Tässä kirjoituksessa yhdistän ajatuksiani
-
Myytti-lautapeli
oppimispsykologiasta, etenkin venäläisestä kulttuuripsykologian perinteestä - tarkastamastani taidekasvatuksen maisterin opinnäytetyöstä, jossa kehitettiin Myytti-niminen lautapeli
- TaiKissa järjestetyn innovaatioseminaarin esiintyjien Marita Liulia ja Kai Hakkarainen puheenvuoroista
- Sometu-verkoston 1. megatapahtuman powerpoint-karaokesta sekä luovan kirjoittamisen sessiosta
Lähikehityksen vyöhyke ja kolmannet tilat
Vygotskyn mukaan tehokas oppiminen tapahtuu lähikehityksen vyöhykkeellä, jonne oppija ei pääse ilman ulkoista apua. Hakkaraisen trialogisen oppimisen teoriassa nämä ulkoiset avut voivat olla ihmisiä, fyysisiä objekteja tai tietotekniikkaa, joka antaa oppijalle tarvittavaa kognitiivista tukea, jotta tämä pääsisi lähikehityksen vyöhykkeelle, jossa hän voi tehdä asioita, joihin hän ei omin voimin pystyisi. (huh!) Ja tämän toiminnan ohessa samalla tapahtuu merkittävää oppimista. Hakkarainen sanoo myös (Bereiteriin ja Scardamaliaan tukeutuen), että päästäkseen tietyn alan asiantuntijaksi on työskenneltävä lähikehityksen vyöhykkeellä (eli tietoisesti omia rajojaan ylittäen) 10000 tuntia, siis noin vuosikymmen päivittäistä harjoittelua.
Lähikehityksen vyöhykkeellä toimiminen on kovaa työtä, ei rutiinia. Taiteen alueella puhutaan kolmansista tiloista, joissa toimija ei ole tutussa ja turvallisessa tilassaan (kuten koti tai työpaikka), vaan jossain välitilassa, jossa toimiminen ei ole rutiininomaista, vaan on tarkasteltava ympäristöään tarkemmin. Tällaisessa kolmannessa tilassa toimija voi myös olla avoimempi uusille ajatuksille ja kokemuksille. Taiteen ja tarinankerronnan yksi “tarkoitus” on työntää kokija pois rutiininomaisesta turva-alueestaan näihin kolmansiin tiloihin, joissa kokija voi nähdä asiat eri tavalla tai tehdä erilaisia tulkintoja.
Myös pelit, kuten Myytti, tai Liulian Tarot-taide/peliteos, voivat tuoda uusia näkökulmia tai ajatusyhdistelmiä pelaajalle, joiden sysäyksellä tämä voi tarkastella itseään tai ympäristöään uudesta näkökulmasta. Myytti-pelin tavoitteena on pelillisyyden lisäksi muuttaa pelaajansa asennetta suomalaisuutta ja suomalaisuuden myyttiä kohtaan. Asennekasvatus on vaikeaa, sillä jos suoraan sanotaan, että asenteessa on korjattavaa, vastaanottaja mitä luultavimmin puolustautuu. Sen sijaan tarinan, taiteen tai pelin kautta saman viestin voi ohimennen livauttaa kokijalle, ikäänkuin oivalluttaa. Kun uusi idea tai asenne on itse keksitty (vaikkakin kognitiivisen tuen avulla), on se helpompi hyväksyä, kuin selvästi ulkoa annettu.
Keinotekoiset rajoitteet työntävät lähikehityksen vyöhykkeelle
Sometun megatapahtumassa saatiin vihdoin järjestettyä powerpoint-karaoke-tilaisuus. Vaikka iltatilaisuus oli pääosin hauska, näkisin, että siinä oli myös jokin pointti. Monet karaoke-esiintyjiksi joutuneet olivat kokeneita kouluttajia ja esiintyminen on heille rutiinia. Nyt, kun heillä olikin esityksen runkona diaesitys, jota he eivät olleet etukäteen nähneet, joutuivat he hyvin nopeasti pois turva-alueeltaan – joku voisi sanoa, että lähikehityksen vyöhykkeelle. Kukin esitys oli varmasti tehokas oppimistilanne, jossa tuli harjoiteltua improvisointia, esiintymistaitoja ja stressinsietoa.
Yleisön kannalta powerpoint-karaokessa esiintyjä onkin yllättäen tasa-arvoisempi yleisön kanssa – kukaan ei tiedä, mitä seuraavassa diassa on. Esityksen seuraamisestakin tulee mielenkiintoisempaa, kun tietää, että esiintyjä voi olla ihan pihalla – mikä tämän diapakan oikea viesti onkaan? Ongelmanratkaisu esityksen aikana aktivoi yleisöä kummasti.
Edellä mainitun lisäksi näkisin, että powerpoint-karaokessa pääsee myös kokemaan, miltä esiintyminen tuntuu aloittelijan silmin. Tämä valkeni minulle, kun seuraavana päivänä Anne Rongas veti meille luovan kirjoittamisen session, jossa piti kuvista kirjoittaa yhdessä minuutissa Twitteriin tai Google Waveen tai jonnekin muualle lyhyitä luovia tarinoita. Minuutin aikaraja, samoin kuin Twitterin 140 merkin rajoitus, tekivät tarinankerronnasta yllättävän haastavaa. Paikalla olevat olivat pääosin kokeneita kirjoittajia, joille lyhyen tekstin tuottaminen on rutiinia. Mutta aikarajalla sekä kirjoitusvälineen rajalla saatiin konkaritkin vaikean paikan eteen – lähikehityksen vyöhykkeelleen. Ja väittäisin, että siinä me koimme vähän sitä vaikeutta, jota aloitteleva kirjoittaja kokee kirjoittaessaan.
Yhteenveto
Powerpoint-karaoke on tyypiltään kognitiivinen rajoite, kognitiivisen tuen vastakohta. Se tekee tietyn asian tekemisestä entistä vaikeampaa ja siten haastaa ammattilaisen. Keinotekoisilla rajoitteilla (kuten toisen dioista esittäminen, tai tiukalla aikarajalla kirjoittaminen) saadaan alan asiantuntija ehkä kokemaan, miltä aloittelijasta tuntuu. Ja etenkin opettajalle tämä voisi olla erityisen hyödyllistä kokea. Keinotekoisilla rajoitteilla ei toisaalta saada aikaan mielekästä oppimista saada (yksittäistä herätettä lukuunottamatta), sillä keinotekoisessa ympäristössä toimiminen valmentaa huonosti todellisessa tilanteessa toimimiseen. Oppimistilanteissa pitäisi helpotettujen keinotekoisten tilanteiden (tai keinotekoisesti vaikeutettujen tilanteiden) sijaan tarjota oppijoille todellisia ongelmia, joihin sitten tarjotaan riittävää kognitiivista tukea, jotta oppija pystyy ongelman ratkaisemaan. Mutta taiteen, tarinoiden ja muiden keinotekoisten ympäristömuutosten avulla voidaan saada oppijat avoimiksi uusilla kokemuksille ja uusille näkökulmille, joilla voi vaikuttaa motivaatioon ja asenteisiin.
Tuo pointti palaamisesta siihen tilanteeseen miltä todella uuden oppiminen tuntuu, on todella relevantti. Itse olen aikanani opetellut jonglooraamaan sillä idealla että opettelen uuden taidon ja käyn läpi siihen liittyvän oppimisprosessin tietoisesti. Alussahan se oli todella turhauttavaa eikä siitä oikein tullut mitään. Lauantaina tehtiin vähän samaa, mutta yleisön edessä. (Tällä hetkellä muuten menee jonkkaaminen jo eri variaatioilla kolmella ja jollakin tapaa jo neljälläkin pallolla) 🙂
Minä tykkään tällaisista koonneista joissa yhdistetään oppimisen teoriaa ja havaintoja. Toisaalta olen aina ihmetellyt että mikä läjikehityksen vyöhyke -käsitteessä on niin hienoa kun se vaan sanoo että mennään jostain jonnekin? Ja tarvitaanko siinä AINA ohjausta? En minä ainakaan tunne tarvitsevani, pitää vaan olla haku päällä niin löytää.
Olen samaa mieltä siitä että pitää tehdä jotain mitä ei ennen ole tehnyt tai ainakin uudella tavalla. En tiedä mikä iso apu on tästä kaiken lyhentämisestä ja nopeuttamisesta – pakottaa tiivistämään ja yhdistelemään mutta johtaa helposti vinoihin assosiaatioihin (nyt tuli hyvä käsite, tähän voinkin lopettaa)
Kiitokset kommenteista. Lähikehityksen vyöhyke on sekin ehkä tavallaan ylihieno sana sille, että ylittää ne rutiinisuorituksensa rajat. Ja tavallaan voi kyllä sanoa, että AINA tarvitaan ulkoista tukea. Se tuki voi tulla toiselta ihmiseltä (opettaja, kanssaoppija, kollega) tai muualta. Kuten Hanne Koli sanoo, ohjausta voi upottaa ohjeisiin ja oppimateriaaliin. Ja nykyisin yhä enemmän oppimisteknologiaan voi upottaa tilanteeseen reagoivaa kognitiivista tukea, joka auttaa oppijoita suoriutumaan paremmin kuin ilman tätä tukea. Eli välttämättä ei tarvita ihmisen ohjausta – kyllä jo se, että käyttää vaikka kynää ja paperia, on ulkoista tukea omalle kognitiiviselle työlle ja siten auttaa ylittämään omia rajojaan. Harva meistä muistaisi kaikkea mitä pitää muistaa ilman nykyisiä kännyköitä tai kalentereita tai muistilistoja.