Pidin esityksen lauantain SomeTime2010-tapahtuman Pecha Kucha -osuudessa Nyt on pakko vähän reflektoida.
Pekkakukka-menetelmässähän on 20 kuvaa, jotka vaihtuvat automaattisesti 20 sekunnin välein. Oma esitys kestää siis tasan 6 minuuttia ja 40 sekuntia ja puheen pitäisi tietysti jotenkin kulkea kuvien vaihtumisen tahtiin. Nämä ovat tietysti keinotekoisia rajoitteita, joilla on kuitenkin oma tarkoituksensa.
Kuten Sometun pikkujouluissa totesin Anne Rongaksen vetämässä luovan kirjoittamisen kokeilussa, keinotekoisilla rajoitteilla (tiukka aikaraja, Twitterin 140 merkin raja, yms.) saa uusia näkökulmia jo mahdollisesti rutiininomaiseen suoritukseen ja samalla saa vähän tuntumaa siihen, miltä aloittelijasta voi tuntua vastaavan suorituksen yrittäminen. Pecha Kuchan 20×20-rajoitteet toimivat samoin. Esitysgrafiikan tekeminen esityksen tueksi on minulle jo varsin haasteeton (joskin edelleen mielenkiintoinen) tehtävä, mutta tämä formaatti pakottaa miettimään asioita tarkemmin. Rakentelin oman esitykseni kuvia hiljaksiin viikon kuluessa. Tämän jälkeen vielä viikon aikana harjoittelin ja muhitutin puhettani kuvien ympärille. Lopputulos ei ollut mitenkään huono, ainakaan päätellen jälkikäteen saamistani kiitoksista.
Verrattuna tavalliseen salama-alustukseeni käytin enemmän vaivaa visuaalisesti vaikuttavien kuvien hakemiseen sekä kuvien välisen tarinankerronnan hiomiseen. Ja etenkin aikaa meni puheenvuoron harjoitteluun. Lopulta lavalla vedin setin kyllä improvisoiden, mutta melko vahvalla peruskäsityksellä siitä, mitä asioita pitäisi kunkin kuvan kohdalla käydä läpi ja miten tarinan juoksutus kuvasta toiseen oli tarkoitus hoitaa.
Ehkä se “normaali” tapa vetää Pecha Kucha on harjoitella koko puhe sanatarkasti ja vetää se joko lunttilapun kanssa tai ilman. Itse en vain mitenkään kyennyt sellaiseen – tällöinhän olisin voinut ihan yhtä hyvin tallentaa puheeni etukäteen ja editoida siitä 20×20-mittaisen, ja painaa lavalla vaan Play-nappia. Ei jotenkin tunnu mielekkäältä. Toinen ääripää on vetää reilun 6 minuutin vapaa flow-vuodatus, jossa taustalla vaihtuu kuvia omaan tahtiinsa. Se on tietysti hieman huijausta, mutta kyllä silläkin tavalla saa hyvän lopputuloksen.
Noin yleensä pidän tätä 20×20-sääntöä samankaltaisena kuin haiku-runojen 5-7-5-tavusääntöä. Tavujen määrästä on pidettävä kiinni, kunnes runoilija ymmärtää “haikuuden” syvimmän olemuksen. Tämän jälkeen haiku-mestarit eivät enää tavusäännöstä pidä kiinni. Vastaavasti Pecha Kuchan sääntö on hyvä harjoitusväline niille, joiden esitykset tuppaavat olemaan diojen ulkoalukua, ylipitkiä jaaritteluja tai muuten vain huonosti valmisteltuja. 20×20-formaatissa on pakko tehdä visuaalinen, napakka ja hyvin valmisteltu esitys, muuten homma lässähtää.
Pecha Kuchaa ei pidä missään nimessä ottaa vakiokäytännöksi omassa työssään. Vaikka nappiin vedetty pekkakukka onkin ihan vaikuttava suoritus, alkaa se ajan myötä menettää tehoaan. Bling-efekti toimii vain uutena. Eli kyllä sillä voi yleisön herättää kerran tai pari, mutta jos joka viikko vetää pekkakukan samalle opiskelijaporukalle, alkaa se jossain vaiheessa luultavasti tympiä. Parempi olisi vetää vapaamuotoinen salama-alustus, jonka tietysti rakentaa tiiviiksi, visuaaliseksi ja jonka valmistelee hyvin. Mutta 20 sekunnin automaattinen dianvaihto ei ole se onnelliseksi tekevä hopealuoti.
PS. Slidecastin (tai “webinaarin”) tekeminen Slideshareen on kyllä tällä menetelmällä todella helppoa! Diat vaan palveluun, 6:40 mittainen mp3 perään ja sillä valmis, kun diavaihtumiset menevät tasajaolla suoraan oikein. 🙂
Päivitys 2014: Slidecast-toiminta sammutettiin Slidesharesta, joten tallensin juttuni sieltä YouTubeen. Näin se maailma muuttuu.
Pekkakukka sopii tosiaan tietynlaisiin esityksiin hyvin. Omasi oli siitä hyvä esimerkki, sillä useimmat kuvat olivat melko suoria viittauksia puheeseesi, tai toisinpäin. Tällöin ne tukevat hyvin toisiaan, mikä on tietysti koko formaatin tarkoitus.
Silloin, kun kuvat ovat puhtaammin metaforia ja puhuja on hyvä ja kertoo tarinaa (kuten osassa Sometimen esityksistä), kuvat voivat enemmänkin häiritä keskittymistä kiintoisaan puheeseen – ainakin näin putkiaivon näkökulmasta ;). Mutta ilman kuvia juttu ei olisi formaatin mukainen. Puhe pitäisi olla hyvin etukäteen harjoiteltu, jos meinaisi pysyä aikarajoissa ja muistaa, mitä missäkin kohdassa piti sanoa (ilman siis diojen tarjoamia muistutuksia). Konferensseissa näkee usein suoraan paperista puhuvia kuuluisiakin professoreita, mutta esitys ei tunnu omalta, intohimoiselta – ja on aika lailla vastakohta lauantain pekkakukille.
Vertauksen voisi vetää myös jazzimprovisaatioon, jossa aloitteleva artisti pitää mielessään tai katsoo sointukulkuja ja miettii tarkasti, mitä asteikkoa mihinkin sointukulkuun käyttää. Kokeneemmilla tämä sujuu jo intuitiivisesti, gurut rikkovat rajoja ja luovat uusia, omia juttujaan.
Taas houkuttelit minut kirjoittamaan kommenttia, sinulla on siihen kyky 😉
Kuuntelin esityksesi ja linkitin blogiini. Ihailin että menipä sekunnilleen mutta samalla mietin että mitä muuta olisitkaan viikon aikana voinut harjoitella tuolla ajalla. Esitys oli upea mutta nyt siitä muistaa kiireen ja vaihtumiset. Yritin kuunnella mitä vallasta sanot, se on minusta kiehtova kohta, mutta aina herpaannun siinä vaiheessa ja se menee ohi kun puhe juoksee niin lujaa eteenpäin.
Rutiinin rikkominen on aikuiselle tarpeen, mutta voi sen varmaan älykkäämminkin tehdä kun rupeamalla kellon orjaksi. Opekoulutus jätti nämä historiaan 80-luvulla mutta nyt sitten kuuluu innostua mistä tahansa ns uudesta 🙂
Ihan aluksi, en ollut Sometime2010 -tapahtumassa vaikka monia teitä seuraankin. Pekkakukastakin sdain vihdoin selvää tämän kirjoituksen myötä. Siitä kiitos aina yhtä havainnollisesti asioita esittävälle Tarmolle.
Pekkakukka (tai Pecha Kucha) kuulostaa kiehtovalta juuri tuon diojen ulkoluvun murtamiseen. Itseäni on suunnattomasti ärsyttänyt se, että nykyään esityksen ulkoasu ajaa monesti sisällön ohi.
Miikan jazzimprovisaatioesimerkki toimii hyvin. Oma suosikkini, Larry Carlton, on joskus sanonut “ensin opettele kaikki skaalat ja arpeggiot ja sitten kun osaat ne, unohda ne ja anna vaan mennä”. Jotenkin tuntuu, että samasta asiasta on kyse myös tässä pekkakukassa. Kun on asiaansa riittävän vihkiytynyt, ei tarvitse enää lukea niitä dioja vaan voi antaa vaan mennä. (Ja onko sillä edes väliä meneekö taimaus ihan nappiin?)
Jotenkin kuitenkin pidin myös Helin kommentista “nyt sitten kuuluu innostua mistä tahansa ns. uudesta”. Eihän se näinkään voi tietysti mennä. Täytyy vissiin kokeilla, ennen kuin sanoo mitään, mitä katuu jälkeenpäin 😉
Heip, viime vuonna YLE Radio 1:llä haastateltiin suomalaisarkkitehtia, joka kertoi Pecha Kuchan rantautumisesta Suomeen ja hieman myös varioinnista. Lavalla heittäytyminen tilanteeseen kuuluu alkuperäisformaattiin, ei tiukka ulkoaopeteltu. Muoto ja vapaus ovat mielenkiintoisessa jännitteessä keskenään. Selvästi kalvosulkeis-tyyppinen esitys ei toimi. Esiintyjälle tuo tyyli on sillä lailla mielenkiintoinen, että se ohjaa rakentamaan omaa juttua uudella tavalla.
Pecha Kuchassa on ollut yhtenä motiivina saada lyhyessä ajassa tasapuolisesti mahdollisimman monelle aikaa tuoda esille omia juttujaan, virikkeellisesti ja kiinnostusta herättäen. Kun viime syksynä sattui kolmen päivän putki perinteisiä pönötysseminaareja, tuntui turhalta ajankäytötä. Joukkoon mahtui vielä niitä esiintyjiä, jotka käyvät heittämässä samat kalvosetit joka paikassa ja jokunen oli tullut nähtyä jo aiemmin. Joku tykkää, mikäs siinä. Maailmaan mahtuu. Jos ei työn puolesta ole pakko, niin kaikki epämieluisat sessiot voi myös kiertää kaukaa.
Kirjoitin reilu vuosi sitten muutamia juttuja Pecha Kuchasta.