Eriytymisen pysyvyydestä

Lisää Veikko Tähkän ajatuksia ja omia kommenttejani. Tähkä näkee, että
ensimmäinen psyykkinen eriytyminen itseen ja objektiin ei ole pysyvä, vaan
että vauva voi romahtaa takaisin vanhaan eriytymättömään kokemukseensa
joutuessaan aggressiolla reagoimaan turhauttavaan tilanteeseen. Tällä hän
myös perustelee ahdistuksen tunteen synnyn, kun vauvan epävakaa itse
taistelee olemassaolostaan ja on vaarassa tuhoutua. Vasta itsen vakaannuttua
ja vauvan opittua parempia suojautumiskeinoja, etupäässä ulkoisen objektin
jakamisen täysin hyvään ja täysin pahaan, alkaa itse olla pysyvämpi
kokonaisuus.

Itse ajattelen kyllä asiasta eri tavalla, koska tällainen sisäisen
käsitemaailman täydellinen muuntaminen egosentrisestä bipolaariseen ja
takaisin toistuvasti on aivoille hyvin raskas operaatio, jota ei tehdä
heppoisin perustein – aivoihin on sisäänrakennettu hyvin vahva
konservatiivisuus, eli vanhoja käsityksiä ei hylätä ellei todistus paremman
mallin puolesta ole ylivertainen.

Parempi tämän eriytyneen vaiheen alkutaipaleen malli olisi mielestäni
sellainen, jossa alkuperäinen eriytymätön maailmankuva ei täysin häviä, vaan
jää pohjalle ja sen päälle rakennetaan käsitykset itsestä ja objekteista.
Eriytymisen tapahduttua (eli kun itse ja objekti ovat muodostuneet), tästä
havaintoja paremmasta mallista pidetään kiinni, ja vasta kun tämäkin
aiheuttaa liiallista turhautumista (kun maailma ei toimikaan halutulla
tavalla), purkautuu tilanne aggressiolla, siis raivokohtauksella. Tällöin
tapahtuu minätilan siirtyminen tästä bipolaarisesta käsitysmallista
eriytymättömään malliin, siis taannutaan vanhaan malliin. Minätilasiirtymät
ovat kognitiivis-analyyttisen koulukunnan käyttämä käsite.
Konstruktiivisesti voidaan taas puhua käsitemallien irrallisuudesta:
käsitemallit pyrkivät olemaan ristiriidattomia, mutta vain paikallisesti,
globaalisti katsoen mielen käsitemallit ovat hyvinkin ristiriitaisia
toistensa kanssa, mutta kussakin tilanteessa on tietty malli käytössä muiden
ollessa taka-alalla (oppimisen yhteydessä puhutaan siirtovaikutuksesta, kun
tietyssä tilanteessa opittua asiaa osataan soveltaa toisissa tilanteissa, ja
lähtökohtaisesti tällaista siirtovaikutusta ei juurikaan tapahdu, ellei
oppimien ole oikealla tavalla käsitteellistettyä). Konstruktiiviseenkin
viitekehykseen sopii hyvin tämä ajatus erilaisista minätiloista, joissa on
tietyt käsitemallit käytössä, ja toiseen tilanteeseen (ja minätilaan)
siirryttäessä toiset mallit astuvat käyttöön.

Tätä ajatuskulkua seuraamalla juuri eriytynyt vauva ei ponnistele psyykkistä
itsetuhoutumista (eli eriytymisen peruuntumista) vastaan, vaan vain pyrkii
sen hetkisiä sisäisiä mallejaan käyttämällä pärjäämään ympäristössään. Kun
nämä mallit eivät sitten tilanteessa riitäkään, tästä ristiriidasta syntyvä
turhautuminen, ahdistus, pelko tai muut tunteet saavat aikaan minätilan
siirtymän. Tässä vaiheessa on vauvalla käytettävissään vain muutama minätila
– eriytymätön ahdinko (nälkäitku), eriytymätön mielihyvä, sekä eriytynyt
primääriobjektin täysin omistava tila – joiden välillä hän voi siirtyä.

Myöhemmin, primääriobjektin jakautuessa hyvään ja pahaan voi vauva alkaa
attribuoida epämukavia tapahtumia tähän pahaan objektiin ilman, että
mentaalinen käsitys hyvästä objektista kärsii, jolloin palautuminen
eriytymättömään minätilaan ei enää ole ainoa selviytymiskeino, vaan käytössä
on eriytynyt pahan primääriobjektin tila, jossa koetaan ahdistusta ja pelkoa
eriytyneessä mielentilassa. Myöhempien jakautumisten myötä minätiloja
muodostuu kymmeniä, kuten vanhempien lasten ja aikuisten kohdalla on.