itsenäisesti toimivaa jalkaa. Robotin “aivoihin” syötettiin ainoastaan kehysrakenteet ja ohjeet eteenpäin pääsemiseen. Kun robotti käynnistettiin tyhjänä, sen jalat aluksi liikkuivat epämääräisesti edestakaisin, mutta varsin nopeasti sen jalat oppivat toimimaan yhteistyössä siten, että robotti käveli eteenpäin. Ohjelmoijat eivät missään vaiheessa olleet kertoneet robotille, miten sen pitäisi jalkojaan liikuttaa, mutta silti jalat oppivat – kumma kyllä – saman liikkumistekniikan, joita kuusijalkaiset hyönteiset käyttävät.

Toinen esimerkki olkoon vaikka kasvoja tunnistava neuroverkko-ohjelmisto. Neuroverkolle syötetään kokonainen kuva ihmiskasvoista sekä tieto siitä, kenen kasvot ovat kyseessä. Neuroverkossa olevat neuronit aktivoituvat eri tavoin ja säätävät toistensa välisiä yhteyksiä siten, että jos täsmälleen sama kuva syötettäisiin neuroverkolle uudelleen, antaisi se vastauksena henkilön nimen (tai vaikka sukupuolen tai mitä verkolle nyt olikaan alunperin kerrottu). Tämä ei vielä ole mitenkään hämmästyttävää tai edes mielenkiintoista. Mutta kun neuroverkolle on syötetty tarpeeksi monta kuvaa erilaisista ihmisistä (kymmeniä tai satoja) ja sille on kerrottu vaikkapa, onko kuvassa nainen vai mies, osaa neuroverkko antaa vastauksen kuvista, joita se ei ole ennen nähnyt. Vastaukset eivät ole täysin varmoja, mutta ne voidaan saada hyvin tarkoiksi. Neuroverkko voi koostua miljoonista neuroneista, joiden väliset yhteydet ovat hyvinkin monimutkaisia ja tarkasti säädettyjä. Yksikään ihminen ei pystyisi käsin rakentamaan tällaista ihmisten kasvoista sukupuolta tunnistavaa neuroverkkoa, mutta tällainen neuroverkko osaa sopivalla avustuksella itse muodostaa itsensä. Se siis pystyy ajan mittaan sellaiseen toimintoon, mitä ihminen ei nykyisin osaa mitenkään itse ohjelmoida koneeseen. Tällaisen opetetun neuroverkon sammuttaminen ja tuhoaminen ei enää ole helppo päätös, sillä koulutettu neuroverkko sisältää tietoa, jota siitä ei saada mitenkään ulos ja jota ei voida helposti ymmärtää – se vain toimii.

Jos siis pidämme omaa maailmaamme simulaationa, jonka Jumala on käynnistänyt joko selvittääkseen jotain tai vain huvikseen, on meidän partikulaarien rooli tärkeämpi, sillä simulaation sammuttaminen ei ole enää yhdentekevää. Kaikki maailmassa kulunut aika menee hukkaan, jos uusi maailma on aloitettava tyhjästä. Täten Jumala ei noin vain lopeta kaikkeutta jos jokin menee vikaan, vaan hän yrittää vaikuttaa simulaation toimimiseen hienovaraisesti. Hän ei voi tehdä kovin radikaaleja muutoksia luonnonlakeihin (perusideoihin eli luokkiin), sillä maailmassa olevat lukemattomat partikulaarit eivät voisi toimia täysin uudessa ympäristössä. Hän voi kuitenkin tehdä pieniä muutoksia etenkin partikulaaritasolla, eli vaikuttaa yhden tietyn yksilön tietoihin tai sen ympäristöön, saadakseen “simulaationsa” etenemään paremmin tai parempaan suuntaan.

Yksittäinen partikulaari voi edelleen olla Jumalalle lähes merkityksetön, etenkin jos tämä partikulaari on yksinkertainen ja merkityksetön maailmassaankin (kuten vaikkapa jokin yksittäinen muurahainen). Toisaalta voi olla avainasemassa olevia yksilöitä, joiden varassa riippuu koko maailman tulevan kehityksen suunta. Tällaiset yksilöt ovat Jumalalle erityisen kiinnostavia ja niihin hän huomionsakin kiinnittää.

Jos Jumalan käynnistämä maailma on jo kehittynyt niin pitkälle, että siinä on muodostunut rationaalisesti ajattelevia olentoja, on tämä simulaatio jo jonkin arvoinen eikä hän sitä noin vain sammuta. Hän voi jopa vihjaista joillekin älykkäille partikulaareille itsestään nähdäkseen, miten se vaikuttaa näiden käyttäytymiseen. Tai ehkä hän uskoo, että näin vaikuttamalla hän saa maailmansa kehittymään parempaan suuntaan. Vaikka Jumala onkin maailmansa suhteen kaikkivoipa, ei hän ymmärrä sitä aivan täysin jokaista yksityiskohtaa myöten. Jos hän ymmärtäisi, ei hän koko maailmaa tarvisisikaan.

Miksi Jumala on tämän maailmankaikkeuden luonut? Entä onko tämä ainoa Jumalan käynnistämä maailmankaikkeus, vai onko niitä ollut useampia? Onko niitä useampia “samanaikaisesti” eli onko meidän maailmamme vain yksi monesta, joihin Jumalan mielenkiinto kohdistuu? Vai olemmeko me vain yksi kokeilu, joka on unohdettu oman onnensa nojaan? Ja mitä tapahtuu, jos Jumala joskus tulevaisuudessa taas muistaa meidät? Haluaako Jumala oppia jotain? Vai onko maailma hänelle ajanvietettä, huvia? Tässä kysymyksiä, joihin yhdelläkään partikulaarilla ei ole oikeita vastauksia, mutta joiden pohtiminen voi olla partikulaarin oman kehityksen kannalta ihan terveellistä.