Viime aikoina esitystekniikan merkitys on noussut keskustelun aiheeksi. Luultavasti monipuolisin keskustelu on Sometu-verkoston aiheessa Twitter kapina HighEdWeb konferenssissa (joka oikeastaan käsittelee MindTrek-konferenssissa Pekka Himasen keynote-esitystä). Monet julkiset suomalaiset puhujat ovat havainneet, että oman esityksen ryydittäminen hienommilla slaideilla eli dioilla (niin, slide on suomeksi dia, ei kalvo) on ns. Hyvä Juttu. Esimerkiksi Teemu Arina tunnetaan näyttävistä dioistaan ja Harto Pönkä visualisoi tilastollista dataa kivasti omissa dioissaan. Myös Turre Legalin blogissa todetaan, että esittäminen on taito jonka voi oppia. Ja omassa kirjassanikin (Sosiaalinen media opetuksessa) ohjastan sivuilla 61 ja 64-65 opettajia elävöittämään niitä diapakkojaan hyödyntämällä netin avoimia kuvakirjastoja ja videopalveluita.
Diat ovat osa suurempaa kokonaisuutta, eli esitystekniikkaa. Piirsin seuraavan kaavion:
Pääajatukseni on tämä: Visuaalisuus ja lavatekniikka ei korvaa viestiä, mutta voi peittää sen puuttumisen.
Puran auki kuvan pallukat:
- Roskaa: Jos esiintyjällä ei ole oikein mitään sanottavaa, ja hän vain mumisee partaansa, ei kenellekään jää epäselväksi, että tässä haaskataan kaikkien aikaa.
- Mainos: Jos esiintyjällä ei ole mitään sanottavaa, hän voi piilottaa tämän puutteen upeaan visuaaliseen tykitykseen. Televisioalalla puhuttaisiin mainoksesta: “Uusi, aito häkkyrä, nyt jopa puolet edullisemmin!” Käytetään helppoja suostuttelukeinoja yleisön mielipiteen vaikuttamiseen, ilman että on kovin paljon viestiä takana. Hyvin tehty mainos tekee tehtävänsä eikä kukaan huomaakaan, että heille on myyty keisarin uudet vaatteet.
- Viihdettä: Kun esiintyjällä on edes jonkinlainen viesti kerrottavana, ja se on paketoitu miellyttävään kokonaisuuteen (kivat diat, hyvä äänenkäyttö, hyvä lavapresenssi), saadaan aikaan esitys, jota on miellyttävä seurata, vaikka aihe ei niin kiinnostaisikaan.
- Asiaesitys: Asiaesityksiin on meillä totuttu. Dioissa lukee, mitä pitääkin, ehkä käytetään vähän leikekuvia apuna, pari kaaviotakin mukana. Puhutaan asiat suoraan halki ja pinoon. Tämä ei välttämättä toimi kaikkialla maailmassa, mutta Suomessa on totuttu suoraan puheeseen.
- Liian vaikea seurata: Sitten on niitä esityksiä, joissa asiaa on, mahdollisesti todella paljonkin, mutta esitystekniikan vuoksi esitystä ei voi seurata. Syynä voi olla, että itse asiaa ei pysty ymmärtämään (visualisointi voisi auttaa, ei vain viihdyttää), tai että esityksen kulku on epämääräistä, äänenkäyttö heikkoa, kielen osaaminen kehnoa, tai ihan vain kaikenkaikkiaan yleisön myötähäpeä esiintyjän osaamattomuutta kohtaan vie huomion itse asiasta.
- Huippuesitys: Huippuesityksessä on sekä viesti että sen välitys huipussaan. Viesti on tärkeä, jopa kriittisen tärkeä, ja se esitetään tavalla, joka ottaa valtaansa. Diaesityskin voi voittaa Oscarin, kuten Al Goren Inconvenient Truth osoitti.
Visuaalisuuden merkitys on noussut, koska meillä kotosuomessakin voidaan nykyisin katsella helposti esim. TED-esityksiä, joista useimmat menevät tuonne huippukategoriaan. Huomattavan arvoista on se, että melko harvassa TED-esityksessä on muuten dioja käytössä. Värikkäät diat ovat kiva juttu ja elävöittävät esitystä, mutta pelkästään niiden avulla ei huipulle päästä. Yleisö alkaa vaatia parempaa esiintymistekniikkaa, mihin kuuluu äänenkäyttö, elekieli, lavan haltuunotto, tauotus, tarinankerronta, dramatiikan taju – esiintymistaidot lyhyesti sanottuna.
Vaarana tässä on se, että esitystekniikkaan uskotaan kritiikittömästi: “Koska presis on näin näyttävä, täytyy puhujan olla ammattilainen.” Tietysti jos presis on näyttävä, kaveri osaa ainakin rakentaa visuaalisesti miellyttäviä diapakkoja. Ja jos lavalla karismaa riittää, on esiintyjä hyvä esiintyjä. Mutta se ei sano yhtään mitään tämän asiantuntijuudesta esityksen aiheen suhteen. Mutta joka tapauksessa tarpeeksi hyvin tehty esitys luo auktoriteetti-illuusion, joka vähentää ihmisten kriittisyyttä. Tähän koko mainosteollisuus perustuu. Ja käänteisesti heikko esitystekniikka vähentää esiintyjän uskottavuutta, vaikka asiantuntijuus olisikin huipputasoa.
Hyvän esityksen tekeminen ja pitäminen vaatii vaivaa ja alussa uusien taitojen oppimista. Eräs hyvä lähde on
Presentation Zen, joka käsittelee esittämistä varsin monipuolisesti. Sosiaalinen media opetuksessa -kirjassa mainitsen sivulla 65 lyhyesti joitain nyrkkisääntöjä, joilla pääsee alkuun:
- 10-20-30-sääntö: Korkeintaan 10 diaa, vähintään 20 pisteen fonttikoko, esityksen pituus korkeintaan 30 minuuttia. Tätä sääntöä seuraamalla diat ovat luettavia ja niissä on vain kohtuullisesti tekstiä, jolloin esiintyjä puhuu diassa olevien asioiden ympärille, eikä vain lue niitä suoraan seinältä.
- Pecha Kucha -menetelmä: 20 diaa, jotka vaihtuvat automaattisesti 20 sekunnin välein. Tämä tekniikka pakottaa harjoittelemaan puheensa hyvin huolellisesti.
- Selkeys: Korvaa tekstit otsikoilla, otsikot yhdellä avainsanalla, avainsana kuvalla. Esitysgrafiikan tarkoitus on tehdä vaikutus, sen lisäksi että se voi visualisoida hankalia asioita. Sen tarkoitus ei ole toimia esiintyjän muistilistana. Jos tarvitset esitykseen muistilistan, tee se itsellesi, älä näytä sitä seinältä koko yleisölle.
- Ei dioja lainkaan: Mitä jos esityksessäsi ei olisikaan dioja? Yleisö keskittyy tällöin täysin sinuun, mikä voi olla hyvä juttu tietyissä tilanteissa, mutta asettaa suurempia vaatimuksia esiintymistaidoille.
- Jotain muuta: Jos et ole ammattinäyttelijä ja haluat lavalle jotain muutakin itsesi lisäksi, tykillä voi näyttää videoita, aiheeseen liittyviä verkkosivuja, tai aiheeseen liittyviä satunnaisia valokuvia. Tai tykillä voi näyttää sitä esityksen backchannelia, eli näkymää, johon kertyvät yleisön tweettaukset, qaikuilut ja muut kommentit.
Ehkä tärkeintä luettelon kahdessa ensimmäisessä säännössä on se, että säännöt on tarkoitettu rikottaviksi. Aivan samoin kuin haikujen kirjoittamisessa on tavusäännöt 5-7-5, joita useimmat haikujen kirjoittajat orjallisesti seuraavat, eivät haikumestarit kirjoita haikujaan 5-7-5-kaavan mukaan. He ovat jo ymmärtäneet haikuuden olemuksen ja osaavat kirjoittaa haikumaisia haikuja ilman tätä sääntöä. Samaan tapaan näkisin, että 10-20-30, Pecha Kucha, lightning talkit ja muut tekniikat ovat hyviä apukeinoja taitojen harjoitteluun, mutta kun niistä saatava ymmärrys on sisäistetty, ei niitä enää pidä orjallisesti seurata.
Tutkimusryhmässämme on pitkään ollut käytössä bullet point -kielto (jota rikon jos diassa pitää oikeasti näyttää luettelo), eli teemme varsin visuaalisia dioja. Pedagogisesta näkökulmasta luennoitsijan muistilistana toimivat diat ovat niin monella tapaa väärin, etten tiedä mistä päästä sen purkamisen aloittaisi. Joten jätän sen analyysin toiseen kertaan. Omat esitykseni ovat jo pitkään olleet varsin visuaalisia, ihan ilmaisten kuvapalveluiden suosillisella avustuksella. Kun aloin jakaa esityksiäni SlideShare-palvelussa, huomasin pian, että tällainen visuaalinen diapakka on melko arvoton netissä ollessaan, koska se esityksen ydin on puheessani. Siksipä olen tämän syksyn ajan tallentanut puheeni ja julkaissut ne diojen yhteydessä, jolloin netissäkin voi katsoa diat ja kuunnella puheeni synkronoidusti.
Tags: esitystekniikka, powerpoint, diat, visuaalisuus
Kiitos Tarmo! Tämä on mainio kooste. Taaskin tiistaina tuli mietittyä, että miksi esiintyjät tuovat mukanaan diasarjan, jossa on a) niin paljon asiaa per dia, ettei ehdi hahmottaa, b) kelaavat tiiviiseen tahtiin läpi, jopa läpilukuna, c) hyppivät yli ja selostavat, että nyt ei ole aikaa käydä tätä eikä tätä.
Avainsanat tai kuvat auttavat. Mutta puhua voi myös ilman valmiita kalvoja, kuten HY:llä legendaarinen Heikki Kannisto, joka kirjoitteli harakanvarpaita välillä liitutaululle, mutta puhui niin loistavasti, että asiat kirkastuivat poksahtaen päässä. Kerran kuuntelin sillä korvalla, miten Kannisto teki sen. Hän loi kehyksen ja sitten hän kertoi jokaisen asian kuin Kalevalassa, eri sanoin, kahteen kertaan. Ja tarinoita paljon elävöittämässä teoriaa.
Hyvää settiä! Mutta eikös tuo Kawasakin sääntö ole, että korkeintaan 20 minuuttia ja vähintään 30 pistettä? 🙂 http://blog.guykawasaki.com/2005/12/the_102030_rule.html
No kah, olen tosiaan tuon sitten jossain vaiheessa päässäni kääntänyt väärinpäin. No, menee se noinkin päin, perusviesti kuitenkin on selvä. Mutta joo, 30pt kuulostaa järkevämmältä kuin 20pt, se kun antaa vielä mahdollisuuksia liian tekstin kirjoittamiseen.
Erittäin hyvä kaavio, johon mikä tahansa esitys on helppo sijoittaa. Nuo esitystekniikka- ja viestiakselit lienevät manifestaatio universaalimmista akseleista: älyllisestä (y) ja emotionaalisesta (x) vaikutuksesta.
Olipas hyvä tsetti, kiitos. 30 pointtia, 20 minuuttia, 10 slaidia oli se kawasakin sääntö jota on muuten oikeasti vaikea noudattaa. Bulletpointikielto on huima juttu, täytyypä katsoa kuinka onnistuisi.
Varoittaisin noista säännöistä. Itse asiassa kehnoimmat esitysmateriaalit joita olen nähnyt perustuvat johonkin mistä lie omaksuttuun “rajoitussääntöön”. Olen nähnyt esim. joihinkin tilaisuuksiin pyydettävän max n kpleen mittaista diaesitystä. Joskus kuitenkin se paras mahdollinen tilanteeseen sopiva diaesitys voi olla 60 dian mittainen, joskus riittää 2. Rohkeimmat menevät paikan päälle väriliidut repussa ja piirtävät Back of the Napkin -tyyliin fläppitaululle. Kun tietää mistä puhuu ja luottaa itseensä, voisi päättää, että havainnollistamisen avuksi sopivat vaikka käsinuket. Esitysgrafiikan käytöstä ylipäätään on vain tullut sellainen oletus, että kukaan ei uskalla poiketa sen käytöstä vaikka diaesitys ei sopisi edes tilanteeseen.
Hyvä postaus Tarmo. Puheduunarina esitystekniikan parantaminen on aina agendalla ja yritän tehdä jokaisesta esityksestä vähän TEDimmän. Sain taas paljon uusia vinkkejä. Tekninen puoli on esityksissä helpompaa, retoriikka vaikeampaa. Puhevalta odottaa yhä hyllyssä lukemista.
Tässä pitää liittyä säestäjien joukkoon. Hyvä setti Tarmo! 🙂
Ensin tunnustus: ennen opettajakouluttajaksi siirtymistäni en ollut koskaan eläissäni tehnyt esitykseni tueksi diasettiä, vaikka olin vuosia opettanut oppilailleni PowerPointin käyttöä. Pelkkä puhe ja satunnaiset sanat liitutaululla olivat riittäneet minulle. Uudessa työssäni sitten törmäsin täydellä voimalla PowerPoint-pedagogiikkaan.
Aloin miettiä, mihin perustuu suomalaisten suunnaton hinku kirjoittaa diat täyteen asiaa. Yksi syy on nähdäkseni siinä, että halutaan palvella kuulijoita ja tarjota heille valmiit luentomuistiinpanot. Kun yritetään juosta kahden jäniksen perässä, ei saada kiinni kumpaakaan: diat eivät palvele esitysgrafiikkana ja muussa muodossa muistiinpanotkin voisivat aueta paremmin.
Slidecastit ovat minusta oiva ratkaisu siihen ongelmaan, että esitystilanteessa hyvin toimivat vähäsanaiset diat eivät jälkeenpäin toimi asioiden kertaamisessa. Esimerkiksi Turun remixaussettisi oli minusta ihana! Suoran lähetyksen fiilis nauruineen ja kohahduksineen välittyi erinomaisesti. Jotenkin noin se pitäisi toteuttaa, ottaa ääni livetallenteena sen sijaan, että pitäisi erikseen nähdä vaivaa puhumalla diat auki nauhoitetta varten (jollei sitten käyttäisi nauhoitustilannetta harjoitustilanteena, mikä sekin voisi olla kovasti suositeltavaa aikataulusa pysymistä ajatellen).
Minusta on hyvä, että otat tuossa nelikentässäsi huomioon sen, ettei näyttävä ulkoasu pelasta sisällötöntä esitystä. Myös suomalaisen yleisön erityispiirteen olet syystäkin noteerannut.
“Puhutaan asiat suoraan halki ja pinoon. Tämä ei välttämättä toimi kaikkialla maailmassa, mutta Suomessa on totuttu suoraan puheeseen.”
Tätä samaa mietin itse kuukausi sitten. Yhdessä tilaisuudessa oli puhumassa ministeriön virkamies. Diat olivat täynnä tiukkaan sullottua asiaa. Ääni oli tasaisen asiallinen, olemus hillityn kurinalainen. En jaksanut keskittyä juttuun puolta hetkeä pitempään! Ympärilläni asialliset, kurinalaiset suomalaiset kuulijat kirjoittivat muistiinpanoja kynä höyryten! Jälkeenpäin he kehuivat, miten erinomainen ja ajatuksia herättävä esitys oli ollut. Se oli itselleni yhden sortin heräämisen paikka. Voi nimittäin olla niinkin, että jotkut suomalaisyleisöt ihan oikeasti haluavat bulletpoint-kalvoja ja harmaata lavatyöskentelyä! Heistä räväkämpi esiintyminen ja omintakeisempi esitysgrafiikka on osoitus “helppoheikkiydestä”. Tämäntapaista ajattelua olin havaitsevinani Savonlinnan SL-seminaarissa. Itse kuuntelin huumaantuneena Intellagirlin esitystä ja ihailin hänen diojaan, tuttu tuumasi esityksen jälkeen, että eipä siinäkään mitään sisältöä ollut, pelkkää sanahelinää.
Huh, menee vähän sekavaksi tajunnanvirraksi! Yritän edellä sanoa, että esiintyjän tehtävä on Suomessa erityisen haastava sitä varten, että osa yleisöstä on TED Talkinsa katsonutta, elävämpää kontaktia edellyttävää ja osa perinteisiin suomalaisiin traditioihin pitäytyvää. Ole siinä sitten kaikille mieliksi!
Hyvä postaus Tarmo!
Viime viikolla oli kyllä hassu fiilis, kun samaan aikaan tein vielä julkaisematonta esitystä monikulttuurisuudesta pohjana kuvat, joihin yhdistetty sellaista maalailevaa tekstivirtaa otsikoiksi, jossa graafisia “sanaliukuja” (pakko tosin tehdä tarkka handout itselle inEnglish sessioihin), muttei tekstiä oikeastaan olenkaan. Samaan aikaan kopioin vinhaa vauhtia lisää tekstiä edellisviikon materiaaleihin ennen kuin siirsin niitä Slide Shareen. Yleisön pyynnöstä vielä tarkentaen. Itselläni on sellainen juttu, että jos tiedän, että yleisö kirjoittaa asiat tekstinä ylös – niin tykkään myös tarjota tekstiä. Näin aina kun puhutaan pykälistä, standardeista tai kaavoista. En kyllä itsekkään tykkäisi istua sähkötekniikan luennolla, jossa on vain vaikka valopallo diassa ja opettaja sitten vain kertoo sen syntyyn vaikuttaneet fysiikan lait ja kaavat.
Yleisö ja aihe – tekstillekin on paikkansa, mutta ei sen tarvitse harmaata olla!
Niin verraton kuin Tarmon esitys onkin, niin kuitenkin mietin samalla, että missä on sija keskeneräisyydelle, ei-valmiille, epävarmalle ja heikollekin. Eikö liian valmis ja täydellinen tukahduta vuorovaikutuksen – esityksenkin yhteydessä. Itse yritan aina kuunnella ja huomata viestin. Ja jos esittäjällä se ihan oikeasti on – se ei vaadi erityistä esittämistä, mielestäni. Voi tietysti olla, että koreokrafiat ja visuaalisuudet aikaansaavat odotuksen, että ilman niitä ei voi olla todellista sanottaa?
Ensinnäkin hyvä kooste! Kiitos. Esitystekniikkaa nimenomaan apuvälineiden osalta on hyvä itsekunkin petrata. Valitettavasti monen esittäjän kalvot/diat ovat hänen itsensä tueksi eikä niinkään kuulijan. Tällöin niistä tulee vain muistilistoja (joku piilolista on toki hyvä olla esittäjälläkin).
Esittämisessä kuitenkin on tärkeintä mitä esitys herättää kuulijan päässä. On tunne sitten emotionaalinen, jonka voi saavuttaa ekstra-hienoilla kuvilla tai tunne on tiedonnälkää tyydyttävä …ihan sama, kaikkia kun ei voi miellyttää. Toiset kuulijat ovat enemmän tyytyväisiä listoista ja taulukoista (=tietoa tekstinä) ja toiset ehkäpä enemmän kuvista. Lähtökohdaksi tulee asettaa kohderyhmä ja valita temput ja välineet (ja niiden hienous) sitä ajatellen.
Kalvojen ja diojen täytyy tukea esiintyjän puhetta. Kova esiintyjä olet, jos et tarvitse kalvoja ollenkaan, mutta silti pidät yleisön jännittyneessä otteessa. Itse luotan pelkän puheen voimaan ja persoonaan. Mutta kaikkien persoonassa ei ole potkua luonnostaan esiintymään. Sitä pitää harjoitella! Säännöt eivät tee autuaaksi vaan niiden mielläkäs soveltaminen kohderyhmään. Nimim. harjoittelija.
Olen samaa mieltä siitä, että erilaiset säännöt ovat hyviä apukeinoja, mutta ne on hyvä unohtaa. Vähän sama juttu kuin improvisoinnissa musiikissa: skaalat ja soinnut pitää osata, mutta improvisoinnissa ne pitää unohtaa. Unohtamisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että säännöt toimivat taustalla tukipilareina, jotka auttavat kokonaisuuden järjestämisessä.
Sääntöjen mukaan tehtyjen esitysten ongelmana voi olla mekaanisuus, joka kyllä näkyy esityksessä. Yllätyksellisyys ja improvisointi tekee esityksestä elävän ja kuulijasta on tärkeää tuntea olevansa osana luomassa tilaisuutta.
Sääntöjä tärkeämpänä kokisinkin oman persoonallisuuden ja omien vahvuuksien/heikkouksien tuntemisen. Persoonallinen esitys on kiinnostava.
Wikiopiston “Vapaiden ja avoimien oppiresurssien tuottaminen” -kurssin yhteydessä näkemäni Lawrence Lessigin esitys “free culture” http://randomfoo.net/oscon/2002/lessig/free.html on aivan mielettömän tehokas, vaikka se koostuukin vain lyhyistä valkoisista tekstin pätkistä mustalla taustalla.
Hyvä nelikenttä. Yhtä asiaa tuosta jäin kaipaamaan. Se on nimittäin esittäminen. Hyvä viesti ja graafisesti taitava esitys menevät hukkaan jos esitys on muminaa tai ponnetonta. Esityksen taito on jollakin syntyessään mutta useimmat joutuvat sen opettelemaan. Harjoittelu ei vaadi pikkukivien sullomista suuhun ja tuuleen huutamista. Riittää että esityksen harjoittelee muutaman kerran peilin edessä tai jopa videokameralle ja katsoo läpi. Ehkä jopa kannattaa kirjoittaa viesti diojen yhteyteen. Pieni spontaanisuus toki on sallittua ja suotavaa, mutta viestin harjoittelu ja ylöskirjoittaminen auttavat pysymään asiassa ja aikataulussa.
No esitystekniikalla yritin tuossa kirjoituksessa tarkoittaa kokonaisuutta, eli puheesta ja eleistä ja lavaolemuksesta lähtien aina dioihin asti, mutten ehkä sanonut sitä kovin selkeästi. Hyvä, että tarkensit.
Tämä on kuulijan kannalta miellyttävä trendi, että esiintyjä on niin hyvin valmistautunut ja asiansa osaava ettei kalvotaustatukea tarvita. Kuitenkin aina on kiinnostuneita, jotka eivät pääse paikalle. Jatkossa esityksen valmistelijan olisikin varmasti hyvä tehdä edelleen kalvot, mutta luettavampaan/kuultavaan muotoon, niinkuin Tarmo olet audiotallennuksellasi jo tehnytkin. Tällöin pois jääneet voisivat hyvin lukea slideiltä riittävästi tai audiolla tuettuna saada sisällön kattavasti perille.
Hyvää analyysiä ja kivoja vinkkejä, kiitos!
Viittasit lyhyesti myös vuorovaikutukseen (backchannel). Riippuen kohderyhmästä ja esityksen sisällöstä tavoitteineen se ei ole aina tietenkään välttämätöntä, mutta tuonee useimmiten lisäarvoa. Esitykseen saa kaksisuuntaisuutta välittämällä luennon perinteisen saliyleisön lisäksi etäyhteydellä chätin kera; samalla kynnys kommentoida ja kysyä madalloittuu, taustakeskustelu syventää oppimiskokemusta… vielä kun oman esityksen aikana paremmin pystyisi huomioimaan kaikki mahdolliset eri kanavilta saapuvat kommentit; saisiko ne kanavoitua johonkin yhteen yhteiseen paikkaan. Esityksen kokonaisuuden taltiointi tosiaankin antaa tuohon haasteeseen erään vastauksen.
Toisaalta lähivuorovaikutus samassa tilassa lienee useimmille välittömämpää; aktivoivat (provosoivatkin) kysymykset tai väitteet sytyttävät mielen työstämään uutta, yleisökommentit rikastuttavat oppimiskokemusta yhteisöllisen synteesin muodostumisen polulla.
Kommenteissa viitattiin siihen, että eri ihmiset pitävät esityksissä erilaisista asioista: oppimistavat voivat poiketa hyvinkin paljon toisistansa. Joillekin visuaaliset ärsykkeet stimuloivat parhaiten muistilohkoa, joku uppoutuu sisältöön äänenpainojen ja miellyttävien kuulohavaintojen siivittämänä, joku kykenee eläytymään tarinaan niin, että on roolinsa kautta läsnäoleva.
Kyse on elämyksellisyydestä, mikä rakentuu monista osasista. Palapeli ei ole täysin eheä kokonaisuus ilman sen osia, mutta se toki hahmottuu enemmän tai vähemmän selkeänä, kun raamien sisällä on suurin osa palasista jotakuinkin järjestyksessä. Ja varsinkin, kun ko. palaset ovat yhdestä ja samasta pelistä! 😉