Venäjä, Georgia, USA ja NATO

Kuuntelinpa juuri erityisen hyvän haastattelun tästä aiheesta: Electric Politics | EP Podcast: Reinventing Russia. E Wayne Merryllä näyttää olevan vuosikymmenten kokemus toimimisesta Neuvostoliitossa, Venäjällä ja Kaukasuksen alueella. Tässä joitain keskeisiä asioita, perusteluja ja lisää yksityiskohtia on linkitetyssä podcastissa.
Ensinnäkin Merry kertoo, mitä Georgiassa nyt oikeasti on tapahtunut, viitaten Georgian historiaan Neuvostoliiton kakkosvaltiona. Ilmeisesti nykyisen presidentin kansalliset pyrkimykset ovat katkaisseet kamelin selän ja vuosia jatkuneen hiertymän Venäjän ja Georgian välillä, josta sitten Georgian sotilaallisesta aloitteesta alkoivat elokuiset sotatoimet, joissa Venäjä vuorostaan vastasi sekä liiallisella voimalla että omia itsekkäitä tavoitteitaan ajaen. Toisaalta Venäjän voimannäyte oli ilmeisesti suurelta osin esitystä, sillä sen sotavoimat ovat todella heikossa hapessa sekä teknologian että rakenteen osalta.
Kun Barack Obama nyt voitti presidentinvaalit, tulee myös Georgiassa muutoksia. Georgian nykyinen presidentti oli nimenomaan McCainin ja tämän taustajärjestöjen kaveri, jota kautta Georgia on saanut sekä taloudellista että sotilaallista apua USAsta. Nyt, kun vallassa USAssa on eri porukka, Georgia ei samalla tavalla voi luottaa USAn apuun. Joten vallanvaihto voi olla ajankohtainen Georgiassa (taas).
Tänä kesänä pompahtanut öljyn hinta on tuonut Venäjälle tuloja, joiden avulla se ehkä voisi uudistaa sotavoimiaan kuten se äänekkäästi väittää tekevänsä. Nyt kun USAn taloussähläys sai USAn ja kenties maailmankin taantumaan, öljyn hinta tuli alas ja Venäjän tulolähde tyrehtyi. Oma näkemykseni kylläkin on se, että öljyn hinta nousee uudelleen, joten eiköhän Venäjä pärjää öljy- ja kaasuvaroillaan.
NATOsta Merryllä oli mielenkiintoisia näkemyksiä. Lähtökohtaisestihan NATO perustettiin väliaikaiseksi rakennelmaksi toisen maailmansodan jälkeen suojelemaan sodassa tuhoutuneita Euroopan valtioita. Nyt, kun Euroopassa on 500 miljoonaa kohtuullisen rikasta kansalaista, toimiva teollisuus ja hyvä elintaso, ja Venäjällä on 140 miljoonaa asukasta (joka vähenee 80 tuhannella vuosittain), vanhentuneet sotavoimat ja käytännössä vain perushyödykevientiä, sitä voi ihmetellä, että miksi 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tämä väliaikainen Eurooppaa suojeleva USAn sotaorganisaatio edelleen on käytössä. Tarvitseeko Eurooppa todella USAn apua itsensä suojeluun Venäjää vastaan?
NATO on muutenkin jännästi ristiriitainen järjestö. Alunperin sen tarkoitus oli olla Venäjän vastainen suojeluorganisaatio. Nykyisin USA pitää NATOa lähinnä omien sotavoimiensa laajennuksena, jonka avulla USAn tahtoa voidaan paremmin toteuttaa esim. Afganistanissa ja muualla. Länsi-Euroopan maat taas pitävät NATOa tapana yrittää ohjailla USAn sotatoimia maailmalla. Ja entiset Varsovan liiton jäsenmaat taas pitävät NATOa Venäjän vastaisena suojeluorganisaationa. Eli USA pitää NATO-maita pelinappuloinaan, Länsi-Eurooppa yrittää suitsia USAn sotimista NATOn kautta ja Itä-Eurooppa haluaa suojelua Venäjältä. Tämä kaikki organisaatiolta, jonka piti alunperin olla 10 vuoden mittainen väliaikainen suojelujärjestely uudelleenrakennuksen ajaksi. Mitä Suomi saisi tästä organisaatiosta jos se siihen liittyisi?
Ja loppuun pari omaa ajatustani. Erikoista kyllä, USA on ainoa valtio, jolla on omat sotavoimat paikalla oikeastaan kaikkialla maailmassa, jossa heillä on merkittäviä taloudellisia intressejä. Mutta saa nähdä, miten vallanvaihto yhdistettynä talouskuplan puhkeamiseen USAssa vaikuttaa: Kun nyt on selvää, että USA itse asiassa on rutiköyhä (ei lainkaan säästöjä valtion tai yksityishenkilöiden tasolla), velkaantunut (käytännössä suurelta osin Kiinan omistama), täysin riippuvainen öljytuonnista, ei tuota itse juuri mitään (koska lähes kaikki todellinen tuotanto on ulkoistettu Kiinaan) finanssivoittoja lukuuottamatta (jotka nyt hävisivät kuin tuhka tuuleen) ja sen vuotuisesta budjetista puolet menee “puolustusvoimien” ylläpitoon (josta osa tietysti aktiivisiin operaatioihin, mutta suuri osa korruptoituneeseen alihankintakähmintään), radikaali uudelleenpriorisointi olisi paikallaan. Eri asia on, onnistuuko sellainen läpeensä rahan voimalla toimivassa hallinnossa.